Kohtalona Aurajoki – Tragedioita 1600-luvun Turussa

Veli Pekka Toropainen

Aurajoki mahdollisti Turun kaupungin olemassaolon ja sen rannoilla tapahtui jatkuvasti jotakin. Tämä on viimeinen osa juttusarjasta, jossa kerrotaan siitä, miten monin tavoin Aurajoki oli osa 1600-luvun turkulaisten elämää. Sarjan kaikki osat löytyvät tästä linkistä.

Onnettomuuksia ja itsemurhia

Kaupunkilaisia hukkui jokeen sekä onnettomuuksissa että itsemurhissa. Jokaisesta kuolemasta oli suoritettava tarkka tutkimus, sillä ruumiin käsittely riippui sen tuloksesta. Vain tapaturmaisesti hukkuneet henkilöt sai näet haudata kunniallisesti. Tapaturmainen hukkuminen johtui tavallisimmin humalatilasta ja humalaisen horjahtamisesta jokeen. Puhtaita onnettomuuksiakin sattui. Riippui vuodenajasta ja virtauksen voimakkuudesta, kuinka nopeasti hukkunut löydettiin. Talvisin joen jäällä saattoi nähdä myös tappeluita.

Raastuvassa tutkittiin vuonna 1691 tappelua, joka käytiin 9. helmikuuta joen jäällä. Pellavakankurin kisälli Alexander Johansson oli tuolloin tulossa Turun linnasta kaupunkiin päin erään talollisen reessä. Aurajoen jäällä oli myös muita talollisia rekineen menossa kaupunkiin. Linnan vahtimestari Anders Korp oli puolestaan tulossa kaupungista linnaan. Kun kisälli kiirehti talollista jatkamaan matkaansa, suuttui tämän kanssa puhunut Korp niin, että hän löi miekallaan neljä verihaavaa kisällin vasempaan käteen. Yksi kisällin sormenpäistä irtosi kokonaan.

Someron Vilukselan vaimo Margareta Larsdotter halusi tietää elokuussa 1667, miten hänen poikansa Nils Eriksson oli hukkunut aktuaari Berendt Riggertssonin polttopuita hakeneelta lotjalta. Laivakuntaan kuuluneet vaimo Valborg Mattsdotter ja piika Lisbeta Johansdotter kertoivat, että he olivat jo paluumatkalla Ruissalon kohdalla, kun heidän piti varpata vastatuulen vuoksi, sillä he eivät jaksaneet soutaa tuulen voimakkuuden vuoksi. Veneen jolla oli irronnut köydestä merenkäynnissä ja Nils oli sanonut osaavansa uida sen takaisin. Muut olivat kehottaneet häntä luopumaan tuumasta, mutta Nils oli todennut pääsevänsä jollalle Jumalan avulla.

Samassa Nils oli hypännyt mereen ja uinut jollaa kohti. Hän oli kuitenkin vajonnut hieman ennen perille pääsyä. Muut eivät olleet voineet auttaa, sillä veneessä oli vain yksi mies Jakob ja muut miehet olivat rannalla varppaamassa. He olivat saaneet ruumiin ylös seuraavana perjantaina nuotan avulla. Nilsillä ei ollut kenenkään kanssa riitaa, vaan hän oli muiden neuvoista huolimatta hypännyt mereen. Edesmenneen äiti, veli ja sisar eivät halunneet syyttää ketään hänen äkillisestä menehtymisestään.

Porvari Thomas Mickelsson Lähti oli uittanut elokuussa 1687 joen rantaan tukkilautan ja mennyt päivällisaikaan kirkkoväärti Olof Hartmanin luo myymään tukkilauttaansa. Tällä välin hänen seitsemän vuotta vanha poikansa meni ilman lupaa professori Hahnin talon edessä joessa kelluneelle lautalle ja joutui veteen sekä hukkui. Isä valitti suuresti poikansa surkeaa kuolemaa. Kun hän tuli kirkkoväärtin luota, etsi hän poikaa turhaan, kunnes kuuli tämän löydetyn joesta. Kaupunginvouti syytti vielä isää huolimattomuudesta poikansa vahtimisessa.

Säämiskäntekijämestari Simon Mattssonin poika ylioppilas Matthias Pitonius hukkui syksyllä 1695 joen jäihin. Hän kuului akatemian tuomiovallan alle, joten siellä suoritettuun kuolemansyyntutkimukseen haluttiin saada lisätietoa raastuvasta. Pitoniuksen kerrottiin huutaneen apua, ennen kuin hän joutui jään alle, joten kyse oli tuskin itsemurhasta. Lisäksi hänen naapurissaan asunut pormestari Berend Riggertsson kertoi, että Pitonius eli hiljaista ja jumalista elämää ja kävi ehtoollisella. Tämän perusteella raati antoi 7. toukokuuta 1696 isälle luvan haudata poikansa siunattuun maahan normaalein menoin.

Leski Brita Eskilsdotter Euran kirkonkylästä valitti, että hänen poikansa Erik Eskilsson, raatimies Erik Johanssonin ratsumies, tapettiin salaa ja heitettiin jokeen hansikkaantekijä Jakob Skräddaren häissä, jotka pidettiin Turussa heinäkuussa 1652. Äiti halusi koko hääväkeä kuulusteltavaksi. Ilmeni, että humalaisen riehumisen takia häistä poistettu Erik Eskilsson oli ollut vielä kotona levoton ja halunnut lisää olutta. Raatimiehen vaimo oli sanonut Erikille, että tämän pitäisi mennä nukkumaan, tai raatimies antaisi hänelle turpaan. Riehuttuaan vielä raatimiehen talossa Erik sanoi, että mikäli hän ei saisi tappaa ketään, niin hän tappaisi itsensä.

Marraskuussa 1677 suoritettiin kuolemansyyntutkimus, sillä porvari Sigfrid Henriksson Hijdis löydettiin hukkuneena joesta tiilisalin kohdalla. Vainajan tytär Karin Sigfridsdotter kertoi, että isä oli edellisenä perjantai-iltana vetämässä Jöran Kopparin alusta ylös Aurajoesta muiden porvareiden kanssa. Jöran Kopparin vaimo Brita Eriksdotter kertoi pyytäneensä Sigfridin vetämään venettä muiden kanssa perjantaiaamuna. Kun he olivat tehneet sen, tarjosi emäntä heille ruokaa ja olutta. He lauloivat kolme virttä lopetettuaan ruokailun. Sigfrid tuli päivän mittaan humalaan ja hakkasi puukollaan pöytään, joten hänet heitettiin lopulta ulos tuvasta ja portista kadulle. Kun naapuritalojen emännät seisoivat auringonlaskun aikaan porteillaan, oli Sigfrid kulkenut joelle päin ja kadonnut, kunnes hänen ruumiinsa löydettiin seuraavana päivänä. Oikeus ei asettanut ketään vastuuseen Sigfridin kuolemasta, mutta määräsi hänen ruumiinsa haudattavaksi kirkkomaan aidan ulkopuolelle häpeälliseksi ja itse aiheutetuksi katsotun kuoleman takia.

Vaimo Valborg Sigfridsdotter kertoi joulukuussa 1694 miehensä urkujenpolkija Jöran Bengtssonin ryypiskelleen edellisenä sunnuntain. Paluumatkalla kotiin päin kaupunginvartion miehet kysyivät torilla seisoneen kaakinpuun luona häneltä, kuka hän oli. Jöran vastasi: ”Tramppari minä olen, en minä kenengän paha tee.” Tämän jälkeen mies katosi jäljettömiin. Vaimo Valborg Sigfridsdotter tuli uudelleen oikeuteen huhtikuussa 1695, sillä Jöranin ruumis löydettiin joitakin päiviä aikaisemmin joesta kauppias Wittfoothin rannasta. Ruumis oli paikoin punainen, mutta muuten valkoinen. Leski ei tiennyt syyttää ketään kuolemasta, joten hän halusi oikeuden vain selvittävän asian loppuun. Oikeus suoritti kuulusteluja, mutta mitään uutta miehen liikkeistä ei ilmennyt.

Piika Karin Grelsdotter kertoi oikeudessa elokuussa 1664 naishenkilöstä, joka hukuttautui jokeen edellisenä sunnuntaina illalla hieman ennen hoivasoittoa. Piika sattui avaamaan tuvan ikkunan Tottin talossa ja näki naisen itkevän kadulla. Samassa nainen oli joessa ja nosti hameitaan. Hän käveli niin pitkälle, että vesi ulottui hänen rintaansa saakka. Silloin hän heittäytyi virtaan ja virta vei häntä niin, että vain hänen toinen kätensä ja jalkansa olivat näkyneet. Virta vei naisen joessa olleen kuuton taakse, eikä kukaan nähnyt häntä enää.

Linnan vahtimestari Anders Korp kertoi lähettäneensä vartiosotilaan 12. kesäkuuta 1688 puolen päivän aikaan joidenkin vankien kanssa suorittamassa työtä kruunun aitalle. Kun aitta saatiin tyhjennettyä, juoksi yksi vangeista Simon Persson aivan yllättäen rannassa olleiden tyhjien veneiden yli ja syöksyi pää edellä jokeen. Mukana ollut toinen vanki Juliana huusi vartiosotilasta ja sanoi Simonin menneen jokeen. Häntä ei enää näkynyt tässä vaiheessa. Vartijan mentyä kysymään neuvoa pormestarilta, lähetti tämä pyövelin etsimään ruumista. Simon nousikin tällä välin pintaan ja pyöveli kiskoi hänet maihin.

Seuraavaksi lähetettiin sana Simonin veljelle Anders Perssonille, että hän hakisi veljensä ruumiin, jotta järjettömät luontokappaleet eivät tekisi sille vahinkoa. Kun Anders vastasi, ettei hän ottaisi raatoa huolehdittavakseen, pudotti pyöveli sen takaisin jokeen ja sitoi kiinni paaluun, ettei se katoaisi sillä välin, kun hän saisi pormestarilta tiedon siitä, mitä ruumiille piti tehdä.

Simonin leski Malin Johansdotter valitti seuraavana päivänä, että ensin hänen miehensä otettiin linnasta töihin ja sitten häntä ei vartioitu sen vertaa, ettei hän olisi pudonnut laiturilta veneeseen ja vahingoittanut itseään pahoin. Oikeus totesi tutkinnan tuomiossa 16. kesäkuuta 1688, että Simon oli järjissään juostessaan kolmen veneen yli ja hukuttautuessaan jokeen. Siksi hänen ruumiinsa tuli viedä metsään ja haudata sinne itsemurhaajana. Joenrannan lapsivainajat

Joki oli monen vastasyntyneen ja äitinsä murhaamaksi tulleen aviottoman lapsen kohtalo. Joki vaikeutti syyllisen löytämistä. Kaupunki kuhisi juoruja ja moni syytönkin saatettiin liittää rikokseen. Esimerkiksi edesmenneen kauppias Hans Magensin tytär Anna Magens Kåkenhusin talosta syytti kesäkuussa 1649 raastuvassa Johan Knapmakaren vaimoa Margareta Wittingiä siitä, että tämä oli juorunnut kaupungilla Annan murhanneen lapsen. Vaimo Witting väitti vain toistaneensa muilta kuulemiaan puheita.

Vaimon mukaan hän oli mennyt aikaisin eräänä aamuna joen jäälle, sillä sinne oli jo kokoontunut satakunta ihmistä ihmettelemään avannosta nostettua kuollutta vastasyntynyttä. Väki oli kulkenut edestakaisin ja todennut verivanan tulleen Kåkenhusin talosta, joka sijaitsi nykyisen Kirjastosillan Hämeenkadun puoleisessa päässä. Joku oli maininnut, että lapsen murhaaja olisi Anna Magens, mutta vaimo Margareta ei osannut nimetä sanojaksi ketään. Oikeus totesi juorut perättömiksi ja vapautti Annan epäilyksestä. Juoruajille oikeus mätkäisi sakot näiden suiden tukkimiseksi jatkossa.

Marraskuun 9. päivä 1657 raati sai tutkittavakseen lapsenmurhan. Mynämäen Korvensuussa syntynyt Gertrud Mattsdotter synnytti salaa lapsen Henrik Smedin talossa. Hän kertoi tunteneensa lapsen elävän vatsassaan, mutta epäili sen kuolleen kuukautta ennen synnytystä, kun hän kantoi Turun linnasta viljaa raatimies Anders Linnun kuuttoon ja hän kaatui rapuissa. Gertrud kertoi kysyttäessä repineensä napanuoran irti synnytyksen jälkeen ja piilottaneensa lapsen saunan lavon alla olleelle penkille.

Raati keskusteli 27. elokuuta 1669 siitä lapsen ruumiista, jonka eräs pyykillä ollut vaimo löysi edellisenä päivänä inspehtori Dirich Borgmanin tontin alapuolelta. Raastuvan vahtimestarin Hemming Mårtenssonin vaimo Valborg kutsuttiin seuraavaksi raadin eteen kuultavaksi. Hän kertoi kantaneensa lapsen ruumiin käskystä joesta kirkkomaalle ja tutkineensa sen siellä. Sen iho oli ollut vaalea paitsi selästä, josta nahka oli lähtenyt osittain. Kasvojen molemmat puolet olivat vetäytyneet sisään ja ne sinersivät. Napanuora oli leikattu poikki.

Tutkimuksessa löydettiin Kirkkokorttelin tohtori Johannes Terseruksen talosta piika Agnes Andersdotter, jolta tuli maitoa rinnoista. Agnes kertoi menneensä kaksi viikkoa aiemmin kello kahdeksan aamulla professori Terseruksen talon kellarin halssiin ja synnyttäneensä siellä elävän lapsen. Hän jätti lapsen sinne iltaan saakka, jolloin hän totesi sen kuolleen. Hän leikkasi lapsen napanuoren veitsellä ja otti pihalta kaksi rautaa ja laittoi ne pussiin yhdessä ruumiin kanssa ja upotti sen jokeen sille paikalle, josta se sitten löydettiin. Piika Elisabet Eskilsdotter, joka löysi lapsen kellumasta joesta, ei sanonut kuulleensa sen äännelleen, vaikka niin juoruttiin.

Raastuvassa tutkittiin heinäkuussa 1683 lapsenmurhaa. Edesmenneen kreivi Wittenbergin tontilta Linnankadun varrelta Herrainkulmalla löydettiin poikalapsen ruumis, joka tuotiin oikeuden eteen tutkittavaksi. Se oli täysiaikainen ja sen niskat oli väännetty nurin. Raati epäili kaupunginpalvelija Jakob Harasholmin luona majaillutta itsellisnainen Elin Bertilsdotteria lapsen äidiksi. Hän oli matkustanut porvari Thomas Krydman laivalla Tallinnaan, josta Elin noudettiin kuulusteltavaksi.  Elin kielsi ensin, että tämä löydetty lapsi olisi hänen tai että hän olisi surmannut sen. Lopulta Elin tunnusti, että päästyään kuutolle hän tuntenut heti synnytyksen alkaneen. Kello kolmeen saakka aamulla hän kulki ympäriinsä kuutolla ja sen lähellä.

Kolmen jälkeen hän synnytti lapsen veromestari Fuchtingin lesken ikkunan alla jokirannassa. Hän ei tiennyt, oliko lapsi poika vai tyttö, eikä se ollut itkenyt, vaikka liikutti sormiaan. Hän istui neljännestunnin paikoillaan lapsi hameenhelmoissaan ja toivoi, että joku tulisi paikalle, sillä hän ei jaksanut itse liikkua. Kun kello löi neljä, hänelle tuli kiire kuutolle, sillä hän tiesi kipparin haluavan lähteä liikkeelle aikaisin kohti Tallinnaa. Hän huomasi lapsen kuolleen ja laittoi sen tallin alle, vaikka ei tiennyt, kenen rakennus oli. Hän kiiruhti kuutolle ja istui siellä vaatteidensa päällä laivan lähtiessä purjehdusmatkalle. Elin kielsi nostaneensa kättään lastaan vastaan tai vääntäneensä sen niskat nurin. Sitä hän ei halunnut kieltää, että lapsi kuoli hänen vuokseen, sillä se tukehtui hänen hameisiinsa hänen istuessaan siinä ikkunan alla. Niskojen nurin menemisen hän arveli tapahtuneen siten, että lapsen fletku niska oli retkahtanut ja mennyt itsellään poikki.

Turun raati tutki myös helmikuussa 1649 lapsenmurhaa. Herra piispan lähettämä kappalainen kertoi, että Aurajoen avannosta löydettiin edellisenä yönä lapsen ruumis, joka oli sidottu suureen tiiliskiveen. Kaikki tapaukset, kuten tämäkään, eivät päätyneet syyllisen löytämiseen, vaan kaupunki jäi epätietoiseksi lapsenmurhaajan henkilöllisyydestä. Aurajoki ei paljastanut etsijöille surmaajan kuvajaista.

———

FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on erikoistunut Turun 1600-luvun historiaan. 

Lähteet:

Alkuperäislähteet

Kansallisarkisto (Helsinki)

                      Raastuvanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat
                                            Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1642-1698 (KA z:172-z:205)

Turun kaupunginarkisto (Turku)
                      Turun maistraatin arkisto
                                            Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat 1624─1670 (BIa 1−BIa 39)