Historiallinen aika Itä-Eurooppa ja Venäjä Keski- ja Etelä-Eurooppa Nikkilä Nikolai

Ruumiin nesteet ja myrkyttynyt ilma: näkemyksiä tartuntatautien leviämistavoista historiallisessa Euroopassa

Nikolai Nikkilä  

Vaikka tartuntataudit ovat olleet keskeinen osa ihmiskunnan historiaa, niiden salaperäisyys on alkanut hälvetä vasta parin viimeisen vuosisadan aikana tapahtuneen lääketieteellisen kehityksen ansiosta. Ihmiskunnan piinaksi tartuntataudit tulivat karjanhoidon myötä: kun ihmisen suhde eläimiin läheni, eläimissä elävät mikrobit pääsivät siirtymään ihmisiin (Kallioinen 2009, 11). Kun ottaa huomioon, että karjanhoito alkoi noin 12 000 vuotta sitten, on luonnollista, että tartuntataudeille on vuosituhansien aikana ehditty keksiä mitä värikkäämpiä selityksiä.

Ennen 1800-luvun niin kutsuttua bakteriologista vallankumousta lääketiede ei tuntenut bakteereita, viruksia tai muita taudinaiheuttajia, niiden toimintamekanismeista tai parannuskeinoista puhumattakaan. Ajallinen rajaus ”modernia lääketiedettä edeltävä aika” viittaa aikaan ennen 1800-luvun tieteellisiä mullistuksia, kuten mikrobiteorian todistamista (Vuorinen 2002, 28). Vuosisatojen aikana juurtuneita käsityksiä ei kuitenkaan kumottu noin vain. Siksi käsittelen tässä tekstissä myös lääketieteellisten näkemysten jatkuvuutta 1800-luvulla ja sen jälkeisellä ajalla. Lopussa tarkastelen sitä, kuinka lähelle totuutta eurooppalaiset aikoinaan pääsivät tartuntatautien toimintaa spekuloidessaan. Mikään yksittäinen tartuntatauti ei ole työssä erityisen mielenkiinnon kohteena, mutta aikalaislähteet, joiden perusteella aiheeseen liittyvää tutkimusta on tehty, keskittyvät lähinnä ruttoon, lepraan ja muihin historiallisesti merkittäviin tauteihin.

Ranskalainen Louis Pasteur tunnetaan pastöroinnin kehittäjänä. Häntä pidetään yhtenä kolmesta bakteeriopin perustajasta. Kuva: Wikimedia Commons

Olen asettanut tarkastelulleni maantieteellisen rajauksen termillä ”yleiseurooppalaiset”. Vaikka termi kattaa nimenomaan Euroopan alueen, eurooppalainen lääketiede levittäytyi 1600- ja 1700-lukujen aikana myös muun muassa Amerikan mantereelle. Tarkemmin ottaen voitaisiin siis puhua yleisistä länsimaalaisista tartuntatautikäsityksistä. Kaukoidän ja Intian lääketieteissä esiintyy paljon eurooppalaisen lääketieteen kaltaisia piirteitä, mutta kokonaisuuksina ne ovat täysin erilaisia (Hirvonen 1987, 30–43). Otsikossa käytän nimenomaan termiä yleiseurooppalaiset: tässä tekstissä käsitellyt näkemykset ja käsitykset ovat vallinneet käytännössä koko Euroopan alueella. Yksittäisiä paikallisia uskomuksia tai hoitokeinoja en siis käsittele, sillä ne eivät kata ”yleiseurooppalaisen” asettamaa rajausta.

Harper’s Weekly -lehden kansikuvassa elokuulta 1881 kuvataan New Yorkin yllä vellova myrkyllinen ilma Kuoleman muodossa. Kuva: Pennsylvania State University Libraries.

Selitysmallien kahtiajako

Kirjallisten lähteiden puuttuessa esihistoriallisen ihmisen suhtautumista tartuntatauteihin ei oikeastaan tunneta. Eurooppalaisten kansanuskontojen perinteen perusteella esihistorialliset lääketieteelliset käsitykset pohjautuivat lähinnä uskonnollisuuteen, taikuuteen ja henkimaailmaan (Hirvonen 1987, 13–14). Varhaisimmat aikalaislähteet tartuntatautien luonteesta ovat säilyneet antiikin Kreikasta, josta monet myös keskiajalla ja uudella ajalla vallinneet käsitykset ovat peräisin. Pitkästä ajanjaksosta huolimatta suurin osa hallitsevimmista tartuntatautiteorioista pysyi kutakuinkin muuttumattomina aina 1800-luvulle asti.

Mika Kallioinen on teoksessaan Rutto ja rukous: Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa (2009) jakanut ennen 1800-luvun bakteriologista vallankumousta vallinneet käsitykset tartuntatautien alkuperistä personalistisiin ja luonnollisiin selitysmalleihin (Kallioinen 2009, 144). Käsittelen ensin pääasiassa personalistisiksi selitysmalleiksi luettavia ja sen jälkeen luonnollisiin selitysmalleihin kuuluvia aiheita.

Monet historialliset käsitykset tartuntataudeista ovat peräisin antiikin Kreikasta. Lääkäri hoitaa potilasta 480–470 eaa. ajoittuvan keramiikka-astian maalauksessa. Kuva: Wikimedia Commons CC BY 3.0

Personalististen selitysmallien joukkoon kuuluvat ne käsitykset, joiden mukaan tartuntataudit tai tartuntatautiepidemiat olivat alkuperältään yliluonnollisia. Tällä viitattiin usein Jumalaan, ja yleistäen voidaan sanoa, että Jumalan rangaistuksen uskottiin olleen syynä useimman tartuntataudin leviämiseen. Useimmiten rangaistuksen uskottiin johtuvan ihmisen syyllistymisestä syntiin, oli se sitten yksilö- tai yhteisötasolla. Koska personalistiset selitysmallit ovat keskenään melko yhteneväisiä, suurempi painoarvo jää tutkimuksessa monimuotoisemmille luonnollisille selitysmalleille. Luonnollisten selitysmallien mukaan tartuntatautien alkuperä on nimenmukaisesti luonnollinen. ”Luonnollisuus” antaa kuitenkin huomattavasti enemmän tilaa tulkinnalle kuin personalistiset käsitykset. Useimmat luonnolliset syyt pyrittiin löytämään tieteiden avulla, ja teorioita tartuntatautien aiheuttajista riittikin laidasta laitaan, aina luonnontieteellisistä syistä yhteiskunnallisiin. (Kallioinen 2009, 144.)

Albrecht Dürerin puupiirroksessa kuvataan paholaisen aiheuttamaa Jobin sairautta. Kuva: Wellcome Collection CC BY 4.0

Nämä kaksi lääketieteellistä selitysmallia sanelivat lähes kaikki antiikin aikana, keskiajalla ja uudella ajalla totuuksina pidetyistä näkemyksistä. Selitysmallien rajat ovat paikoitellen kuitenkin häilyviä, ja historian saatossa ne ovatkin usein eläneet keskinäistä rinnakkaiseloa. Vaikka tietty tartuntatauti toimisikin jumalallisena rangaistuksena, tämän rangaistuksen katsottiin usein ilmentyvän luonnontieteellisen ilmiön aikaansaamana. (Huldén et al 2017, 147)

Kristilliset koettelemukset

Tapa liittää tartuntataudit uskontoon on todennäköisesti peräisin Raamatun teksteistä, joissa sairastuneen ihmisen katsotaan usein olevan pahan riivaama tai Saatanan vaivaama. Toisaalta myös Jumalan katsottiin rankaisevan syntistä ihmiskuntaa tartuntatautien muodossa (Kallioinen 2009, 144). Ihmisen luontoon sopii ymmärryskyvyn ylittävien asioiden selittäminen yliluonnollisuudella, ja uskonnollisuuteen tukeutuvat personalistiset selitysmallit ovatkin kaikista tartuntatauteihin liittyvistä teorioista varmasti vanhimpia (Hirvonen 1987, 13–14). Vaikka tiede, yhteiskunta ja ihminen ovat historian saatossa kehittyneet, personalistiset selitysmallit ovat lähes aina eläneet luonnollisimpien vastineidensa rinnalla.

Suomalaisessa kansanperinteessä taudit miellettiin helposti Jumalan tai vainajien aiheuttamiksi. Kemivaaran muori sekoittaa käärmevettä parannustaikaa varten Taivalkoskella 1917. Kuva: Samuli Paulaharju/Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto, Finna.fi (CC BY 4.0).

Ensimmäisen kerran uskonnollisuus esiintyi tartuntatautien kontekstissa laaja-alaisena ilmiönä vuoden 542 tienoilla, kun maailman ensimmäinen tunnettu pandemia, Justinianuksen rutto, koetteli Konstantinopolin kaupunkia (lue lisää Justinianuksen rutosta). Paiserutto koettiin tavan mukaisesti jumalallisena rangaistuksena, mutta ilmeisesti konstantinopolilaisille tunnusomaisena piirteenä taudin leviämisestä syytettiin demoneita, jotka öiseen aikaan levittivät tappavaa tautia kaupungin kaduilla. Justinianuksen rutto saapui islaminuskon vaikutusalueelle jo uskonnon alkuvaiheissa, ja siellä taudin uskottiin olevan mahdollisuus marttyyriuteen, mutta samalla myös rangaistus vääräuskoisille (Huldén et al 2017, 76).

Tartuntataudeista etenkin lepraan on historian aikana liitetty paljon uskonnollisia elementtejä. Kun ajatus tartuntataudeista Jumalan asettamina rangaistuksina keskiajan kuluessa kehittyi, lepra yhdistettiin kateuden kuolemansyntiin. Kantajansa yhteiskunnallisesti leimaava lepra voitiin nähdä myös merkkinä harhaoppisuudesta. Toisaalta ”Jumalan rangaistus”- ja ”Saatanan kiusa”-ajattelutapojen lisäksi lepra saatettiin jopa kokea osoituksena Jumalan rakkaudesta. Lepra johti harvoin kuolemaan, ja sen aiheuttamia oireita voitiin pitää jopa tietyille Jumalan valituille tarkoitettuna uskonkoettelemuksena. Tällainen positiivisempi ajattelutapa tartuntataudeista tuskin oli kuitenkaan kovin yleistä (Kallioinen 2009, 144–146).

Vuonna 1665 ilmestynyt kirja, jonka raamatullisten anekdoottien uskottiin suojaavan ruttotartunnalta. Kuva: Wellcome Collection

Vaikka tartuntatauteja on läpi eurooppalaisen historian selitetty sekä Jumalan että Saatanan aikaansaannoksina, molempien esittäminen niiden aiheuttajina on hieman ristiriitaista. Joskus tartuntatautien uskottiin olevan Jumalan rangaistus, joskus taas Saatanan ja pirujen tuoma vitsaus. Jumalan asettaman rangaistuksen on ehkä kuitenkin katsottu olleen tarpeellinen ja oikeutettu, kun taas Saatanan aiheuttamat taudit miellettiin enemminkin ylimääräiseksi ja turhaksi kiusanteoksi. Historiallisia käsityksiä tartuntatautien kristillisestä hyvyydestä ja pahuudesta ei juurikaan ole tutkittu, joten paradoksaaliselle suhtautumiselle on vaikeaa löytää selitystä.

Ruumiin nesteet

Antiikin Kreikan filosofien ja tiedemiesten opit luonnontieteiden kaikilla saroilla säilyivät tieteenalasta riippuen pitkälle eurooppalaisen ihmisen historiaan asti. Vuosisatojen aikana yleistiedoksi muodostunutta tietämystä oli vaikea kumota, ja varsinkin lääketieteessä antiikin ajoista asti vakiintuneet käytännöt pysyivät sitkeinä tieteen edessä. Kenties eniten eurooppalaiseen lääketieteeseen vaikuttanut antiikinaikainen tieteenteoria, niin kutsuttu humoraalipatologia eli humoraalioppi, oli yksi lääketieteellisen tutkimuksen keskeisimmistä tekijöistä yhteensä yli 2000 vuotta (Vuorinen 2002, 24).

Humoraaliopin mukaan ihmisen terveys riippuu neljän ruumiinsisäisen nesteen tasapainosta. Leonhard Thurneysserin puupiirros aiheesta vuodelta 1574. Kuva: Wikimedia Commons

Noin 500-luvulta eaa. peräisin olevan humoraaliopin mukaan ihmisen terveys riippui neljän ruumiinsisäisen nesteen vuorovaikutuksesta ja tasapainosta. Ruumiin neljä perusnestettä, lima, veri, keltainen sappi ja musta sappi olivat keskeisiä tekijöitä ihmisen hyvinvoinnissa. Nesteiden määrä ja laatu oli yksilöllistä, ja niitä tutkimalla pystyttiin määrittelemään ne taudit ja sairaudet, joille tietyt ihmisryhmät olivat erityisen alttiita (Ignatius 2000, 504). Ruumiinnesteiden järkkymisen vuoksi syntyneistä taudeista käytettiin kattotermiä dyskrasia eli nestehäiriö (Vuorinen 2002, 24).

Ruumiinnesteiden häiriötiloille etsittiin aiheuttajia lähinnä muiden luonnollisten selitysmallien kautta. Esimerkiksi länsimaisen lääketieteen isänä tunnettu Hippokrates uskoi vuodenaikojen kulussa ilmenneiden häiriöiden olleen nestehäiriöiden taustalla (Huldén, Huldén & Heliövaara 2017, 147). Vaikka tartuntatautien alkuperät olivatkin tuntemattomat, tartuntatautien on aina tiedetty olevan ihmisestä toiseen tarttuvia. Useiden tautien itämisaika on ollut tarpeeksi lyhyt, että tartuntayhteyden olemassaolo on ollut pääteltävissä. Kuitenkin vasta mustan surman aikana tautien tartuntaelementtiä alettiin tutkia tarkemmin, ja syntyi käsitys contagiumista (joskus myös kontagion) eli tartunta-aineesta (Kallioinen 2009, 148). Tartunta-aineena pidettiin mitä tahansa ihmiseltä toiselle tautia levittävää tekijää. Vaikka termi on vanha, sen alati muuttuva merkitys pysyi vuosisatojen aikana ilmeisen vaihtelevana ja epämääräisenä. Useimmiten ihmisen kuitenkin katsottiin sairastuvan ensin itse vaikkapa myrkyttynyttä ilmaa hengitettyään, ja tartuttavan sitten muita taudin tartunta-aineiden välityksellä (Ignatius 2000, 505).

Hippokrates. Peter Paul Rubensin puupiirros vuodelta 1638. Kuva: Wikimedia Commons

Humoraalioppi ei ollut ainoastaan tartuntatautien kannalta keskeinen tieteenteoria, vaan sen pohjalta lähestyttiin lähes kaikkia lääketieteellisiä kysymyksiä keskiajalla ja vielä uudellakin ajalla. Ruumiinnesteitä pyrittiin nestehäiriön aikana tasapainottamaan esimerkiksi suoneniskennällä ja elohopean lääkinnällisellä käytöllä (Ignatius 2000, 504). Humoraaliopin olemassaolon aikana paradigmaan pyrittiin soveltamaan erilaisia kehittyvien luonnontieteiden elementtejä, ja pitkäikäisyydestään huolimatta humoraaliopin sisäiset käytännöt ja periaatteet muuttuivat varsinkin 1500–1800-lukujen aikana useaan otteeseen (Vuorinen 2006, 35). Humoraaliopin vaikutuksen kauaskantoisuudesta kertoo se, että mainintoja ja viittauksia ihmisruumiin nesteistä löytyy vielä vuodelta 1832 peräisin olevista Helsingin yliopiston väitöskirjoista ja sisätautiopin professorin potilaskertomuksista (Kallioinen 2009, 146). Tietyt humoraaliopin periaatteet esiintyvät nykypäivänäkin erilaisina kansanlääkinnän ja vaihtoehtoisen lääketietieteen muotoina (Vuorinen 2002, 24).

Myrkyttynyt ilma

Oli taustalla sitten jumalallinen rangaistus tai ruumiinnesteiden epätasapaino, saastuneen ilman on katsottu aina antiikin ajoilta 1800-luvulle asti olleen pääasiallinen syy tartuntatautien luonnolliseen syntyyn. Keskiajalla saastunutta tai likaista ilmaa alettiin Euroopassa kutsua ”miasmaksi”, italian kielellä ”malariaksi” eli ”huonoksi ilmaksi” (Vuorinen 2006, 51). Kuten humoraalioppikin, myös miasma-teoria on peräisin antiikin Kreikasta; Hippokrates yhdisti ”pahan ilman” tartuntatauteihin jo 400- ja 300-luvuilla eaa (Kannadan 2018, 41).

Kesällä 1858 Lontoossa koettiin ”suurena löyhkänä” tunnettu jakso. Thamesiin lasketut viemärijätteet aiheuttivat pahaa hajua, jonka uskottiin levittävän sairauksia ja koleraa. Kuva: Wellcome Collection

Antiikin aikana yleisin käsitys oli, että miasmat vapautuisivat maan sisältä maanjäristysten yhteydessä (Huldén et al 2017, 147). Miasma-teorian pitkän oppihistorian aikana vakiintuneeksi ajattelutavaksi muodostuivat käsitykset siitä, että miasma vaikuttaa ihmisen terveyteen nimenomaan sitä hengitettäessä, ja että miasman myrkyttämä ilma oli luonnollisesti aina pahanhajuista. Keskiajalla keskeisimmäksi miasman aiheuttajaksi tunnistettiin mätänevä eloperäinen aine: ihmisjäte, home, ja varsinkin tartuntatautiepidemioiden aikana määrällisesti kasvaneet mätänevät ihmisruumiit (Kannadan 2018, 41). Miasma-teoriassa korostuukin läpi eurooppalaisen terveyskäsityksen historian vallinnut käsitys ilman puhtauden ja raikkauden tärkeydestä. Esimerkiksi sisätiloja tuulettamalla miasman vaikutuksen uskottiin heikentyvän tai katoavan kokonaan. Saastunut ilma yhdistettiin keskiajalta lähtien kaupunkeihin, jossa ihmisille haitallisten höyryjen tiedettiin olevan väenpaljouden ja heikon hygienian johdosta yleisimmillään. Ensimmäiset puistot ja muut viheralueet saattoivatkin ilmestyä Euroopan suurkaupunkeihin nimenomaan raikkaan ilmaan lisäämisen toivossa (Ignatius 2000, 504–505).

Erilaiset sairaalat ja parantolat pyrittiin rakentamaan kauas kaupungeista, joissa ilma oli puhtaampaa ja miasma harvinaisempaa. Esimerkiksi suomalaisen lääkärin Jakob August Estlanderin suunnittelema kirurginen sairaala rakennettiin vuonna 1888 Helsingin Tähtitorninmäelle, varsinaisen kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle kukkulalle merenrantaan. Vaikka sairaalan valmistuessa lääketiede jo tunsi bakteerit ja virukset toimintatapoineen, Estlanderin suunnitelmissa näkyy yhä miasma-teorian mukaista ajattelua. Sairaala koostui useammasta korkeasta ja tilavasta rakennuksesta miasman leviämisen estämiseksi (Ignatius 2000, 504–505; 510–511). Sairaaloiden historialliseen, kauas ihmisasutuksen ulkopuolelle sijoittamiseen vaikutti varmasti myös pelko tartunnoista sekä tartuntatautipotilaisiin liitetyt yhteisölliset ennakkoluulot, mutta miasma oli silti huomioonotettava tekijä tartuntatautien ehkäisyyn pyrittäessä.

Viktoriaaninen ”fumigaattori”, jossa poltettavien yrttien ajateltiin puhdistavan ilmaa ja vähentävän sairastumisen riskiä. Kuva: Wellcome Collection

Vastaus piilee tähdissä

Mikael Agricolan raamatunkäännöksessä tietyistä taudeista kärsivistä puhutaan ”pirultariivattuina”, mikä on tietenkin viittaus ajalle tyypillisen lääketieteen personalistiseen puoleen. Agricolan Raamatussa puhutaan kuitenkin myös ”kuuntaudillisista” ja ”kuunvaihetaudista”, mikä antaa osviittaa uskomukseen taivaankappaleiden ja tautien välisestä vuorovaikutuksesta. ”Kuunvaihetaudin” voidaan katsoa tarkoittavan epilepsiaa, jonka toiminnan on ilmeisesti uskottu riippuvan kuun liikkeistä (Häkkinen, 2007).

Kuten humoraalioppikin, myös astrologia on ollut tärkeä elementti eurooppalaisen lääketieteen kokonaisuudessa. Tarttumattomiakin tauteja on pyritty selittämään astrologisilla tekijöillä, kuten erilaisten taivaankappaleiden liikkeillä ja asennoilla. Myöhäiskeskiajalta lähtien tähtitaivas on kuitenkin vahvasti liitetty nimenomaan tartuntatauteihin, erityisesti epidemioiden syntyyn johtavana tekijänä. Pariisin yliopistossa vuonna 1348 laaditussa selvityksessä Euroopassa riehuvasta mustasta surmasta päädyttiin siihen lopputulokseen, että 20. maaliskuuta 1345, tarkasti ottaen kello 13 aikaan, Jupiterin, Marsin ja Saturnuksen kiertoradat olivat kohdanneet Vesimiehen tähtikuviossa, minkä seurauksena ruttoepidemia oli saanut alkunsa. Selitys tämän kohtaamisen katastrofaalisuudelle oli yksinkertainen: Marsissa palavat tulet sytyttivät Jupiterista purkautuvat höyryt, jotka Maahan asti levittyään viilentyivät kylmän Saturnuksen vaikutuksesta maanpinnan tasalla leijuvaksi sumuksi. Ilmeisesti tapahtumien kulku juuri Vesimiehen kuviossa teki mustasta surmasta erityisen tuhoisan (Huldén et al 2017, 147).

1400-luvulla laaditussa kuvassa esitetään astrologisten tähtimerkkien ja eri ruumiinosien yhteyksiä. Kuva: Wikimedia Commons.

Keskiajan ruttokaaoksen lisäksi astrologia oli myös uudella ajalla yleinen selitysmalli tartuntatautien synnylle, ja joidenkin yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa järjestettiin tuolloin myös astrologian opintoja. Kuten miasma-teoriakin, myös astrologiaan perustuvat tautiteoriat olivat voimassa vielä 1800-luvulla, jolloin mikroskooppisten eliöiden asema taudinaiheuttajina oli jo osa tieteellisesti hyväksyttyä maailmankuvaa (Kallioinen 2009, 147). Vaikka teologisten ja astrologisten teemojen läsnäolo Agricolankin teksteissä todentaa personalististen ja luonnollisten selitysmallien rinnakkaiseloa aikalaisten mielissä, tähtitieteiden puoleen kääntyminen tartuntatauteja tutkittaessa ei saanut kannatusta kaikilta tahoilta. Esimerkiksi espanjalaisen kirkkoisä Isidorius Sevillalaisen mukaan yksinomaan taivaankappaleita tutkivaa tiedettä eli astronomiaa voitiin pitää oikeana tieteenalana, mutta ennustamista ja tartuntatautien profetoiminen olivat teologisesti kyseenalaista toimintaa (Huldén et al 2017, 146).

Osuttiinko oikeaan?

Vaikka monet historialliset käsitykset tartuntataudeista kuulostavatkin nykytieteen valossa huvittavilta, monet olettamukset ja uskomukset eivät olleet täysin perättömiä. Tartuntatautien toimintaa ei tunnettu, mutta niistä pystyttiin tekemään havaintoja ja siten myös johtopäätöksiä, jotka osaltaan muistuttavat bakteriologisen vallankumouksen jälkeen todeksi osoitettua tietämystä. Vaikka esimerkiksi saastunut ilma ei olekaan taudinaiheuttaja, pisaratartuntana leviävä keuhkorutto saattoi olla miasma-teorian syntyyn johtaneiden havaintojen taustalla (Briggs et al. 1995, 101). Historialliset uskomukset pohjautuvat usein johonkin nykytieteen todeksi osoittamaan asiaan. Ongelmana on, että vaikka ihmiset perustivat maailmankuvansa usein näkemänsä ja kokemansa pohjalle, he yleensä tekivät todistamistaan asioista täysin vääränlaisia johtopäätöksiä. Esimerkiksi paiseruton itämisaika on melko lyhyt, ja Justinianuksen ruton aikana monien terveinä nukkumaan menneiden kirjattiin heräävän aamulla sairastuneina. Tästä aikalaiset päättelivät, että tautiin on mahdollista sairastua unien välityksellä (Huldén et al 2017, 76).


Pyhä Sebastian vetoaa Jeesukseen, että tämä säästäisi ruttoon sairastuneen haudankaivajan hengen. Teos: Josse Lieferinxr, noin 1497–1499. Kuva: Wikimedia Commons.

Eurooppalaisen lääketieteen historiasta löytyy sekalainen otanta sekä totuutta sivuavia elementtejä että nykytieteen täysin kumoamia teorioita. Tartunta-aineiden voidaan esimerkiksi katsoa vastaavan nykytieteen tunnistamia vektoreita eli taudin levittäjiä, ja contagium-selitysmallista voikin havaita myöhempää mikrobitutkimusta muistuttavia aineksia. Pienten, mikroskooppisten olioiden roolia tautien aiheuttajina oli pohdittu ja ehdotettu jo kauan ennen 1800-luvun lääketieteellisiä mullistuksia, mutta ilman konkreettista tutkimustyötä niiden olemassaoloa oli mahdotonta todistaa (Vuorinen 2002, 28). Sen sijaan esimerkiksi ihmisruumiista nouseva paha haju on ollut konkreettinen kokemus, joka on varmasti osattu yhdistää tauteihin ja kuolemaan.

Vaikka miasmaa tai myrkyttynyttä ilmaa ei voidakaan pitää todellisina taudinaiheuttajina, niiden torjumiseksi suoritetut toimenpiteet ovat todella saattaneet estää tartuntatautien leviämistä, vaikkakin sitten sattumalta. Jos miasman esimerkiksi uskottiin saastuttaneen vaatteita tai muita kankaita, nämä tekstiilit oli mahdollisuuksien mukaan jätettävä pakkassäähän tuulettumaan. Tällainen toiminta saattoi aikalaisten tietämättä tappaa kankaissa elävät ruttobakteereja kantavat kirput. Mahdollisuus todellisten taudinaiheuttajien tahattomaan tuhoamiseen piili myös savustamisessa, eli useimmiten tervan ja katajanoksien polttamisella toteutetussa tavassa puhdistaa sisäilmaa (Kallioinen 2009, 198–199).

1600-luvun ruttolääkärin asuun kuulunut suojanaamio suojasi pahalta ilmalta. Paul Fürstin kuparikaiverrus vuodelta 1656. Kuva: Wikimedia Commons.

Teorioita maailmanhistorian suurimpia kuolleisuuspiikkejä aiheuttaneesta ilmiöstä, tartuntataudeista, riittää eurooppalaisessa historiassa laidasta laitaan (Kallioinen 2009, 12). Kristinusko on ollut merkittävä osa länsimaalaisen kulttuurin kokonaisuutta aina ajanlaskun alusta saakka, joten se on aina liitetty tautien syntyyn. Vaikka syitä taudeille on etsitty myös luonnollisempien selitysten kautta, teoriat ihmisruumiin neljästä nesteestä, myrkyllisestä ilmasta, tähtien liikkeestä ja vähemmistöjen juonittelusta eivät osuneet täysin kohdilleen. Harhakäsitysten syntyminen ja kauaskantoinen jatkuvuus ovat kuitenkin ymmärrettävää ja oikeastaan loogistakin, sillä asioiden todellista laitaa oli mahdotonta todistaa ennen bakteriologista vallankumousta. Vaikka eurooppalaisen lääketieteen yli 2000-vuotisen kehityksen aikana ehdittiin ottaa useita harha-askeleita, yritys tartuntatautien salojen paljastamiseksi oli silti hyvä, joskus vahingossa jopa toimiva.

———

Nikolai Nikkilä opiskelee Suomen historiaa ja kirjallisuustieteitä Turun yliopistossa. Teksti pohjautuu esseeseen, jonka kirjoittaja laati valtakunnallisen humanistisen verkko-opetuksen Kulkutautien historiaa -kurssilla syyslukukaudella 2020.


Lähteet

Briggs, Asa et al., 1995. 1347, Musta surma. Ratkaisun hetket: 100 tapahtumaa, jotka muuttivat maailmaamme. Helsinki: Valitut palat, 98–101.

Hirvonen, Leo, 1987. Lääketieteen historia. Espoo: Recallmed.

Huldén, Lena; Huldén, Larry; Heliövaara, Kari, 2017. Rutto. Helsinki: Like.

Häkkinen, Kaisa. Taudit ja tautien nimet Mikael Agricolan teoksissa. Kielikello: Kielenhuollon tiedotuslehti, 4/2007.

Ignatius, Jaakko, 2000. Miasmasta mikrobeihin – taidosta tieteeksi. Suomen tieteen historia 3: Luonnontieteet, lääketieteet ja tekniset tieteet. Päiviö Tommila (toim.). Porvoo: WSOY, 504–514.

Kallioinen, Mika, 2009. Rutto ja rukous: Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Jyväskylä: Atena.

Kannadan, A. 2018. History of the Miasma Theory of Disease. ESSAI, Vol. 16, Article 18, 40–43.

Peltola, Heikki, 2004. Tartuntataudit historian muokkaajina. Antiikin lääketieteen perintö. Andreo Larsen (toim.). Helsinki: Yliopistopaino, 304–321.

Schnohr, Josephine, 2020. Rutto raivosi Euroopassa – 25 miljoonaa uhria viidessä vuodessa. HistoriaNet-sivusto. (käytetty 7.12.2020)

Vuorinen, Heikki, S., 2002. Tauti(n)en historia. Tampere: Vastapaino.

Vuorinen, Heikki, S., 2006. Tautinen Suomi 1857–1865. Tampere: Tampere University Press.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.