Väitöstutkimus rautakauden ja keskiajan ruumishautaustavoista korostaa yksilöitä ja ihmisyyttä

Ulla Moilanen

Arkeologinen hautatutkimus on Suomessa ollut suhteellisen kahtiajakautunutta. Perinteinen tutkimus on lähestynyt rautakauden hautoja erityisesti sosiaalisen aseman ja varhaiskeskiajan hautoja uskonnon näkökulmasta. Hautaustavoista puhuttaessa esiintyy myös kahtiajakoa kristillisiin ja esikristillisiin hautauksiin, polttohautauksiin ja ruumishautauksiin, naisten ja miesten hautauksiin, sekä normaaliin ja poikkeavaan hautaustapaan. Näitä jakoja voi kritisoida, sillä ne jättävät huomiotta kaikki kategorisointien ulkopuolelle jäävät ilmiöt. Tutkimus on myös voinut keskittyä laajoihin alueisiin ja aineistoihin. Tällaisessa lähestymistavassa syntyy helposti yleistyksiä, joissa menneisyyden monimuotoisuus jää havaitsematta. Turun yliopistoon tekemässäni arkeologian väitöskirjassa tutkin rautakauden ja keskiajan taitteen (noin 900–1400 jaa.) ruumishautauksia Ylä-Satakunnassa ja Hämeessä, ja pääsin yksilölähtöisellä lähestymistavalla uusien yksityiskohtien ja menneisyyden ihmisten jäljille.

Tutkimuksessani analysoin uudelleen kymmenien aikaisempien kaivausten aineistoja ja tein itse lisäkaivauksia. Väitöskirjassani esitän, että aikaisempien uskontoon tai varallisuuteen keskittyvien tulkintojen sijasta inhimillinen toiminta selittää parhaiten hautaustavoissa näkyviä eroja. Hautausrituaali kostuu monista eri vaiheista vainajan ja haudan valmistelusta hautaan asettamiseen ja lopulta haudan peittämiseen. Kaikissa vaiheissa on voitu tehdä erilaisia ratkaisuja ja kukin vaihe on voitu toteuttaa eri tavoin. Tästä syystä toteutunut lopputulos voi eri kerroilla olla hieman erilainen. Toisin sanoen, hautauksissa näkyvät erot selittyvät hautausrituaalien eri vaiheissa tehdyillä yksilöllisillä ratkaisuilla. Niihin puolestaan ovat vaikuttaneet hyvin monet erilaiset sosiaaliset syyt, uskomukset sekä paikalliset tapahtumat. Hautausrituaaleja ei siis välttämättä tule pyrkiä selittämään ainoastaan yhdestä näkökulmasta.

Yleisen ruumishaudoissa näkyvän variaation lisäksi havaitsin, että 1100-luvun lopulla kaksois- ja joukkohaudat lisääntyvät hieman. Samaan aikaan ajoittuvat hautaukset, joissa keihäänkärkiä on isketty arkkurakenteisiin. Kyseessä on melko lyhyen aikaa käytössä ollut tapa, joka saattaa vaikuttaa dramaattiselta. Aikaisemmassa tutkimuksessa sitä onkin pidetty vainajapelosta kertovana ilmiönä. Keihäänkärkiä (ja joskus myös veitsiä, harppuunoita ja nuolehkärkiä) on kuitenkin käytetty näissä hautauksissa monin eri tavoin. Niillä on yleensä pyritty sulkemaan arkku ja terävien esineiden osumista vainajaan on varottu. Siksi vainajan maahan kiinnittäminen ei välttämättä ole uskottava tulkinta. Aikaisemmissa tutkimuksissa hautoja on voitu myös dramatisoida eli epätavallisilta vaikuttavia piirteitä on voitu liioitella.

Mistä joukkohautojen lisääntyminen sitten johtuu? Ympäristötutkimusten perusteella ajanjaksolla on kärsitty muutamista viileistä kesistä ja mahdollisesti huonoista satovuosista. Keskiajan lämpökauden suotuisina vuosina väestö kasvoi, joten yllättäen eteen tullut huonompi ruokatilanne on voinut aiheuttaa kohonnutta kuolleisuutta. Toisaalta molekulaaristen tutkimusten perusteella tiedetään, että sekä Baltiassa että Skandinaviassa jylläsivät samaan aikaan tartuntataudit, kuten lavantauti. Taudinaiheuttajien tutkimuksella saattaa olla mahdollista selvittää tarkemmin syitä ajanjaksolla esiintyvän kuolleisuuden taustalla. Kolmas kohonnutta kuolleisuutta aiheuttava tekijä voi olla väkivalta, sillä ajanjakso oli poliittisesti melko epävakaa.

Poliittinen epätasapaino on voinut aiheuttaa myös paikallisia valtataisteluita, joissa esivanhempien rituaalinen merkitys korostui. Tämä voisi selittää myös ajanjaksolla esiintyvää vanhempien esineiden sekä palaneiden luiden asettamista hautoihin. Esimerkiksi Hämeenlinnan (Kalvolan) Pahnainmäessä on hauta, jossa satoja vuosia vanhemmat, polttohautauksesta peräisin olevat esineet aseteltiin vainajan päälle, ikään kuin ne olisivat olleet osa tämän asua.

Yksilölähtöinen hautatutkimus ja variaation tunnistaminen avaa mahdollisuuksia tutkia ja tulkita arkeologista materiaalia uusin tavoin. Yksilöt voivat kertoa muun muassa siitä, miten erilaisuuteen on menneisyydessä suhtauduttu. Hautatutkimuksen avulla voidaan pohtia myös sitä, miten menneisyyden yhteisöissä suhtauduttiin esimerkiksi vieraiden kohtaamiseen, vaihteleviin sukupuolirooleihin tai poikkeustilanteisiin, kuten epidemioihin. Tämä laajentaa kuvaamme siitä, minkälaisia menneisyyden ihmiset olivat ja minkälaisessa maailmassa he elivät. Yksilötarinoita voidaan erinomaisesti hyödyntää myös esimerkiksi museonäyttelyissä, joissa ne tuovat menneisyyden lähelle monin eri tavoin.

———

Ulla Moilanen väitteli Turun yliopistossa 19.11.2021. Väitöskirja ”Variations in Inhumation Burial Customs in Southern Finland (AD 900-1400): Case Studies from Häme and Upper Satakunta” on luettavissa Turun yliopiston julkaisuarkistossa: https://www.utupub.fi/handle/10024/152659.