Veli Pekka Toropainen
Aurajoki mahdollisti Turun kaupungin olemassaolon ja sen rannoilla tapahtui jatkuvasti jotakin. Tämä on neljäs osa viisiosaisesta juttusarjasta, jossa kerrotaan siitä, miten monin tavoin Aurajoki oli osa 1600-luvun turkulaisten elämää. Sarjan kaikki osat löytyvät tästä linkistä.
Työssä jokirannassa
Turkuun tuodut ja sieltä viedyt tuotteet purettiin ja lastattiin joen rannassa. Turun raadin asettamat virkamiehet valvoivat tätä toimintaa tarkoin, jotta kaupungin etuja ei olisi päästy rikkomaan. Niin tapahtui kuitenkin, kun pyöveli Mickel Henriksson peri omavaltaisesti kalaa ja rahaa talonpojilta, jotka tulivat myymään tuotteitaan jokirantaan maaliskuussa 1667. Lisäksi pyöveli rikkoi talonpoikien mittakapat lyömällä heitä niillä päähän. Epäiltiin, että pian talonpojat eivät uskaltaisi lainkaan tulla myymään kalojaan kaupunkiin. Kun kaupungin tarkastusmies sitten meni katsastamaan talonpoikien mittoja, sanoivat nämä, ettei heillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, vaan että mestarismies päätti kappojen oikeista mitoista.
Kun tavarakuormia piti siirrellä, oli tehtävä osoitettu tietyille kaupungin kantajiksi nimitetyille miehille, mutta myös naiset osallistuivat tähän toimintaan tilapäisluonteisesti. Turun pormestari ja alikäskynhaltija Erik Knape esimerkiksi saattoi Agnes Thomasdotterin raskaaksi maattuaan tämän linnassa sijainneessa kamarissaan. Agnes oli silloin työssä kantamassa kruunun viljaa joella olleesta aluksesta linnaan.
Hovioikeudenviskaali Johannes Wasseniuksen imettäjä Elin ja piika Maria Karsldotter vaativat tammikuussa 1661 Ulvilan Aholassa syntyneeltä vaimo Margareta Eriksdotterilta hopealusikkaa, jonka tämä varasti Wasseniuksen talosta. Kun Margaretalta kysyttiin, mitä asiaa hänellä oli taloon suurena juhlapyhänä, sanoi hän olevansa talon imettäjän tuttu. Tämä pyysi Margaretan mukaan edellisenä kesänä häntä hankkimaan itselleen sulhasen ja sellainen oli nyt tiedossa. Naiset olivat tutustuneet edellisenä kesänä kantaessaan jokirannassa tavaraa.
Ratsuväen korpraali Henrik Thomasson kertoi lokakuussa 1639 lainanneensa hevostaan Knut Kelkan leskelle, jotta tämä saattoi ajaa yhden kuorman polttopuita jokiaitalta kotiinsa. Leski määräsi kuitenkin luvatta renkinsä ajamaan hevosella vielä viljaa mäkiaitasta jokirantaan. Kahdella ensimmäisellä matkalla renki lastasi rekeen neljä tynnyriä viljaa ja kolmannella viisi. Maa oli paljas ja kuorma siksi raskas. Kun renki hoputti hevosta matkaan, se vikuroi ja sen sieraimista tuli kuolaa ja se kaatui kuolleena maahan.
Grels Lassila oli elokuussa 1665 piispalla töissä kantamassa polttopuita Aurajoen rannasta piispantaloon kello neljästä iltapäivällä ilta seitsemään. Hän sai palkkanaan kahdeksan äyriä sekä ruoan ja juoman. Hän meni sisään tupaan ja heitti rahat kynnyksen yli kamarin lattialle sanoen piispatar Gertrud Gutheimille, ettei kenenkään pitäisi joutua töihin ilman palkkaa. Oikeudessa Grels sanoi kyllä olleensa tyytyväinen palkkaansa, mutta kun hän meni seuraavana päivänä piispan töihin, laittoi väki hänet pystyttämään kuuton mastoa, mutta siitä hänelle ei maksettu mitään, sillä piispan rouva ei ollut pestannut häntä töihin. Mentyään vaatimaan palkkaansa ja kuultuaan, ettei sitä tulisi, viskasi hän suutuksissaan rahat lattialle.
Maarian Kaerlan Jöran Jakobsson ilmoitti lokakuussa 1670, että hän osti suutarimestari Brunoun vaimolta Karin Mattsdotterilta joitakin vuosia aiemmin sontatunkion levittääkseen sen pelloilleen. Koska Jöran ei ajanut tunkiotaan pois, antoi Karin sen palkaksi toiselle talolliselle, joka oli ajanut hänen polttopuunsa jokirannan lotjasta taloon. Vaimo Abluna Johansdotter taas todisti oikeudessa lokakuussa 1695 olleensa menossa satulaseppä Hans Nicklas Jonin pojan kanssa jokirantaan noutamaan polttopuita ja kuulleensa, kuinka eräs talollinen haukkui Johnia kelmiksi ja hunsvotiksi.
Kauppias Johan Lytkensin renki kertoi toukokuussa 1687, että talollinen Mårten Mårtensson Ruskon Hujalasta oli Lytkensin emännän käskystä edellisenä lauantaina hakemassa joitakin kuormia soraa Thorwösten tontilta jokirannasta täyttääkseen Lytkensin puutarhaa. Rengin saapuessa paikalle talollinen oli istunut rantapaalutuksella ja nukkunut. Kun talollinen heräsi, oli häneltä varastettu kukkarosta kolmen taalarin plootu. Hän tuli heti puutarhaan rengin luo, joka loi soraa ja syytti tätä varkaaksi. Kun renki kielsi tämän, otti talollinen häneltä lapion pantiksi.
Naisten töistä pyykkien huuhteleminen tapahtui luonnollisesti joen rannassa virtaavan veden äärellä. Nyörintekijä Filip Fresen piiat Gertrud Eriksdotter ja Malin Andersdotter olivat kesäkuussa 1653 pesemässä silkkinyörejä jokirannassa ja he kadottivat niitä 12 taalarin arvosta. Koska molemmat piiat olivat yhdessä pesemässä niitä, joutuivat he korvaamaan vahingon puoliksi.
Jokirantaan ei kuitenkaan sopinut mennä milloin tahansa, ja paikkakin tuli valita huolella. Miekkaseppä Hans Stollin piika Margareta, Matts Strykaren vaimo Elin Henriksdotter sekä Henrik Kastun, Sigfrid Karan ja Johan Pytyn vaimot pesivät lankoja ja pyykkäsivät hovioikeuden talon alapuolella joen jäällä lauantaina maaliskuussa 1668. He saivat huomautuksen tästä, sillä sekä paikka hovioikeutta loukkaavana, että aika pyhän aattona olivat sopimattomia.
Vaimo Brita Bengtsdotter valitti helmikuussa 1663 Filip Mårtenssonin kahden rengin Matts Bengtssonin ja Jakob Knutssonin loukanneen hänen kunniaansa. Vaimo kertoi pyykänneensä vaatteita Aurajoessa Filip Mårtenssonin laivan vieressä edellisenä tiistaina ennen puolta päivää. Rengit olivat halunneet estää hänen pyykkäyksensä sanoen, että tuhkavesi oli vahingoittanut laivaa aiemmin pahasti. Vaimo halusi kuitenkin toimittaa työnsä ja tällöin Jakob Knutsson kutsui häntä huoraksi, ja Matts Bengtsson heitti vettä hänen päälleen laivalta. Tämän jälkeen Brita Bengtsdotter heitteli klapeja laivalle.
Hovioikeuden palvelija Johan Henriksson valitti elokuussa 1667 Erik Kellaren tyttären Margaretan menneen kahdeksan päivää sitten ryyppäämään hovioikeuden palvelija Lukas Svenssonin luo, jossa hän sanoi Johanin vaimon varastaneen Kellarin talosta lankoja. Niitä vaimo olisi sitten pessyt jokirannassa, josta Margareta tapasi hänet ja tunnisti seitsemän lankakerän kuuluvan itselleen. Margareta levitteli kaikkialla sanaa tästä, mutta hän kertoi oikeudelle, ettei hän muistanut tällaista, sillä hän oli ollut niin päissään.
Kanneviskaali Joachim Schultz syytti elokuussa 1687 piikaansa Margareta Axelsdotteria uskottomaksi palveluksessaan. Margareta oli nimittäin kadottanut viskaalille kuulunutta tavaraa. Niistä pitseillä koristellun tyynyliinan Margareta sanoi kuuluvan niihin kolmeen tyynyyn, jotka olivat viskaalin edesmenneen vaimon pään alla, kun tämä makasi ruumiina. Margareta vei ne sitten pestäväksi jokirantaan ja yksi katosi niiden ollessa kuivamassa aidalla.
Kihlakunnankirjuri Anders Bergin anoppi lainasi 13 kannun vetoisen padan kruununvouti Per Erlandssonin piialle Valborg Bertilsdotterille lankojen keittämistä varten. Kun pata palautettiin lokakuussa 1689, oli se halki. Valborg epäili, että Bergin oma piika Margareta Jakobsdotter, joka oli juuri ennen padan lainaamista jokirannassa pesemässä lankoja, saattoi rikkoa sen, sillä Valborg ei ollut tarkastanut pataa.
Helmikuussa 1667 määrättiin kolme porvaria siirtämään pois seuraavaan iltaan mennessä se lumi, jonka he olivat ajaneet Aurajoen jäälle. Samalla varoitettiin muita tekemästä samaa luvattomuutta. Raati valitti, että se joutui toistamaan säännöllisin väliajoin kiellon kipata jätteitä tai lunta jokeen ja erityisesti jäälle, jonne epäpuhtaudet saattoivat jäädä pitkäksi aikaa. Maarian Raunistulan lapset puolestaan kivittivät elokuussa 1666 kuoliaaksi seitsemän joella uinutta hanhea Raunistulan pellon alapuolella Multavierulla. Jakob Kyrlä taas sai vuonna 1644 syytteen siitä, että hän myi kotitarveteurastuksen lihoja maksamatta niistä myyntiveroa. Osoittautui kuitenkin, että hän antoi lihaa kuitatakseen vaimonsa vahingossa jokeen pudottaman asessori Johan Henrikssonin hopealusikan. Professori Axel Kempe sen sijaan valitti, että kun hänen luonaan oli tulipalo maaliskuussa 1671, oli laivamies Simon Sirkka notkunut paikalla ja kuljettanut omaan turvaansa joitakin tulelta pelastettuja tavaroita. Niiden joukossa oli suomenkielinen Raamattu, joka heitettiin tulipalon aikana pihalta jokirantaan.
Joen yli varkaisiin
Joki mahdollisti myös varkaille toimintarauhan, sillä kaupunginvartio liikkui öisin vain kaduilla. Jokirannasta oli hyvä kivetä sisään rakennusten ikkunoista, sillä jokirannan puolelle oli sijoitettu sellaisia rakennuksia, joissa ei asuttu. Talvisin joen jäätä myöten liikkui varkaita, mutta myös heidän jäljittäjiään.
Tullimies Måns Månsson kertoi menneensä illalla 7. joulukuuta 1659 kello kymmenen aikaan joen jäälle katsomaan, löytäisikö hän jälkiä siitä, että joku yritti tuoda jokea myöten tavaroitaan tullaamatta kaupunkiin. Tuolloin hän oli kuullut raatimies Anders Linnun aitalta poraamisen ääntä, kun varas porasi reikää aitan lattiaan valuttaakseen sieltä viljaa säkkiin. Raati käsitteli tammikuusta huhtikuuhun 1686 varaskoplan toimintaa. Siihen kuuluivat Matts Hansson Tasainen, Nils Mattsson ja pyövelin poika Sigfrid Andersson. Varastamansa talonpoikien ruokavakat he veivät jokirannassa olleen aitan alle murrettavaksi siellä.
Jalosyntyisen laamanni Johan Giösin talosta varastettiin uudenvuoden päivänä 1690 kello neljän ja viiden välillä kivikeittiön ikkunan kautta joukko laamannille kuuluvia vuodevaatteita. Raatihuoneen vahtimestari Henrik Kleen suoritti tutkinnan ja otti siinä tarkoituksessa varkaiksi epäillyiltä Elin Henriksdotterilta ja Lisbeta Rasvalta toisen kengän, joiden jälkiä hän vertasi laamannin ikkunan alta löytyneisiin jälkiin. Ne sopivat täydellisesti ja jäljet johtivat joen yli professori Petrus Hahnin talon alapuolelle. Todistajana kuultiin piika Margareta Sigfridsdotteria, joka kertoi seisoneensa rantapaalutuksella laamanni Gjösin talon alla uudenvuoden päivänä kello viisi iltahämärissä. Tällöin hän näki kaksi humalassa ollutta Kakskerran isäntää, jotka ajoivat joella reellä kotiinsa päin. Pian hän näki myös kaksi naista, jotka ylittivät kantamuksineen jokea sen pienelle eli Aninkaisten puolelle.
Kihlakunnantuomari Erik Rosendahlin piika Susanna Mårtensdotter kertoi heinäkuussa 1697 erään piika Margaretan tulleen yöllä jokirannan paalutuksen yli Rosendahlin saunaan seinän valoaukosta ja tarttuneen Susannaa käsivarresta ja halunneen kääntää hänet hänen maatessaan saunan lauteilla. Susanna heräsi ja säikähti, sillä piialla oli puukko kädessään ja Susanna luuli tämän aikovan vahingoittaa häntä. Margareta tuli kuitenkin vain varastamaan talosta ruokaa.
Aina varkautta ei voitu kuitenkaan näyttää toteen ja kadonnut esine saattoi päätyä joen pohjaan. Kirjanpitäjä Elias Jönsson valitti huhtikuussa 1649, että hänen piikansa Brita Joachimsdotter varasti häneltä eri aikoina paljon metallitavaroita ja muita esineitä. Piika kertoi kuulusteluissa, että Eliaan lapsi oli heittänyt yhden kadonneista hopealusikoista jokeen.
Joen rannalla tapahtuneeseen varkauteen liittyy myös varhaisin maininta Halisten ukoista, Halisten padon yli alajuoksulle vyöryneistä jäälautoista. Kauppias Bertil Festingin leski Elin Schultz ilmoitti huhtikuussa 1697, että häneltä varastettiin rukouspäivänä ruotsalaisen messun aikana hänen vaunuistaan mustaa saksalaista sarssia oleva tyyny. Tyynyn vei porvari Olof Tiurun 15-vuotias tytär Kirstin, joka kertoi olleensa menossa joelle Festingin talon alapuolelle katsomaan Halisten ukkoja – Halis Herrarne –, kuten sanat kuuluivat. Tyynyn hän kertoi ottaneensa repiäkseen sen ja myydäkseen sen muhvikankaaksi.
Varastetut tavarat oli mahdollista myydä suoraan saaristolaisille näiden veneisiin. Leskirouva Maria Rosendahlin luona tapahtunutta varkautta tutkittiin elokuussa 1697 ja varkaiksi osoittautui kolme varastyttöstä, joista 16-vuotias Lisbeta Jöransdotter oli vienyt varastetut vaatteet jokirantaan ja myynyt ne siellä veneissä olleelle vieraalle väelle.
Paraisten Mörtvikin Thomas Mattsson kertoi syyskuussa 1670, että hänen Aurajoessa olleesta veneestään varastettiin hänen lukittu vakkansa tavaroineen. Hänen mielestään varkaita eivät voineet olla muut kuin vaimo Karin Andersdotter ja piika Kirstin Eriksdotter, jotka olivat olleet veneessä. Koska naiset kielsivät tämän, eikä Thomas syyttänyt heitä varkaudesta, vapautettiin naiset epäilystä ja Thomasia käskettiin pitämään vastaisuudessa parempi huoli vakastaan.
Kemiön Anders Mårtensson syytti syyskuussa 1661 Turussa syntynyttä piika Lisbeta Grelsdotteria maineensa pilaamisesta. Kemiön Blondina Andersdotterilla oli ollut Aurajokeen ankkuroidussa veneessä 20 taalarin plootu, joka varastettiin. Kun Blondina kaipasi plootuaan, sattui Lisbeta paikalle ja sanoi heti, että Anders Mårtensson varasti sen. Lisbeta kertoi, että hän sairastui kaksi kertaa kuukaudessa, eikä hän osannut ennakoida, milloin tauti iski. Tällöin hänelle tuli näyissä asioita, kuten se, että joku hänelle tuntematon kemiöläinen Anders varasti plootun. Anders Mårtensson vapautettiin tämän perusteella epäilystä. Porvari Thomas Krydman vaimo Brita Mattsdotter syytti tammikuussa 1697 kerjäläistyttö Anna Jöransdotteria siitä, että tämä varasti seitsemän vyyhtiä hienoa pellavalankaa Britalta. Anna kertoi porvari Mårten Kastun vaimon ja tyttären houkutelleen häntä tekoon. Kun naisia lähetettiin hakemaan oikeuteen, eivät he olleet kotona, vaan pyykillä jokirannassa. Porvari saapui itse oikeuteen ja kielsi täysin naisväkensä osuuden varkauteen.
———
FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on erikoistunut Turun 1600-luvun historiaan.
Lähteet:
Kansallisarkisto (Helsinki)
Raastuvanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat
Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1642-1698 (KA z:172-z:205)
Turun kaupunginarkisto (Turku)
Turun maistraatin arkisto
Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat 1624─1670 (BIa 1−BIa 39)
KALMISTOPIIRI 