Veli Pekka Toropainen
”Susi juoksee susien kanssa ja koira koirien!” Näin todettiin 1600-luvun Turussa, kun kanssakulkijaa haluttiin halventaa alentamalla hänet eläimen kaltaiseksi järjettömäksi luontokappaleeksi. Sanojen tarkoituksena oli viedä toisen kunnia, sillä koirat koettiin yleensä käyttötavaraksi, jolla ei ollut arvoa kuin öisen pihapiirin vartijana tai rukkasiksi nyljettynä. Koirien, kuten muidenkin eläinten raatojen, nylkeminen oli annettu pyövelin tehtäväksi, sillä tehtävä katsottiin kunniattomaksi ja siten sopimattomaksi kunniallisille ihmisille. Sylikoiria Turussa ei mainita, eikä koiraa pidetty yhdenkään löytämäni oikeusjutun mukaan lemmikkinä. Tässä artikkelissa tarkastelen koiruutta laajasti koiraan liittyvien haukkumasanojen ja kaupungissa eläneisiin koiriin liittyvien kämnerinoikeuden pöytäkirjojen mainintojen kautta. Niistä ilmenee varsin selkeästi turkulaisten suhtautuminen koiriin.
Koiran monet mielikuvat
Koiran vähäiseen arvostukseen eläimenä viittaavat toistuvat oikeusjutut, joiden mukaan ihminen alennettiin haukkumasanoilla koiran kaltaiseksi järjettömäksi eläimeksi (katso myös juttu Skottirotasta kryppysukkaan – Haukkumasanoja 1600-luvun Turusta). Koiraksi voitiin kutsua yksittäistä ihmistä tai kokonaista ryhmää. Näin tapahtui syksyllä 1689, kun Turun porvareita haukuttiin Laitilan markkinoilla sanoilla kelmit, märänkoinaia, märännussia, Turun koirat. Heitä verrattiin siis koiran lisäksi ruotsin kielen sanasta tamma, märra, saadun väännöksen mukaan tammankoinaajiksi ja tammannussijoiksi.
Ihmistä, joka onnistui välttämään vastuunsa rikottuaan sääntöjä, verrattiin koiraan, joka onnistui livahtamaan aidan raosta pakosalle. Tullimies Anders Karlsson antoi elokuussa 1675 haastaa oikeuteen Sigfrid Platun vaimon Gertrud Andersdotterin, joka kutsui häntä menettämänsä hopeatuopin vuoksi kelmiksi ja murhaajaksi. Vaimo sanoi Andersin pääsevän taas kuin koira veräjästä, kuten hän oli selvinnyt murhasta aiemmin. Koiran livahtaminen aidanraosta koettiin pahaksi ja esimerkiksi varasta voitiin verrata koiraan. Ylioppilas Erik Corenius syytti tammikuussa 1696 porvari Mårten Kaloisen 14-vuotiaan pojan Matts Mårtenssonin koiramaisesti varastaneen häneltä hopeasoljen, nenäliinan, kaulaliinan ja kaksi kirjaa.
Koiran salavihaisuus ilmeni myös toisen haukkumisessa, ja sillä pyrittiin tekemään koetusta vääryydestä mahdollisimman paha teko. Henrik Saunalan leski Elin Thomasdotter valitti syyskuussa 1663 Henrik Schachtin loukanneen häntä ja hänen poikaansa. Leski lähetti nimittäin poikansa Henrik Henrikssonin noutamaan tulta naapurista Jöran Tomptilalta. Poika näki kadulla, kuinka Schachtin porsas imi maitoa hänen äitinsä Elinin emakon nisästä. Poika ajoi porsaat pois päreellä ja Schacht tämän nähdessään ryntäsi pojan perään. Schacht nosti pojan hiuksista ja raahasi tämän kadun toiselle puolelle taloonsa, jossa hän pahoinpiteli poikaa. Elin sai asiasta heti tiedon ja ryntäsi Schachtin taloon pelastamaan poikaansa. Tällöin Schacht haukkui häntä huoraksi ja hänen poikaansa huoripennuksi.
Schacht sanoi nähneensä ikkunasta, kuinka poika löi, kuin salavihainen koira puree, puulla porsasta selkään niin, että se irrotti nisästä ja piti kovaa meteliä. Porsas kuoli seuraavana päivänä. Schacht myös kielsi koskeneensa poikaan ja kertoi ainoastaan kuulustelleensa tätä aiemmin kuolleen porsaansa kohtalosta, kun äiti ryntäsi paikalle ja haukkui häntä maankiertäjäksi, koiraksi, saksalaiskoiraksi, kruunun varkaaksi, nälkäkurjeksi, kerjäläiseksi ja pyöveliksi. Elin Thomasdotter käytti siis myös kansallisuuteen viittaavaa haukkumasanaa saksalaiskoira. Tässä piili vaaransa, sillä haukkumaan tartuttiin helposti ja epäiltiin sillä tarkoitetun koko kansakuntaa, jolloin loukkaus oli jo vakavammanasteinen.
Kun kanssakulkijaa haluttiin arvostella, tuli suunsa avanneelle usein ensimmäiseksi mieleen koira. Porvari Henrik Hwittkopp kertoi kutsuneensa porvari Eskil Keson kanssaan saunaan heinäkuussa 1695, mutta Keson sijaan saunaan ilmestyikin hänen veljensä Jöran Keso. Saunan jälkeen he olivat keskustelleet Jöranin mahdollisesta avioliitosta Johan Naulan sisarentyttären kanssa. Kun Keso ei ollut suostuvainen tähän liittoon, oli Henrik tarjonnut hänelle vaimoksi tytärpuoltaan. Henrik Hwittkoppille syntyi tästä suukopua Eskil Keson vaimon kanssa ja Eskil totesi Henrikille suomeksi: ”Koirax sinä Cutzutan, Koira sinä oletkin, Porsas ia Råtta!”
Joskus asianosainen saattoi katsoa, ettei hänen kunnialleen sopinut olla liiaksi kanssakäymisissä jonkun kunniattomaksi kokemansa henkilön kanssa. Oman kunnian palauttaminen vaati toimia ja samalla sopi osoittaa, että toinen oli alempiarvoinen. Esimerkiksi piika Beata Claesdotter meni Mikon päivänä 1692 pyöveli Hans Mattsson Tasaisen taloon perimään velkaansa tuopillisesta paloviinaa. Maksuksi hän sai pyövelin vaimolta lihaa ja leipää. Niitä hän ei kuitenkaan syönyt, vaan heitti pyövelin pihalla olleelle mustankirjavalle koiralle, sillä hän ei halunnut kajota kunniattomana pidetyn pyövelinammatin harjoittajan perheeltä saatuun ruokaan. Sen syöminen olisi saastuttanut hänetkin.
Kun oli aiheellista epäillä jonkin aineen sopivuutta ihmiselle, saatettiin sitä antaa ensin koiralle, jotta voitiin selvittää aineen laatu. Turun kämnerinoikeudessa todettiin marraskuussa 1642, että syyttäjänä toimineen kaupunginvouti Sigfrid Johanssonin oma renki Mårten Henriksson oli siittänyt vielä elävän lapsen Kaisa Johansotterille. Kaisa vaati Mårtenia vihille, kuten tämä oli luvannut tehdä. Mårtenin mukaan hän ei luvannut koskaan Kaisalle avioliittoa tai edes harkinnut sitä. Mårtenin mukaan Kaisa oli antanut ikkunaluukusta eräälle nuorelle piialle palasen jotakin, joka muistutti leipää, ja käskenyt syöttää sen salaa Mårtenille. Piika kertoi kuitenkin asiasta Mårtenille ja tämä syötti palasen aineesta koiralle, joka seurasi sitten häntä tiiviisti joka paikkaan. Loput leivästä Mårten heitti koko talonväkensä läsnä ollessa tuleen, jossa se paloi voimakkaasti, kuten pyssyn ruuti. Näistä syistä Mårten ei halunnut ottaa Kaisaa vaimokseen.
Koiraa tarvittiin selvittämään aineen myrkyllisyyttä myös seuraavana vuonna porvari Mårten Hoenin kuoltua suurissa tuskissa. Hänen vaimonsa Margareta Kitt oli jauhanut jotakin vaaleaa ainetta morttelissa ja lisännyt sitä miehelleen leipomiinsa kakkusiin. Lääketieteen professori Erik Achrelius ja apteekkari Christian Timmerman suorittivat kokeen morttelista otetulla aineella syöttämällä sitä koiralle, joka kuoli kahden tunnin kuluttua. Lopulta Margaretakin tunnusti ottaneensa myrkkyä miehensä arkusta. Koiran tavoin hänkin sai käydä kuolemaan.
Sikakoirat ja sokean koiran pojat
Miehiin kohdistuneet koiraan viittaavat haukkumasanat olivat monimuotoisia. Suomen- ja ruotsinkielisten sanojen koira ja hund rinnalle nousi saksan kielestä lainattu Hundsfotze, joka vääntyi hunsvotiksi ja jolla tarkoitettiin sivistyneesti sanoen narttukoiran häpyä. Esimerkiksi Jalosyntyinen luutnantti Henrik Spåra koki tämän toukokuussa 1661, kun Mårten Lillpinkka kutsui häntä humalassa raastuvan käytävällä kerjäläiseksi, koiraksi ja hunsvotiksi.
Monikieliset haukkumat sai osakseen myös kuoripappi herra Daniel Juslenius, joka valitti toukokuussa 1661 kämnerissä Anders Skaffaren loukanneen hänen kunniaansa. Anders tuli tupaan, jossa herra Daniel istui juomassa olutta muiden pappien linnansaarnaaja herra Thomasin, herra Karlin ja köyhiensaarnaaja herra Larsin kanssa. Koska Anders oli jo humalassa, ohitti herra Daniel hänet, kun tuoppi kiersi mieheltä miehelle. Anders suuttui tästä ja haukkui herra Danielia pihalla kelmiksi, koiraksi ja suomen kielellä verikoiraksi. Anders kysyi, mikä herra Daniel kuvitteli olevansa sivuuttaessaan hänet juomaringistä.
Grels Pässi avasi syyskuussa 1664 todella sanaisen arkkunsa ja käytti useita eläimeksi alentamiseen tarkoitettuja sanoja, kun hän haukkui vuokralaisensa Henrik Tyrissonin vaimoa Margareta Boomia piruksi, maankiertäjättäreksi, petturiksi, Pohjanmaan koiraksi, nälkäkurjeksi, kryppyperseeksi (asiakirjassa suomeksi, todistaja muisti sanan olleen kryppysukka), kelmiksi, Pohjanmaan sudeksi, raakiksi, nartuksi ja kiukkuvituksi (asiakirjassa suomeksi). Kaksi näistä haukkumista viittasi suoraan koiraan, kun nartulla tarkoitettiin naaraspuolista koiraa.
Haukkujan kannalta ikävimpiä tapauksia olivat ne, joissa loukattiin kaupungin viranomaisia, sillä pelkän haukkumasanan sakon lisäksi niistä rapsahti kovemmat maksut viranomaisen loukkaamisesta, sillä heidän toimiensa katsottiin olevan loukkaamattomia. Imettäjä Gertrud Mårtensdotter kutsui kesäkuussa 1665 naapuriaan kaupungin tarkastusmies Johan Jessenhausenia pormestarin ja raadin koiraksi, mäskinmittaajaksi, nälkäkurjeksi ja moneksi muuksi.
Korttelimestari Johan Mattsson kertoi tammikuussa 1688 olleensa joitakin päiviä ennen joulua kämneri Hans Hörlingin ja korttelimestari Erik Nilssonin kanssa suorittamassa sakkojen ulosmittausta Abraham Kockin luona. Kun Abraham ilmoitti, ettei hänellä ollut rahaa, otti Erik Nilsson keittiöstä tina-astioita ja ojensi ne keittiön ovella olleelle Johan Mattssonille, joka vei ne tuvassa istuneelle kämnerille. Abrahamin vaimo Märta Jonsdotter tuli paikalle ja löi raivoissaan Johania kädessään olleella avaimella. Vaimo totesi vielä, että Johan oli koira mieheksi ja sellaiseksi hän jäisi pitkine takkutukkineen ja turkkeineen.
Rangaistavaan väärinkäytökseen esivaltaa kohtaan tuli viitanneeksi myös laivamies Erik Kokkapää elokuussa 1666, kun hän kutsui vaimo Valborg Pargasia Mustaksi Valborgiksi ja hänen isäänsä kirjanpitäjä Johan Pargasia kelmiksi ja verottamattomaksi koiraksi. Jokaisen tuli suorittaa hänelle määrätyt maksut sekä kruunulle että kaupungille ja Kokkapää heitti sanoillaan epäilyksen Johan Pargasin kunnian ylle.
Ihmisen vertaaminen koiraan tuli esille myös silloin, kun esimerkiksi velka jäi maksamatta ajallaan. Sanoilla pyrittiin ikään kuin sitomaan vastapuoli velkaan ja kehottamaan häntä maksamaan ne vapautuakseen huonosta maineesta. Vaimo Maria Claesdotter vaati helmikuussa 1666 saatavaansa Klemet Vesalta. Vaimo tuotti oikeuteen todistajaksi Jöran Rasiaisen, mutta tämä ei tiennyt asiasta mitään. Vesa sanoi, että Rasiainen oli koira ja pysyisi koirana, kunnes tämä maksaisi velkansa hänelle.
Velka-asiasta oli kyse myös silloin, kun Pöytyän Riihikosken Markus Henriksson heitti marraskuussa 1681 Simon Perssonin vaimoa Elin Jöransdotteria kivellä pahasti jalkaan. Markus kertoi jääneensä jokin aika aiemmin muutaman runstykin velkaa Simonille. Kun Elin huomasi Markuksen Aninkaistenkadulla, juoksi hän tämän perään ja otti Markuksen hatun. Sen hän sai kuitenkin heti takaisin. Tällöin Markus heitti kiven. Kun Simon tuli paikalle seipään kanssa, käski Elin miestään lyömään sitä koiraa eli Markusta seipäällä.
Hovioikeuden asiakirjakirjuri Jakob Hoffrén valitti toukokuussa 1689 kokki Abraham Jöranssonin vaimosta Märta Jöransdotterista, että tämä haukkui Jakobia tämän istuessa majapaikassaan työnsä ääressä. Vaimo tuli alun perin sopimaan hänen kanssaan kosthollista, joka teki vähäisen summan 5:30 taalaria, jonka Hoffrén lupasi maksaa. Vaimo halusi kuitenkin yli kuusi taalaria. Hoffrén sanoi hänelle, että mistä hyvä muori keksi sellaisen summan, ja että tämän tulisi kutsua miehensä paikalle, jotta he voisivat tarkastella Jakobin almanakan merkintöjä summan oikeellisuuden määrittämiseksi. Vaimo turskahti tällöin, että oliko hän sellainen mies, joka halusi tingata mokomasta kuuden taalarin summasta. Jakob pyysi hyvää muoria poistumaan, sillä hänellä oli työ kesken. Vaimo alkoi metelöidä ja haukkunut häntä sikakoiraksi ja kelmiksi. Jakob pyysi vaimoa poistumaan Jumalan tähden, mutta tämä jatkoi sättimistä vielä pihallakin ja kutsui häntä nälkimykseksi ja raukaksi. Vaimo lupasi huutaa Jakobin köyhyyden kaikille tiedoksi kadulla ja tämän ikkunan alla niin, että se kuuluisi torin toiselle puolelle.
Tilojen vuokraamisesta oli kyse myös syyskuussa 1688, kun kauppias Johan Rancken valitti, että vaimo Magdalena Kyhn oli loukannut häntä ja hänen poikaansa ylioppilas Robert Ranckenia aivan syyttä. Todistajan mukaan ylioppilas Rancken tuli eräästä talosta Vanhalle Hämeenkadulle. Häntä seurasi nainen, joka haukkui ja sylki. Nainen sanoi Robertille, että sinun isäsikin pitää huoria ja käy neuvonpitoa heidän kanssaan. Robertia hän haukkui hunsvotiksi, kelmiksi, sikakoiraksi ja lisäsi vielä: ”Pussaa mua keskelle persettä!” Koko riita syntyi siitä, että Magdalena epäili Robertin käyneen kysymässä vuokralle hänen itsensä mieluilemia huoneita.
Sikakoira toistuu jatkuvasti asiakirjoissa haukkumana. Talonmies Abraham Jöranssonin vaimo Märta Jonasdotter valitti, että porvari Petter Knobbert tuli 6. syyskuuta 1688 juosten suutari Lorentz Arvidssonin pihalle ja löi Märtaa kepillä sekä haukkui häntä kevytkenkäiseksi naikkoseksi. Porvari vaati saada tietää, mitä tekemistä Märtalla oli hänen piikansa kanssa. Porvari kertoi puolestaan menneensä kysymään, miksi Märta oli lyönyt hänen piikaansa ja tämä vastasi, että mitä se sinulle kuuluu, senkin sikakoira! Piika otti mutaa ja heitti sen portilla suoraan päin hänen näköään niin, että Knobbert näki hädin tuskin mennä kotiin.
Kuin koirat nartun perässä
Jos miehiin kohdistuvat koiraan viittaavat haukkumasanat olivat monipuolisia, niin naisten kohdalla toistuivat lähinnä sanat koira, narttu ja narttukoira. Myös aiemmin mainittua hunsvottia käytettiin, kun haluttiin solvaista toista erityisen pahasti. Esimerkiksi porvari Arvid Kiiskinen valitti huhtikuussa 1660 Turun linnan Bertil Bryggaren ja Thomas Halisen tulleen hänen taloonsa vähän ennen joulua kello kahdeksan illalla ja halunneen hevoskyytiä taloon majoittaneilta talonpojilta. Kun Kiiskisen vaimo kuuli metelin, meni hän huomauttamaan siitä. Tällöin Bertil sanoi, ettei asia kuulunut hänelle, koiralle ja huoralle. Ulos mennessään hän toivotti vielä vaimon pahan valtaan.
Piika Brita Jöransdotter valitti puolestaan toukokuussa 1689 pellavakankurin kisällin Alexander Johanssonin haukkuneen häntä urkuri Christian Kellnerin pihalla useita kertoja julkiseksi huoraksi, jonka luona nuoret miehet juoksivat kuin koirat nartun perässä. Kisälli myönsi sanoneensa Britalle, ettei huorakaan voinut haukkua häntä pahemmin kuin tämä teki. Kun Brita kävi kysymässä kankurin luona, miksi kisälli haukkui häntä, oli Alexander sanonut, että Brita saisi sudennahkan, hucka lacki, päähänsä.
Vaimo Margareta Larsdotter taasen valitti helmikuussa 1692 piiskuri Erik Mårtenssonin repineen häntä hiuksista ja halunneen vahingoittaa häntä pyssyllä ja puukolla, kun Margareta oli jo paneutunut yövuoteelleen. Erik oli vielä haukkunut häntä nartuksi. Vaimo valitti, ettei hän köyhä ihminen saanut nauttia koti- ja yörauhaa. Erik tunnusti teon, mutta kertoi Margaretan sanoneen hänelle, että hän oli nuori mies, jolla oli koiran virka, joka ei mahtanut elättää häntä. Erik sanoi suuttuneensa tästä ja riidan alkaneen siitä.
Myös porvari Petter Ambrosiussonin vaimoa Margareta Jakobsdotteria loukattiin, kun hän meni syyskuussa 1697 porvari Erik Ambrosiussonin taloon. Siellä piika Lisbeta Jakobsdotter oli lyönyt Erikin tytärtä. Kun Margareta käski piikaa lopettamaan, löi tämä myös häntä ja kutsui Margaretaa tammaksi ja narttukoiraksi.
Kenen olivat ketjukoirat
Kaikesta huolimatta koirat koettiin arvokkaaksi omaisuudeksi. Niiden katoamisesta syytettiin naapureita ja riitakumppaneita, ja niitä saatettiin vaatia takaisin vielä aikojenkin päästä, kun jonkun todettiin omineen ne itselleen. Porvari Bertil Buskan leski Gertrud Grelsdotter ja hänen vävynsä tunnistivat toukokuussa 1666 kirjanpitäjä Hemming Fuldan hallussa olleen maksanvärisen koiran omaksi, tammikuussa 1664 talvi-Heikin aikaan kadonneeksi koirakseen. Koira palasi kotiin juhannuksena 1665 ja Fulda otti sen itselleen jälleen seuraavana päivänä. Todistajien mukaan koira kuului leskelle.
Edesmenneen raatimiehen Jakobus Jacobin leski Anna Hansdotter ilmoitti marraskuussa 1694 pyytäneensä porvari Simon Ropakon vaimoa Margareta Jöransdotteria hakemaan mustan hameen kauppias Johan Schultzin vaimolta. Margareta houkutteli Annan koiran mukaansa, eikä se palannut enää kotiin. Anna vaati Margaretaa hankkimaan hänen hyvän vahtikoiransa takaisin. Margareta kertoi koiran seuranneen häntä, mutta kun eräs poika houkutteli sitä suomeksi: Piti, piti, tunnekos sinäkin, Pitti!, jäi koira Schultzin portille, eikä Margareta tiennyt siitä enempää. Päivää myöhemmin kaupunginpalvelija Matts Johansson kertoi Margaretan tunnustaneen hänelle, että hän vei koiran pyövelille tapettavaksi ja nyljettäväksi.
Margareta sanoi kyllä vieneensä edellisenä kesänä erään kaduilla juoksentelevan harmaan koiran pyövelin vaimolle ja piialle, sillä pyöveli itse ei ollut kotona. Hän kielsi kuitenkin vieneensä lesken koiraa sinne. Pyöveli kertoi jonkun vaimon tuoneen noin viikkoa aiemmin hänen taloonsa suuren mustan koiran, jolla oli valkoinen rantu kaulassa ja niin pitkä karva selässä, että se ulottui jaloille. Vaimo ilmoitti tulevansa hakemaan koiran nahan kolmen päivän päästä, mutta kun kukaan ei noutanut sitä, antoi pyöveli sen eräälle talolliselle.
Kyse oli juuri koiran omistamisesta, kun akatemian konsistorin valtuutettu herra Daniel Juslenius kantoi maaliskuussa 1697 kihlakunnantuomaria, jalosyntyistä Erik Tigerstedtiä vastaan siitä metelistä, jota hän piti Akatemiassa suoritetun anatomisoinnin eli ruumiinavauksen jälkeen. Tigerstedt selitti oikeudelle, ettei hän olisi koskaan mennyt Akatemiaan ja loukannut ruumiinavauksen suorittanutta lääketieteen professori Laurentius Braunia, ellei hänen koiraansa olisi viety sinne laittomasti anatomisoitavaksi. Tapauksesta ei selviä tarkemmin, kuka koiran tappoi tai toimitti anatomiasaliin.
Ainakin lapset leikkivät koirien kanssa, tai kiusasivat niitä, kuten aikuiset asian kokivat. Piika Agneta Enevaldsdotter valitti kesäkuussa 1675 asianajaja Olaus Botvidin lesken Anna Henriksdotterin haukkuneen häntä. Lesken poika Isak oli kiusannut myöhään maanantai-iltana mestari Filip Spelemanin koiraa tikulla aidanraosta. Tämän huomasi pelimanni Filipin poika Joachim koiran haukuttua. Joachim uhkasi lyödä Isakia, jonka äiti Anna oli kuullut uhkauksen. Anna sanoi, että aiotkos sinä sokean koiran poika lyödä minun poikaani? Agneta kuuli tämän ja yritti rauhoitella Annaa. Anna kuitenkin vain yltyi haukkumaan Agnetaa huoraksi, tuplahuoraksi, jokamiehen huoraksi, kaakinpuussa ruoskittavaksi, hopeakannun, hopeamaljan ja kolmen hopealusikan varkaaksi sekä naiseksi, jonka ei pitänyt kulkea paljain päin, kuten kunnialliset neitsyet tekivät. Lisäksi hän uhkasi laittaa piian päähän tuohikupin täynnä tervaa, minkä piika ansaitsi Annan mielestä jo aikaa sitten leväperäisyydestään. Tämän jälkeen Agneta kutsui Annaa akaksi, juopporatiksi ja kevytkenkäiseksi maineensyöjättäreksi.
Koiralla voitiin pelotella epämieluisia vieraita päiväsaikaan. Vanha porvari Nils Silli ja hänen vaimonsa Lisbeta Brusiusdotter valittivat lokakuussa 1660 miehen pojasta Jakob Sillistä ja tämän vaimosta Kirstin Simonsdotterista, että nämä tappelivat vanhempien kanssa. Asia kääntyi kuitenkin vanhaa paria vastaan, kun heidät itsensä todettiin riitaisiksi. Jakob Sillin kanssa markkinamatkalta taloon tullut messinkiseppä Jöns kertoi, että paikalle ilmaantuivat heti ukko ja akka, jotka aikoivat ottaa hänen tavaransa hevosen selästä väittäen niitä poikansa omiksi. He karkottivat Jönsin pihasta vihaisella koirallaan, joka heillä oli mukanaan. He heittelivät vielä hevosta kivillä ja haukkuivat Jakobia.
Koiran tärkein tehtävä 1600-luvun Turussa oli toimia vartiokoirana erityisesti yöaikaan. Tuolloin koirat päästettiin pihalle, jonka portti kadulle oli lukittu. Koiran oletettiin purevan mahdollisia luvattomia liikkujia tai ainakin herättävän isäntäväen haukunnallaan. Koirilla mainitaan ketjuja, joilla ne kiinnitettiin paaluun tai seinään. Koirilla saattoi myös olla rautainen kaulapanta, jossa oli piikkejä ulospäin estämään pannan poistamisen.
Porvari Erik Turskan vaimo Kirstin Jakobsdotter ilmoitti marraskuussa 1675, että häneltä varastettiin talon pihalla olleesta aitasta yöllä puoli tynnyriä ruisjauhoja ja lisäksi herneitä. Kirstinin luona asunut itsellisvaimo Brita Jakobsdotter heräsi tuona yönä koiran haukkumiseen ja näki varkaan. Myös asessori Nicolaus Lietzenin palveluksesta eron ottanut räätäli Mårten Jakobsson kävi edelleen asessorin talossa toukokuussa 1675 ja varasti sieltä. Piika Agneta näki hänen piileskelevän eräänä iltana puutarhassa pensaassa. Puutarhasta varastettiin viinimarjapensaiden ja muiden kasvien juurakkoja. Sitä vartioineet koirat, jotka tunsivat räätälin, oli myrkytetty ja raivattu pois tieltä asessorin poissa ollessa. Syylliseksi tähän katsottiin räätäli Mårten Jakobsson. Tämän jälkeen puutarhaan lainattiin Vitikkalan talosta vihainen koira, joka ei tuntenut räätäliä.
Myös piika Maria Jöransdotter käytti hyväkseen sitä, että hänen aiemman palveluspaikkansa vahtikoira tunsi hänet. Porvari Mickel Simolan leski Anna Mattsdotter esitti vuonna 1697 luettelon tavaroista, jotka häneltä varastettiin yöllä vasten 1. lokakuuta. Varkauteen syyllistyivät kaksi kaupunkiin nälkää pakoon tullutta miestä. Simolassa aiemmin piikana palvellut Maria neuvoi Simolan paikkoja miehille ja lupasi hankkia pihakoiran pois niin, ettei se ilmiantaisi varkaita.
Toisinaan myös varkailla itsellään oli mukanaan koira heidän liikkuessaan pimeän töissä. Sen tarkoituksena lienee ollut varoittaa luvattomilla teillä liikkuvia kiinnijäämisen varalta. Porvari Thomas Sipilän vaimo Maria Markusdotter valitti elokuussa 1687, että hänen pihaltaan varastettiin yöllä 60 kyynärää kapeaa palttinaa, joka oli valkaistumassa. Varkaiksi hän epäili Lisbeta Rasvaa ja Brita Månsdotteria, sillä Rasvan valkea koira oli samana yönä talon pihalla. Rasva kielsi varkauden ja sanoi, ettei koira kuulunut hänelle, vaan se juoksenteli ilman omistajaa ympäri kaupunkia. Marian todistaja neito Kristina Melitz, joka asui hänen talossaan, kertoi kuulleensa tuona yönä naisten puhuvan pihalla. Noustuaan vuoteesta hän näki kuitenkin pihalla vain vieraan valkean koiran. Toinen todistaja kertoi Rasvan ja Britan olleen kaksi päivää varkauden jälkeen Henrik Teräksen luona, jossa heillä oli mukanaan valkea koira.
Kun ketjukoira jäi päästämättä yöksi pihalle, voitiin siitä vaatia rangaistusta esimerkiksi talon palkolliselle. Ratsumiehen vaimo Karin Jöransdotter antoi haastaa heinäkuussa 1698 oikeuteen porvari Jakob Röökmanin vaimon Karin Jöransdotterin ja vaati tältä palkkaansa vuodelta 1697. Emännän mukaan Karin oli kuitenkin huolimaton työssään ja yhtenä yönä hän ei ottanut sisälle tangoilla valkaistumassa ollutta palttinaa tai päästänyt koiraa vapaaksi, kuten hän aina muuten teki. Tämän seurauksena palttinaa varastettiin seitsemän kyynärää ja lisäksi hänen vastuullaan olleesta tuvasta kuparikukko eli tynnyrintappi.
Puriko vihainen koira
Oikeuteen tuotiin harvakseltaan korvausvaatimuksia vihaisten koirien aiheuttamista vahingoista. Esimerkiksi kämneri Bertil Letzle vaati syyskuussa 1668, että leipuri Anders von Mindenin tuli maksaa herra tohtori Enevaldus Svenoniksen vaimon lammas, jonka von Mindenin koira ajoi jokeen, jonne se hukkui. Lukas Krottila ja Lars Skomakare arvioivat lokakuussa 1670 vaimo Brita Tiililän kahden vuoden vanhan sian kahdeksan kuparitaalarin arvoiseksi. Sen puri kuoliaaksi Grels Wächtaren ketjukoira tämän tyttären Marian sekä piikojen Sofian ja Annikan huolimattomuuden vuoksi. Tytöt määrättiin korvaamaan yhdessä kuusi taalaria siasta.
Mutta purivat koirat ihmisiäkin. Piika Brita Markusdotter valitti toukokuussa 1664, että tullikirjuri Erik Johanssonin koira puri häntä ja kirjuri lupasi hänelle hyvitykseksi kymmenen kuparimarkkaa. Kirjuri ei halunnut kuitenkaan pitää sanaansa. Koska Britan todistaja ei ollut nähnyt hänessä puremajälkiä, määrättiin Brita vannomaan oikeudessa, että hänen väitteensä oli totta. Piika tuotti todistamaan Påval Sigfridssonin vaimon Margareta Bertilsdotterin, joka kertoi ainoastaan nähneensä mustelman piian lantiossa.
Suutarimestari Mickel Meltzerin koira taas puri lokakuussa 1666 poikanen Lars Håkanssonin olkapäähän ja lantioon kahdeksan reikää. Lisäksi pojan vanhat vaatteet repeytyivät ja hän joutui parannuskuurille kipujensa kanssa. Meltzer siirsi syyn räätälimestari Hans Kijlmanille, joka päästi koiran irti ketjustaan. Kun Kijlman tunnusti päästäneensä humalapäissään koiran irti, sai hän maksaa sen aiheuttamasta vahingosta 12 hopeamarkan sakon. Parturimestari Hans Roggenbochin mukaan pojalle ei jäisi ruumiinvammaa, mutta hänen särystään tuli maksaa kuusi hopeamarkkaa. Räätälimestari Kijlmanin tuli lisäksi korjata pojan vaatteet.
Teurastaja Jöran Hiukkainen puolestaan valitti elokuussa 1667 Simon Maran ketjussa olleen koiran päässeen irti tangon toisesta päästä ja purreen häntä käteen. Asia katsottiin huolimattomuudeksi, sillä tankoa ei ollut piikattu kiinni riittävän lujasti. Simon tuomittiin maksamaan parturinkulut kaksi taalaria ja Jöranille kaksi hopeamarkkaa kivusta ja särystä.
Hieman epäselväksi jäi sen sijaan vuonna 1688 harmia aiheuttaneen koiran omistaja. Kaupunginluutnantti Erik Bock kertoi kävelleensä kyseisen vuoden lokakuussa kadulla kauppias ja ravintoloitsija Torsten Merthenin portin ohi, jolloin tämän koira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja puri häntä jalkaan niin, että hän kaatui ja sai haavan niskaansa. Merthenin asianajaja selitti oikeudelle, että kyseessä ei ollut Merthenin koira, sillä saman näköisiä koiria oli kaupungissa useita. Asianajaja vaati Bockia todistamaan koiran Merthenin omaksi. Bock tuotti todistajaksi porvari Mårten Skyttin, jota Merthenin koira oli purrut aiemmin. Skytt kertoi, että häntä puri koira Merthenin portin edessä, mutta hän ei tiennyt, kenen se oli. Kun Bock ei pystynyt todistamaan koiran kuuluneen Merthenille, vapautettiin ravintoloitsija syytteestä.
Merthenin koira, jonka epäiltiin aiemmin purreen ihmisiä, löytyi 19.1.1689 kuolleena porvari Isak Bärgin talosta. Merthen vaati porvaria kuulusteltavaksi siitä, miten koira oli kuollut. Isak kertoi, että välskäri Johan Delfvendalilla oli hallussaan ruumis, ja kulmakunnan koirat kokoontuivat sinne joukolla. Välskärin rengillä Augustinuksella oli tapana ammuskella näitä koiria päivittäin. Isak arvelikin Augustinuksen tai jonkun muun ampuneen koiran. Sitä hän ei tiennyt sanoa, miten koira päätyi hänen tontilleen. Pyöveli kävi joka tapauksessa noutamassa koiran raadon pois nyljettäväksi ja hävitettäväksi.
Augustinus puolestaan kielsi ampuneensa tuona päivänä koiria. Hän sanoi kapteeni Kristian Stefkenin rengin Karlin ampuneen niitä tuona päivänä. Tosin Karl latasi pyssynsä vain suolalla ja herneillä ja koirat loikkivat aidan yli, mutta niille ei aiheutunut vahinkoa. Karl ammuskeli lisäksi harakoita kalliolla talon yläpuolella. Oikeus päätyi siihen, että Karl ampui koiran, ja Merthen sai hakea korvausta häneltä.
Porvari Simon Kallion leski Margareta Jöransdotter valitti toukokuussa 1695 kauppias Henrik Franckin koiran purreen häntä kadulla niin, että Margareta sai vasempaan käsivarteensa suuren reiän. Franck epäili, että leskeä purrut koira saattoi olla jonkun muunkin. Hän antoi kuitenkin leskelle tämän suun tukkimiseksi turhilta puheilta runsaan taalaria rahaa, laastaria, kaksi leipää, puoli leiviskää silakoita ja paloviinaa. Enempää hän ei katsonut olevansa velvollinen korvaamaan, koska leski ei voinut osoittaa pitävästi, että juuri hänen koiransa oli purrut tätä. Leski sanoi, etteivät hänen saamansa parselit olleet korvausta puremasta, vaan evästä Tukholman matkalle, jolle hän lähti Franckin asioissa. Franck ei voinut lopulta kieltää, että hänen koiransa ei olisi purrut porvari leskeä, ja hänelle tuomittiin kuuden hopeaäyrin sakko. Hän joutui lisäksi maksamaan leskelle kuusi hopeaäyriä vammasta.
— — —
FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston Arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on keskittynyt Turun 1600-luvun historiaan.
Lähteet:
KA z:172-z:205, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1642-1698
KALMISTOPIIRI 