Maaranen Nina Osteologia

Luu vai joku muu? Kuinka tunnistaa luu ilman kielitestiä

Nina Maaranen

Suomen maaperä on pääsääntöisesti hapan. Tämä eloperäisen aineksen perivihollinen näkyy arkeologisissa kenttätöissä muun muassa siten, että suurin osa luuaineksesta on pientä murua, jota voi joskus erehtyä luulemaan kiveksi. Jokainen kenttätöissä ollut on joskus kuullut leikillisen ohjeen: ”Jos et osaa päättää, tee kielitesti”. – Jos muru jää kieleen kiinni, se on luuta. Parhaassa (tai pahimmassa) tapauksessa olisit testin tekemällä juuri maistellut tuhansia vuosia vanhan henkilön luurankoa.

Ei hätää, luun voi onneksi tunnistaa myös ilman kielitestiä. Samalla voi välttää mahdollisia riskejä, kuten luun tiputtamisen, kontaminoitumisen tai nielaisemisen, kuten paleontologi Trevor Vallelle kävi fossiilin kanssa. Luun voi erottaa muista materiaaleista rakenteen, värin ja tuntuman perusteella.

 

Luiden nuoleminen voi johtaa ikäviin seurauksiin, kuten niiden nielemiseen vahingossa. Älä tee näin. Kuva: Jim Jourdane. Lisää kuvituksia löytyy nettisivulta fieldworkfail.com, josta kuvitukset voi ostaa myös kirjana.

Luulla ja kivellä on muutama hyvin selkeä eroavaisuus, jotka näkyvät myös pienemmissä paloissa. Koska luu on ollut elävä kudos, sillä on sisäinen ja ulkoinen rakenne. Luun sisus koostuu verkkomaisesta rakenteesta, hohkaluusta, jota ympäröi tiukkaan pakattu kuoriluu. Luun huokoinen rakenne, joka on nähtävissä jopa fossileissa, on syy miksi luu jää kieleen kiinni. Luun rakenne, oli se hohkaluuta tai kovaa kuoriluuta, on nähtävissä jopa pienen pienissä luupaloissa. Hohkaluu näyttää reikäiselle, kun taas kuoriluun pinnassa voi nähdä pitkiä, samansuuntaisia syitä (samanlaisia kuin vanhan puun pinnassa).

Jopa pienissä luunpaloissa on nähtävissä luun yksilöllinen rakenne – reikäinen hohkaluu ja kova kuoriluu. Jälkimmäisen pinnassa on usein nähtävissä myös pitkiä syitä. Kuva: Oxford Archaeology.

Luu poikkeaa kivestä myös värin puolesta, niin poltettuna kuin polttamattomana. Polttamaton luu on usein hieman kellertävää, mutta vaalenee iän myötä. Poltetun luun väri riippuu palamislämpötilasta. Huonommin palanut aines on hiiltynyt ja voi olla äärimmäisen tumma (jopa musta). Väri vaalenee kuumuuden ja polttoajan kasvaessa. Luu on myös pääsääntöisesti mattapintainen. Kiiltäviä pintoja esiintyy silloin kun luun pinta on hankautunut, mutta tällaiset tapaukset ovat poikkeuksellisia – luusta on saatettu tehdä esine tai kiilto saattaa olla niveltulehduksen aiheuttama. Jonkin verran väriin voivat vaikuttaa myös olosuhteet, joissa luu on maassa ollut sekä ihmistoiminta. Lue näistä seikoista lisää jutuista Miksi arkeologit löytävät mustia, punaisia ja vihreitä luita?  sekä Sininen väri luissa kertoo hautausolosuhteista ja voi haitata DNA-analyysiä.

Luu on tunnistettavissa myös palamisen jälkeen. Kuva: Lukasz Miechowicz, Wikimedia Commons.

Luulla on myös erilainen tuntuma kuin kivellä. Jos luuta pyörittää varovasti sormien välissä, tuntuu luu usein pehmeämmältä kuin kivi. Se on yleensä myös ”lämpimämpi” ja kevyempi kuin kivi. Yhdessä värin ja rakenteen kanssa luun tunnistuksen pitäisi olla helppoa. Jos epävarmuus edelleen kalvaa, niin toki käytössä on vielä kielitesti – mutta vain viimeisenä, eikä lainkaan suositeltavana oljenkortena.

———

Kirjoittaja on Bournemouthin yliopiston tohtoritutkija ja osteologi.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.