Hautajaiset 1600-luvun Turussa

Veli Pekka Toropainen

Turkulaiset haudattiin 1600-luvulla usealle eri hautausmaalle: tuomiokirkkoon sisälle ja kirkon ympärille, Pyhän Hengen kirkon hautausmaalle nykyisen Casagranden talon paikalle, linnan hautausmaahan, Förin paikkeilla sijaineelle köyhäinhuoneen hautausmaahan sekä ruttohautaan Hämeentulliin. Tuomiokirkon haudattujen luettelo kertoo varallisuuden mukaisista hautapaikoista kirkossa sijainneista valtaporvariston holvatuista haudoista aina kirkon köyhäinmultaan. Hautajaistiedot esitetään lukuina, sillä kirkko peri hautapaikoista maksun. Kaupunkia koskevat raastuvanoikeuden ja sen alioikeutena toimineen kämnerinoikeuden pöytäkirjat antavat turkulaisesta hautajaiskulttuurista kuitenkin laajemman kuvan. Hautajaisiin liittyvät seikat piiloutuvat yleensä muita asioita koskevien oikeustapausten sivujuonteisiin. Mainintoja on kuitenkin niin paljon, että niistä on mahdollista muodostaa kokonaiskuva. Nostan tässä artikkelissa esiin useita näistä piirteistä.

Valmistautuminen kuolemaan ja ruumiinvalvojaiset

Tavallisesti vainajaa säilytettiin kotona hautajaisiin saakka. Turussa porvariston hautajaiset järjestettiin mahdollisimman pian kuoleman jälkeen, vain muutamien päivien kuluttua siitä. Tämä aika riitti kaikkien tarpeellisten järjestelyjen suorittamiseen. Mikäli kyseessä ei ollut pahana pidetty äkkikuolema, jossa kuoleva ei ennättänyt katua tekojaan ja tehdä sovintoa Jumalansa kanssa, alettiin kuolemaan valmistautua jo edeltävinä päivinä. Niiden aikana läheiset ja ystävät kävivät istumassa sairasvuoteen äärellä hyvästelemässä kuolemaa tekevän. Samalla voitiin selvittää hänen asiansa, velkansa ja saatavansa, sekä hänen viimeinen tahtonsa, jota oli papin lisäksi kuulemassa useita perheen ulkopuolisia henkilöitä, jotta he saattoivat todistaa asiasta tarpeen niin vaatiessa. Kun sairas sitten kuoli, järjestettiin hautajaishuoneet soveliaaksi.

Toisinaan jouduttiin selvittämään, kenellä oli velvollisuus huolehtia vainajasta kuoleman jälkeen. Herra Jonas Mennanderin joulukuussa 1692 kirjoittamasta kirjeestä ilmeni, että hänen saunaansa oli kaksi päivää aiemmin viety iltahämärässä hänen tietämättään eräs Agneta-niminen piika, joka oli sitten kuollut sinne. Koska porvari Turvan väki oli piialle sukua, halusi herra Jonas heidän hautaavan tämän. Kaupunginpalvelija lähetettiin noutamaan porvari Henrik Turvan leskeä Anna Simonsdotteria, jonka serkku Agneta oli. Tämä sanoi, ettei voisi haudata serkkuaan omilla varoillaan. Anna määrättiin hakemaan ruumis saunasta vielä samana päivänä ja hautaamaan se, sillä Agnetalla ei ollut muuta sukua kaupungissa. Rahansa hän saisi takaisin Agnetan ympäri kaupunkia pantatuista vaatteista.

Toisinaan turkulaisia kuoli muualla, aivan kuten muiden paikkakuntien asukkaita saattoi menehtyä Turussa. Tällöin oli järjestettävä ruumiin kuljetus hautajaispaikkakunnalle. Esimerkiksi Hans Wollen äidin ruumis tuotiin Turskan laivalla korvauksetta Tukholmasta Turkuun vuonna 1697. Normaalisti kustannus olisi ollut 70 taalaria. Asessori Johannes Wasseniuksen vaimo matroon Elisabet Rydenia valitti, että porvari Jöran Mårtensson oli vuokrannut Wasseniuksen pienen kuuton 50 taalarilla Tukholman matkaa varten. Porvari oli jo maksanut 24 taalaria. Hän oli kuitenkin ottanut Tukholmasta kyytiin 30 taalarin summaa vastaan ratsumestari Balthazar Bäckin ruumiin vastoin sopimusta.

Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1674 riideltiin Turun kämnerissä pari vuotta aiemmin Turkuun saapuneen ja kaupungissa edesmenneen Itä-Götanmaalta kotoisin olleen ylioppilas Andreas Hagdeliuksen ruumiin kuljettamisesta Tukholmaan. Laivuri Jöran Kissala vaati 40 tai 30 taalaria ruumiin kuljettamisesta. Koska ruumis oli edelleen Turussa, ei oikeus suostunut siihen, että Kissalalle maksettaisiin tämä summa. Hagdeliuksen kanssa samaa kansakuntaa ollut ylioppilas Nicolaus Wijckman ilmoitti, ettei hänen toveriaan haudattaisi Turkuun, mutta hän ei myöskään suostunut maksamaan näin korkeaa summaa, joten riita Kissalan kanssa jäi tähän ja kyyti hankittiin muualta.

Ruumis tuli ensin pestä talon saunassa ja pukea sekä asettaa sitten arkkuun, jossa surevat saattoivat vielä hyvästellä edesmenneen. Esimerkiksi porvari Mickel Wargin vaimo Anna Jöransdotter oli huolehtinut äidistään tämän eläessä, pessyt ruumiin ja antanut laittaa äidin arkkuun. Samoin Eskil Simonssonin vaimo oli pessyt kirjanpitäjä Daniel Brömsen vaimon ruumiin. Jos pesijää ei löytynyt omasta perheestä, voitiin sellainen palkata vaikka naapurin vaimosta. Brita Jöransdotter selitti oikeudelle lokakuussa 1694, että porvari Erik Turskan lesken piika Lisbeta, joka oli myös kaupustelija, oli kuollut edellisenä syksynä. Britan tytär Maria Jakobsdotter, joka palveli piikana porvari Erik Kissalalla ja myi porvarin tavaroita torilla, oli kutsuttu muiden kaupustelijoiden kanssa laittamaan Lisbetan ruumis arkkuun 8. syyskuuta, joka oli markkinapäivä. Tätä varten Maria oli pukeutunut parhaimpiinsa. Ruumiin pesemisestä ja vaatettamisesta löytyy asiakirjoista myös muita mainintoja.

Paraisilta kotoisin ollut Matts Mattsson tuli syksyllä 1674 raatimies Anders Merthenin lesken Katarina Gerdnerin palvelukseen. Hän kuoli 14. tammikuuta 1675 äkillisesti tukehtuen häkään saunassa, ja hänet haudattiin seuraavana lauantaina. Oikeuteen kutsuttiin naiset, jotka olivat pesseet ruumiin. Margareta Jakobsdotter ja Anna Olofsdotter kertoivat ruumiin olleen erityisen likaisen, sillä Matts oli nukkunut saunassa vaatteet päällä. Pesijät olivat repineet rengin paidan takaa auki ja heittäneet sen avannosta jokeen pesuveden kanssa. Naisten mukaan hänen housunsa, jotka olivat olleet hänen päänsä alla, olivat paidan tavoin veressä.

Rykmentinvälskäri Johan Delfvendal oli ottanut potilaakseen Anders Mårtenssonin Huittisten Lauttakylästä. Tämä kuoli 19. helmikuuta 1692 hänen saunassaan. Sairaan kanssa saunassa valvoi kuolinyönä kuusi muuta henkilöä. Delfvendal tutki Andersin repun heti tämän kuoltua löytääkseen liinaksia ruumiin pesemiseen.

Asianajoviskaali Joachim Schultz syytti elokuussa 1687 piikaansa Margareta Axelsdotteria uskottomaksi palveluksessaan. Margaretan arkusta oli löytynyt tyynyliinoja, joita Schultz sanoi hänen varastaneen. Pitseillä koristellun tyynyliinan Anna sanoi kuuluvan niihin kolmeen tyynyyn, jotka olivat viskaalin edesmenneen vaimon pään alla, kun tämä makasi ruumiina. Margareta oli sitten vienyt ne pestäväksi jokirantaan ja yksi oli kadonnut niiden ollessa kuivamassa aidalla.

Kun ruumis oli asetettu arkkuun, seurasivat valvojaiset, joihin kutsuttiin sukulaisia, ystäviä ja naapureita. Kauppias Eskil Wächtaren leski Elisabet Jöransdotter valvoi siten Marian messun iltana vuonna 1645 ystävättäriensä ja palvelusväkensä kanssa pienenä kuollutta lastaan. Bengt Markusson ei kunnioittanut lesken surua, vaan tuli riiaamaan häntä. Leski koki tilanteen häiritseväksi lapsensa kuoleman ja miehensä jälkeen viettämänsä suruvuoden vuoksi. Alkoholi aiheutti näissä valvojaisissa toisinaan ongelmia, ja esimerkiksi Matts Murmästaren vaimo valitti Simon Tunnebindaren mestarikisällin Jakobin kutsuneen häntä huoraksi Jöran Badaren ruumiinvalvojaisissa.

Toisinaan koko perheen poistumista valvojaisiin voitiin käyttää myös hyväksi. Petter Ambrosiussonin vaimo Margareta Jakobsdotter selitti kesällä 1697, että kun hän meni miehensä ja tyttärensä kanssa katsomaan edesmenneen kauppias Schyttepälsin ruumista, oli häneltä varastettu sillä välin suuri määrä vaatetavaraa. Joissakin tapauksissa valvojaiset johtivat sulassa sovussa alkaneeseen suhteeseen. Kun esimerkiksi eräs piika ja kauppapalvelija olivat valvomassa toukokuussa 1644 kauppias Gottschalk Schlüterin ruumista, seurasi heidän välisestään keskustelusta intiimi kohtaus heidän poistuttuaan surutalosta.

Suruvaatteiden hankkiminen

Kuoleman jälkeen perheenjäsenten tuli pukeutua suruvaatteisiin, mikäli se oli mahdollista. Kuningas Kaarle X Kustaa kuoltua annettiin maaliskuussa 1660 säädös suruvuoden viettämiseen. Siinä porvaristoa kehotettiin pukeutumaan mustaan, mikäli sillä oli siihen varaa. Miesten tuli käyttää hatuissaan suruharsoja, vaimojen saukonnahkamyssyjä ja tyttärien peittää päänsä. Kirkko oli verhottava mustalla, eikä urkuja saanut soittaa.

Suruvaatteet olivat ylimääräinen ja kallis menoerä, joten niiden hankkiminen aiheutti myös riitoja perikunnan kesken. Korpraali Jakob Johan Fulda halusi kiistää syyskuussa 1696 kaikin tavoin lankonsa Johan Merthenin velkavaateen, sillä Fulda sanoi, että hänen vaimonsa Regina Bertramin olisi tullut saada suruvaatteet, kuten muutkin sisarukset saivat, surrakseen äitiään Katarina Gerdtiä. Nahkuri Mårten Kristiansson halusi puolestaan saada lapsipuoltensa perinnöstä näiden äidin hautajaiskustannukset ja suruvaatteet, mihin lasten holhoojalla ei ollut huomautettavaa.

Hautajaisiin saatettiin sen sijaan lainata vaatteet, mikäli niitä ei ollut omasta takaa. Piika Valborg Thomasdotter lainasi vuonna 1665 hautajaissaattoa varten mustan villahameen toiselta piialta. Palattuaan hautajaisista hän laittoi hameen eteiskamariin lähelle ikkunaluukkua, josta se varastettiin. Porvari Simon Savo vaati köydenpunoja Olof Fächteriltä mustaa viittaa, jonka hän oli lainannut tälle edellisenä syksynä luutnantti Johan Forssmanin hautajaisiin. Kun yksi kantajista ei ollutkaan tullut surutaloon, oli kahvarina eli edeskäyvänä toimineen kihlakunnankirjuri Detlof Heiken ollut kannettava arkkua, joten hän tarvitsi kyseisen viitan.

Mitä hautajaisvaatteisiin sitten kuului? Räätäli Anders Saunalan leskeltä Karin Henriksdotterilta varastettiin joulukuussa 1663 suruvaatteet, joihin kuului suruviitta, josta oli poistettu musta villavuori, pyöreä surumyssy, jossa oli saukonnahkainen reunus ja kaksinkertaisin kamelinkarvanapein varustettu naisten kirkkojakku, jossa oli harmaa vuori. Ratsumies Mickel Teppoi myönsi vieneensä vain mustan pyöreän taftikauluksen, jossa oli mustat nyplätyt hapsut. Muut esineet hän sanoi ostaneensa. Räätälioltermanni Knut Viisas ja räätälimestari Thomas Skräddare arvioivat viitan arvoksi ilman vuoria 50 taalaria, takin arvoksi 15 taalaria ja myssyn 16 taalaria. Näiden vaatteiden lisäksi naisten tuli käyttää mielellään valkeaa esiliinaa, mutta varojen puutteessa muukin hillitty väri oli sallittu.

Arkun tilaaminen ja haudan kaivaminen

Arkku teetettiin kaupungin puusepillä tai jollakulla tehtävään kykenevällä tuttavalla. Kukin toimi varojensa mukaan. Yksinkertainen puuarkku valmistui nopeasti ja niitä pidettiin myös varastossa. Arkku saatettiin maalata mustaksi ja koristella maalatuilla hopeatähdillä jonkun kaupungin maalarin toimesta. Myös hauta oli kaivatettava kaupungin haudankaivajilla.

Kihlakunnantuomari Samuel Olofsson halusi kuulusteltavaksi Nousiaisten Killalasta olevaa Maria Andersdotteria, joka oli synnyttänyt kuolleen lapsen. Marian sisar Sofia Andersdotter oli ollut läsnä saunassa, jossa Maria oli ollut kahdeksan päivää synnytystuskissaan ja synnyttänyt sitten kuolleen poikalapsen. Lapsen ruumis oli kiedottu päivällä liinakankaaseen ja asetettu samaan arkkuun Sofian lapsen kanssa, joka oli kuollut kolmen viikon ikäisenä. Arkku oli kannettu ensin Tavastin talon kellariin talonvartijattaren luvalla. Kun isäntä oli palannut kotiin, oli arkku siirretty Korppoon kirkkoherran vanhaan kellariin, jossa se oli edelleen. Tämä johtui siitä, ettei sisaruksilla ollut varoja maksaa haudankaivajalle. Eräs piika antoi haudata kuolleen lapsensa arkussa, jonne hän asetti itse kutomansa palttinan ruumiin käärinliinoiksi.

Rouva Ingeborg Stensdotter Tavast kertoi oikeudelle toukokuussa 1686, että hän oli sopinut jo vuonna 1678 Simon Lydemanin kanssa, että tämä valmistaisi rouvan omasta kuparista tämän miehen ruumisarkkuun osia. Hinnaksi oli sovittu 50 taalaria, ja Lydeman oli jo saanut puolet summasta. Nyt rouva vaati sekä kupariaan että rahojaan takaisin, sillä työ ei ollut valmistunut. Lydeman kertoi käyttäneensä kuparin arkun jalkoihin ja koristeisiin, jotka hän oli valmistanut kultaseppä Kasper Kellnerin mallien mukaan. Rouva vain ei ollut hänen mukaansa ollut kiinnostunut pitkään aikaan työstä. Kupariosat Lydeman sanoi toimittaneensa Kellnerille hopeoitavaksi yhdessä kahdeksan hopealuodin kanssa. Kellner kertoi puolestaan hopeoineensa ne, ja hänelle oli luvattu työpalkkana 120 taalaria.

Kaupungin päähautausmaa sijaitsi Unikankareen kummulla itse tuomiokirkon sisällä, että sen ympärillä alueella, jota nykyisin ympäröi rautakettinkiaita. Kalleimmat hautapaikat sijaitsivat kirkon alla muuratuissa hautaholveissa. Kirkon lattian alla oli lisäksi holvaamattomia muurihautoja ja multahautoja. Kirkon eteläpuoli koettiin arvokkaammaksi hauta-alueeksi, kuin pohjoispuoli, sillä pohjoisesta tuli paha. Myös akatemian multa sen vähävaraisille opiskelijoille ja virkamiehille sijaitsi etelän puolella.

Kaupungin porvarit huolehtivat yhteisvastuullisesti kaupungin köyhäinhoidon alaisuuteen kuuluneista ruumiista, mikäli näillä ei ollut sukulaisia, joilla maksattaa kulut. Kaupunginpalvelijat kertoivat siten kesäkuussa 1697 menneensä raadin antaman käskyn mukaan porvari Jöran Rintavan luo sanomaan hänelle, että hänen tulisi mennä kaupungin päivätöihin kaivamaan hautoja köyhien kirkkomaalle Kakolanmäen alapuolelle köyhien ruumiiden hautaamiseksi. Rintava ei halunnut lähteä, vaan sanoi, että löytyi sinne häntä parempiakin miehiä, joille oli määrätty suurempia maksuja kaupungille. Raati ilmoitti kaupungin ajureille 14. toukokuuta 1697, että heidän tulisi vastaisuudessa kohdella kunnolla niitä ruumiita, jotka he veivät hospitaalin hautausmaalle. Raati ei halunnut enää kuulla valituksia tästä asiasta.

Hautajaisten viettäminen

Ruotsin valtakuntaan annettiin ylellisyysasetus vuonna 1575, ja se uusittiin vuonna 1589. Asetuksella rajoitettiin perhejuhlien häiden, hautajaisten ja kasteen yhteydessä juotujen lapsioluiden viettoa. Seuraava koko valtakuntaa koskenut asetus annettiin vuonna 1644. Turun raati julkaisi 4.10.1648 kenraalikuvernööri Per Brahen paikalliset säännöt, joissa määrättiin, kuinka monta paria kukin sai kutsua häihin, hautajaisiin ja lapsioluille, kuinka monta ruokalajia ja mitä juomia sai tarjoilla. Vuonna 1664 annettu asetus korvasi puolestaan vanhemmat asetukset. Näiden asetusten noudattamista valvoivat kaupungin tarkastusmiehet alaistensa kanssa.

Hautajaiskulkueissa jokaisen arvoasemalla oli merkityksensä. Kulkueissa miehet kävelivät pareittain ensimmäisenä ja naiset heidän perässään samassa arvojärjestyksessä. Kun joku yritti etuilla arvoaan paremmalle paikalle, saatiin yleensä seurata huvittavaa kohtausta, vaikka kyseessä olikin kirkonpahennus ja seurauksena varmat sakot. Kun asianajaja Erik Wijnbladin vaimon ruumista kannettiin keväällä 1643 hautaan, syntyi mestari Jöran Meltzerin ja Sigfrid Erikssonin vaimojen välille turhanpäiväinen riita itsensä korottamisesta ja paremmasta paikasta hautajaiskulkueessa. Mestari Jöranin vaimo sanoi kulkueessa kadulla ja torilla Sigfridin vaimosta, joka kulki hänen edellään, että tämän pitäisi olla kaakinpuussa, jossa oli ruoskittu parempiakin vaimoja. Tämän todisti kuulleensa Lorentz Gerdtin vaimo, joka oli myös osallistunut hautajaiskulkueeseen. Mestari Kristoffer Guldsmedin vaimo kertoi mestari Jöranin vaimon sanoneen Sigfridin vaimosta, että mitä äkäisempi huora, sitä parempi onni. Tällä hän tarkoitti etuilua kulkueessa. Koska mestari Jöran tai hänen vaimonsa eivät voineet näyttää toteen näitä sanoja Sigfridin vaimosta, tuomittiin Meltzerska maksamaan niistä sakkoina 12 markkaa.

Koska oman aseman loukkaamattomuus oli keskeisiä asioita elämässä, saivat miehetkin aiheen puolustaa kunniaansa, kun kokivat sitä loukatun. Mickel Jakobsson meni vihapäissään lukkarin lesken tupaan ja kysyi rähisten, miksei häntä kutsuttu kantamaan lukkarin ruumista. Mickelin itsensä mukaan hän oli mennyt kysymään, miksei häntä huolittu kantamaan ruumista hautaan ja tällöin lukkarin poika Zacharias oli kutsunut häntä kuuden markan mieheksi eli kunniansa tuomiossa menettäneeksi.

Kirkossa jokaisen tuli käyttäytyä siististi niin, ettei kirkonpahennusta aiheutettu. Rummunlyöjä Johan Henriksson valitti huhtikuussa 1691, että hampunkehrääjä Jakob Hansson oli lyönyt häntä kirkossa 22. maaliskuuta suomalaisessa iltapalveluksessa. Jakob pyysi Jumalaa todistajakseen ja sanoi, ettei hän ollut lyönyt Johania. Väki oli tungeksinut kirkon käytävälle, kun porvari Matts Hollon äidin ruumista siunattiin, ja Jakobin jaloille oli tallattu. Ahtaudessa hän oli nostanut kätensä ylös ja tullut mahdollisesti osuneeksi Johaniin.

Matts Hollon äiti haudattiin tuolla kertaa ostettuun multahautaan kirkon pienelle käytävälle. Multarahoja ei peritty vanhan tavan mukaan. Kelloja soitettiin neljä kertaa puoli tiimaa ja kerran ¼ tiimaa ja siitä maksettiin kirkolle 18 taalaria. Arkun päällä kirkossa olleesta mustasta paarivaatteesta maksettiin kuusi taalaria.

Paarivaate oli kirkon omistama musta, yleensä samettinen, vaate, joka oli koristeltu kultahapsuin. Sitä käytettiin arkun alla tai arkun päällä sinä aikana, jonka arkku oli kirkossa. Sen käytöstä maksettiin erikseen korvaus kirkonkassaan. Esimerkiksi Samuel Wallenstierna nuorempi valitti kaikkien edesmenneen asessori Olof Wallenstiernan perillisten puolesta, että kun he olivat lainanneet Maarian kirkosta mustan paarivaatteen asessorin rouvavainaan arkun alle asetettavaksi tämän hautajaisissa Turun tuomiokirkossa, olivat lukkari Johan Platanus ja tämän renki Johan Klemetsson ottaneet kankaan, eivätkä perilliset pystyneet palauttamaan sitä Maariaan.

Paarivaate saattoi olla myös yksityisomistuksessa ja joillakin korporaatioilla oli omansa, jota käytettiin sen jäsenten ja heidän perheidensä hautajaisissa, jälleen maksua vastaan. Suutarimestarit Thomas Mellenberg ja Lorentz Arvidsson kertoivat oikeudelle lokakuussa 1688, että ammattikunnan paarivaate, jota käytettiin sen jäsenten hautajaisissa arkulla, oli kadonnut vuosi aiemmin keväällä. Se oli löydetty venäläisen kauppiaan Ivan Mosowitzin aitan alla olevasta kellarista. Vaate oli viety pormestari Olof Beckiuksen haltuun, eikä ammattikunta halunnut sitä enää, sillä se oli pilalla. Ivan itse oli Venäjällä, mutta hänen poikansa Johan Ivansson kertoi suutarimestari Lorenz Timmen pantanneen kankaan hänen isälleen 12 taalarilla ilmeisesti ammattikunnan tietämättä.

Omien perheenjäsenten hautajaisten lisäksi Turussa juhlittiin myös kuninkaallisen majesteetin hautajaisia. Ajoittain säädettiin, ettei hautajaisissa saanut tarjoilla päihdyttäviä juomia, ei ennen hautajaisprosessia, eikä sen jälkeen. Esimerkiksi Henrik Jyylin leski Lisbeta Thomasdotter ilmiannettiin siitä, että tämä valmisti kalaa ja herneitä sekä tarjosi olutta poikansa Sigfridin arkunkantajille. Tämän kielsi kuninkaallisen majesteetin asetus hautajaisista kaupungissa. Leski tuomittiin sadan hopeataalarin sakkoon asetuksen 26 pykälän mukaan.

Myös Daniel Mattsson Tolpo ilmiannettiin siitä, että hän osti olutta arkunkantajille ja joillekin sukulaisilleen, kun hänen vaimonsa haudattiin sunnuntaina ja tuomiokirkossa pidettiin suomalaista päiväpalvelusta. Hautajaisoluiden nauttiminen jatkui myöhään iltaan ja kello kuusi tarkastaja löysi vieraat ympäripäissään, sillä meteli kuului kadulle asti. Tolpo tuomittiin saman pykälän mukaan kuin Jyylin leski ja hän sai saman sakonkin. Porvari Axel Mårtensson pani tynnyrin maltaita lapsensa hautajaisolueksi. Jöran Mattsson puolestaan lähetti sisarensa Valborgin hautajaisia varten kymmenen kannullista valmista olutta tämän leskelle.

Hautajaisissa tarjottu ruoka koostui yleensä puurosta, leivästä, voista, kalasta ja lihasta. Varakkaammilla tarjoilu oli runsaampaa. Pidot valmistettiin tavallisen porvariston parissa kotitalouden ja apuna olleiden naapureiden kesken, mutta ammattiapuakin oli tarjolla. Esimerkiksi kokkimestari Jakob Heeron vaimo Lisbeta Persdotter vaati Paraisten kappalaisen Samuel Sandeliuksen leskeltä Margareta Castrenialta silakkatynnyriä, jonka hänen miehensä Heero oli valmistanut ruoaksi kappalaisen hautajaisiin. Oikeudessa selvisi myös se, että kadonneen tinavadin oli vienyt täynnä vohveleita mennessään linnan puutarhurimestari Maria Wallraf, joka oli ollut laittamassa hautajaisia viskaalin vaimolle.

Useat perheet halusivat vainajastaan muistoksi painetun ruumissaarnan tai hautajaisrunoja ja –kirjoituksia. Niitä oli mahdollista tilata papistolta ja kaupungin ylioppilaita. Ruumissaarnat kuvailivat vainajan elämää, kuolinhetkeä ja hyveitä. Tekstien kielenä käytettiin useimmiten ruotsia ja latinaa. Varsinkin runot saattoivat olla hyvinkin tunteisiin käyviä, ja niitä jaettiin hautajaisvieraille muistoksi. Esimerkiksi ylioppilas Michael Kepplander vaati helmikuussa 1690 edesmenneen Mårten Sämin lasten holhoojilta 22 kuparitaalaria siitä, että Sämi oli pyytänyt häntä kirjoittamaan edesmenneen vaimonsa hautajaisiin personaliat eli vainajan elämäkerran. Holhoojat määrättiin maksamaan 11 taalaria.

Hautajaiskustannukset

Valtaporvariston hautajaisissa kustannukset kaikkineen nousivat yleensä huomattavan korkeiksi. Koska taloudessa ei yleensä ollut juurikaan käteisvaroja, joutui valtaporvaristokin lainaamaan rahaa ja tavaroita järjestääkseen kunnialliset hautajaiset. Anna Spranckhusen lainasi vuonna 1654 miehensä kauppias Jakob Wollen hautajaisia varten 500 kuparitaalaria ja antoi talonsa lainan pantiksi. Lopulta Anna joutui myymään talonsa ja hän pystyi vasta kaupan jälkeen hautaamaan miehensä kunniallisesti 12.12.1655 tuomiokirkon pääkuoriin. Tätä ennen Jakob Wollen ruumis oli ollut säilytyksessä tuomiokirkon pienemmässä sakaristossa vuoden ajan. Muutamat valtaporvarit auttoivat Annaa hautajaiskustannuksissa osallistumalla niihin.

Seuraavana vuonna kauppias Thomas Bertilssonin leski Kirstin Persdotter otti velaksi tavaroita miehensä hautajaisia varten runsaan 400 taalarin arvosta. Summalla olisi ostanut keskihintaista kalliimman kaupunkitontin rakennuksineen. Raatimies Hans Plagman vaati puolestaan kälyltään edesmenneen veljensä Petter Plagmanin leskeltä Sofia Klöfverbladilta saataviaan. Leski oli ottanut vaatteina ja muina tavaroina kauppapuodista 9.6.1651 miehensä hautajaisia varten 327 taalarin velan.

Kauppias Bertil Festingin leski Elin Schultz haastoi oikeuteen edesmenneen asessori Herman Wibblingin lesken Maria Gyllenkrookin vastaamaan velasta. Oikeus totesi, että leskirouva oli ottanut miehensä ruumiin väliaikaiseen hautaan laskemiseen ja hautajaisiin velkaa 110 taalaria, joka määrättiin maksettavaksi. Piika Valborg Mattsdotter kertoi tarvitsevansa Tukholmaan matkustaneen veljensä Mickel Mattssonin saatavat pikaisesti heidän isänsä hautajaisiin, sillä niitä ei voinut lykätä tänä lämpimänä aikana. Isän itsensä jälkeen ei ollut jäänyt omaisuutta, eikä Valborg voinut järjestää hautajaisia köyhyydessään. Henrik Schacht haki puolestaan edesmenneen Jöran Kinnin leskeltä Kirstin Simonsdotterilta runsasta viittä taalaria, mutta tämä sanoi sen tulleen jo maksetuksi ja asian olevan jopa niin, että Schacht olisi hänelle velkaa jonkin taalarin, sillä hänen miehensä oli valmistanut ennen kuolemaansa Schachtille lapsen ruumisarkun, jonka työpalkka oli vielä maksamatta.

Aviottomien lasten äidit hakivat lastensa isiltä hautajaiskustannuksia lapsensa kuoltua. Vänrikki Karl Bildsteen oli maannut Ingeborg Schmidtin ja siittänyt tälle lapsen, joka oli kuollut.  Vänrikin tuli korvata Ingeborgille lapsen elatus 16 viikon ajan sekä lapsen hautajaiskustannukset. Myös Anna Eriksdotter synnytti aviottoman lapsen, joka kuoli kuitenkin pian. Anna meni kuolleen lapsensa kanssa sen isän korpraali Henrik Finckenbergin luo ja pyysi tätä auttamaan hautajaiskustannuksissa. Henrik antoikin Annalle tässä tarkoituksessa kuusi markkaa.

Osa vainajista oli jo suunnitellut eläessään sen, mistä perilliset ottaisivat rahat hautajaiskustannuksiin. Esimerkiksi asessori Godenhielm haki edesmenneen kälynsä rouva Maria Rosendalin saatavaa kapteeniluutnantti Erik Gyldenäriltä. Rouva oli itse eläessään pyytänyt lankoaan käyttämään sen hautajaisiinsa, sillä häneltä ei jäänyt muuta tarkoitukseen sopivaa omaisuutta. Renki Johan Jöransson esitti puolestaan testamentin, jolla hänen vaimonsa Lisbeta Eriksdotter jätti kaiken omaisuutensa miehelleen kuolinvuoteellaan. Tämän olivat kuulleet paikalla ollut Johanin appipuoli Jöran Pitkä vaimonsa ja muutamien muiden sukulaisten kanssa. Appivanhemmat olivat suostuneet tähän, kun Johan vain antaisi haudata vaimonsa kunniallisesti, kuten oli tapahtunut. Hautajaiset olivat kustantaneet 20 taalaria.

Hyvin suunnitellut hautajaiset vaativat myös varautumista, jolloin oli syytä säästää jotakin omaisuudestaan tähän tarkoitukseen. Valentin Sadelmakaren perintöä vaativat tämän leskeltä Elin Jönsdotterilta vävy satulaseppä Bertil Henicka ja poika Gideon Svergirin. Leski ilmoitti, ettei omaisuutta ollut juurikaan, sillä suuri osa siitä oli mennyt miehen hautajaisiin ja osa menisi pian hänen omiin hautajaisiinsa hänen maallisen matkansa päätyttyä.

Hautajaistoimituksessa mukana olleille papeille kuului korvaus heidän vaivoistaan. Esimerkiksi Turun linnan kirkkoherra Gabriel Wallenius valitti tammikuussa 1689, ettei kapteeni Petter Hagen ollut maksanut lupauksistaan huolimatta vaimonsa hautajaisrahoja kirkkoherralle. Kapteeni määrättiin maksamaan kuusi taalaria.

Erityisesti papiston rahanahneutta paheksuttiin. Tuomiokirkon suomalainen kappalainen Jacobus Kilovius ja hospitaalinsaarnaaja Lars Kanis valittivat toukokuussa 1669, että Luostarikorttelissa asuva vaimo Gertrud Ambrosiuksentytär oli laulanut heistä virren Herre tu äst min skiölldh sävelellä seuraavaa: Kilo virren allcka, Kanis saa marckan pallcka, Kanis käy Kilon edell, Kilo sit rumin edell. Kanis hän edes prise, Ja Kilo peräs härise. Toinen versio kuului: Kanis käy Kilon edell, Kilo sitt rumin edell, puall marcka aja taka, eij hän sijt ikän laka.

Perheen suru

Pormestari Nicolaus Lietzenin puoliso Katarina Wernle sairastui valvoessaan isänsä kuolinvuoteella maaliskuussa 1657. Hän kuoli 17. maaliskuuta vain 39-vuotiaana. Koti verhottiin mustaan ja arkku oli avoinna ystävien käydä hyvästelemässä hänet. Lietzen järjesti hänelle rakkaan puolison ja pormestarin vaimon arvon mukaiset hautajaiset, joissa tuomiokirkon kellojakin soitettiin viisi ja puoli tuntia. Niistä pormestari sai maksaa 80 taalaria. Hautajaissaattue vaelsi kotoa kirkkoon, jossa arkkua peitti hautajaisten ajan kaunis musta paarivaate, joka oli koristeltu kultakaluunoin ja -hapsuin. Katarinan ruumis laskettiin 22. maaliskuuta pääkuorin hautaan. Hautaus oli ilmainen, sillä pormestarinna oli ensimmäinen vainaja, joka laskettiin tähän pormestarin kirkolta lunastamaan muurihautaan. Piispa Eskil Petraeus piti muotokauniin ruumissaarnan, jossa hän kuvaili vainajan elämää ja jumalisuutta. Katarinan muistoksi luettiin sururunoja sekä latinaksi että ruotsiksi.

Avioparin vuokralainen ylioppilas Erik Sundelius kirjoitti Katarinasta kauniin sururunon, joka painettiin hautajaisia varten. Sitä jaettiin vieraille muistoksi vainajasta. Sundelius kuvasi siinä kuoleman aiheuttamaa tuskaa, kun perheen rakastettu puoliso ja äiti temmattiin pois. Runon mukaan Katarina antoi ennen kuolemaansa miehelleen ja ystävilleen ohjeita lastensa tulevaisuutta ajatellen:

ʺTeidät ja pienet lapseni
suljen minä nyt Jumalan huomaan.
Kurittakaa heitä Hänen käskyjensä mukaan
ja pitäkää heidät Jumalan pelossa.ʺ

Ystävien lisäksi myös palvelijat ja kaupungin köyhät surivat Katarinaa, sillä hän oli ollut hyvä emäntä ja antanut köyhille runsaasti almuja. Leski ja lapset kokivat nuo päivät pahimmin ja olivat surun murtamia liian aikaisin tapahtuneen poismenon vuoksi. Lapset Katarina, Klara ja Arvid olivat vielä liian pieniä ymmärtääkseen tapahtuneen merkityksen. Lietzen murehti kovin heidän kohtaloaan:

ʺKun kuulen pienten äidittömien lasteni itkun,
en voi kuin kyynelehtiä ja huokailla.
Lapset kysyvät mitä outoa ääntä kodistamme kuuluu.
Jotain uutta lienee matkalla,
kaikilla ovat silmät kyynelissä
ja suruvaatteet yllä
ja kellot soivat.
Jumala lohduttakoon teitä pienet lapseni,
sillä se mitä nyt tapahtuu,
ei voi teitä lohduttaa.
Teidän äitikultanne makaa paareilla
enkä saata puhua siitä.
Jumala ottakoon teidät suojiinsa.ʺ

Mies oli itsekin aivan murtunut, sillä hänen kotoinen elämänsä romahti. Vaikka jokainen tiesi, että kuolema vieraili tiheästi kodeissa, ei sitä osannut kuitenkaan odottaa tapahtuvaksi omalle kohdalle. Katarinan rakas mies tunsi itsensä vaimonsa kuoleman jälkeen häkkilinnuksi ja hän voipui itkusta istuessaan yksin kotona. Hän ajatteli Katarinaa, hyvää puolisoaan, ja hänen sydämensä riutui kaipauksesta. Koska Katarina, hänen lohtunsa, ilonsa ja huvinsa, oli otettu häneltä pois, heräsi hän usein yöllä kaipauksesta ja tunsi itsensä aamulla täriseväksi raunioksi. Hänen surunsa oli hyvin konkreettista:

″Kuolema on tullut talooni
ja sitä minä valitan.
Hän on riistänyt minulta vaimoni,
joka oli kotini valo.
Hän kuoli kesken parhaita vuosiaan
ja nuoruutensa kukoistuksessa.
Sydämeni riutuu surusta
tästä raskaasta iskusta.
Voi minua tuskaista mies raukkaa!
Suru minut kohtasi niin yllättäen
ja teki päiväni yksinäisiksi.″

Katarina pääsi kuitenkin pois maailman tuskista taivaan ikuiseen iloon muiden jumalisten ihmisten tavoin. Tärkeintä elämässä olikin varustautuminen Jumalan kohtaamiseen. Hän oli elänyt hurskaasti rukoillen, käyden kirkossa, antaen almuja ja eläen yleensä niin kuin luterilainen uskonto opetti.  Katarina saattoi siis yhtyä seuraaviin sanoihin:

ʺJumala otti sieluni luokseen,
iloon ja riemuun ikuiseen.
Täällä saan mä nähdä isäni ja ystäväni,
luona Luojani, valoni ja kilpeni, sydämeni ainoan kunnian.
Tähän minä tyydyn, sillä Herrani haluaa minulle hyvää,
kun otti sieluni pois kuoleman ikeestä ja maailman pilkasta.ʺ

Katarina jätti miehelleen muiston hyvästä ja hellästä puolisosta ja lapsilleen rakastavasta äidistä. Lietzen avioitui pian uudelleen, sillä hän ei voinut huolehtia miehenä yksin taloudestaan, ja pormestarin virkakin vaati hänen huomiotaan. Hänellä oli tietenkin myös miehen tarpeet, eikä niitä sopinut tyydyttää kuin avioliitossa. Vaimon kuoleman jälkeen oli määrätty puolen vuoden suruaika, ja Lietzen vei uuden vaimonsa, tukholmalaisen raatimies Karl Ekebomin tyttären Margaretan, sen jälkeen vihille. Lietzen eteni pian Katarinan kuoleman jälkeen vuonna 1663 Turun hovioikeuden asessoriksi. Viimeisen leposijansa hän sai Katarinan viereltä helmikuussa 1692. Myös Margaretan ja heidän poikansa arkku laskettiin tuomiokirkon hautakammioon samana päivänä.

Jälkimuistot

Edesmenneet turkulaiset halusivat jättää itsestään ikuisen muiston kaupunkilaisille hankkimalla näyttävän hautalaatan lepokammionsa sisäänkäynnille tai lahjoittamalla kaupungin kirkoille kirkollisissa toimituksissa käytettyjä messuvaatteita ja ehtoollisvälineitä tai kirkonkelloja, maalauksia ja kolehtihaaveja. Osa heidän muistomerkeistään on todellakin säilynyt meidän päiviimme saakka, vaikka tuomiokirkkoa vaurioittaneet tulipalot ja vihollisen vierailut ovat hävittäneet useimmat muistot.

Esimerkiksi kauppias Joachim Wittfoothin perhe teki huomattavia lahjoituksia kaupungin kirkkoihin. Tuomiokirkko sai koristuksekseen pakotetun hopeisen kastemaljan ja useita maalauksia. Hänen puolisonsa Anna Margareta Bugenhagen lahjoitti yksin kirkonkellon Turun hospitaalin kirkkoon Aurajokivarteen. Se palveli myöhemmin hospitaalin paikalle rakennetun pakkahuoneen tontilla palokellona. Sieltä se siirrettiin Puolalanmäen palotorniin, josta se kutsui kaupunkilaisia jumalanpalvelukseen tuomiokirkon kellojen tuhouduttua palossa vuonna 1827. Kello siirrettiin sitten tuomiokirkon torniin. Heidän lapsensa lahjoittivat tuomiokirkkoon alttaritaulun, johon maalattiin myös Joachimin ja Anna Margaretan muotokuvat. Taulu tuhoutui vuoden 1827 suurpalossa. Sen sijaan hauta, jonka Anna Margareta oli ostanut tuomiokirkolta miehensä kuoltua, on edelleen pääkuorissa alttarin oikealla puolella. Tähän hautaan Anna Margaretakin laskettiin vuonna 1692. Lue lisää Wittfoothin haudasta löytyneestä 1600-luvun hautapuvusta tästä linkistä.

— — —

FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston Arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on keskittynyt Turun 1600-luvun historiaan. Tämä teksti liittyy tekeillä olevaan Turun 1600-luvun naisten historiaan.

Lähteet:

Alkuperäislähteet:

Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat (−1809)

Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat 1639─1709 (z:171−217)

Turun raastuvanoikeuden tuomiokirjat 1623−1709 (z:1−77)

Turun tuomiokirkon isännistön arkisto, Kirkontilit 1689-1694, III GIa 6.

Painetut alkuperäislähteet:

Kongl. Maij.s Stadga och Påbudh 30.8.1664. Kansallisarkisto (Turku), Kruunusarja.

Kansalliskirjasto:

Mf 2478. Erik Sundelius. Pormestari Nicolaus Lietzenin vaimon Katarina Wernlen sururuno 22.3.1657

Mf 2660. Maria Pettersdotter Hacksin hautajaisruno 12.10.1679.

Kirjallisuus:

Rapola, Martti 1926: Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki liitteineen. Suomeksi kääntänyt Abraham Kollanius. Suomen kielen muistomerkkejä III, 2. Helsinki.

Hausen, Reinhold 1901: Utdrag ur Åbo domkyrkas räkenskaper 1634−1700. Bidrag till Åbo stads historia XI−XII. Helsingfors.

Sjöberg, Maria 2001: Kvinnors jord, manlig rätt. Äktenskap, egendom och makt i äldre tid. Gidlunds. Hedemora.