Ei pimitetty ennenkään – Muinaistutkimusta Ruotsin vallan ajalla

Liisa Kunnas-Pusa

Syksyllä 2020 Kalmistopiirissä julkaistiin Ulla Moilasen, Heli Etu-Sihvolan ja Sami Ranisen ansiokas kirjoitus ”’Ei kannata ilmoittaa?’ Muinaismuistolakiin ja arkeologien toimintaan liittyvät sitkeät myytit”. Tekstissä purettuihin myytteihin lukeutui myös suomalaisen pseudoarkeologian varsinainen kulmakivi, eli ”Museovirasto ja arkeologit ylläpitävät väärää historiakäsitystä ja piilottelevat Suomen todellista menneisyyttä, josta ei puhuta missään.”

Tämän myytin mukaan Suomella olisi ollut ns. virallista käsitystä paljon loistavampi menneisyys jopa koko Pohjois-Eurooppaa hallinneine kuninkaineen. Tätä menneisyyttä kuitenkin salaillaan aktiivisesti arkeologien, historiantutkijoiden ja jopa valtiovallan toimesta. Salaliittoteorian alkuperää ja ominaispiirteitä on purettu hyvin mm. Sirpa Aallon ja Harri Hihnalan artikkelissa. Verkossa leviävää pseudohistoriaa ja -arkeologiaa tutkitaan parhaillaan Reima Välimäen johtamassa Turun yliopiston projektissa. Aiheesta on myös kuunneltavissa mielenkiintoinen kaksiosainen sarja Yle Areenassa.

Suomi oli osa Ruotsia vuoteen 1809 asti, ja suomalaisen muinaismuistolain pohjana on ruotsalainen lainsäädäntö. Ruotsalaisvastaisuus tuntuu olevan olennainen osa pimityssalaliittoa. Miten suomalaista menneisyyttä oikein käsiteltiin Ruotsin vallan aikaisessa historiantutkimuksessa, ja millaiset lait ja asetukset säätelivät muinaismuistojen kohtelua?

Lainsäädännöstä ja kokoelmista

Ruotsin valtakunnassa maasta tai vedestä löytyneiden tuntemattoman omistajan esineiden kohtelusta oli olemassa lakeja ja säädöksiä jo keskiajalla. Näiden säädösten lähtökohtana oli se, että esimerkiksi löytynyt arvoesinekätkö saattoi olla jonkun vielä elävän ihmisen piilottama tai hukkaama, ja ensisijaisesti tällaisille esineille pitäisi löytää niiden oikea omistaja. Kuningas Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442 löytäjän piti tehdä löytönsä julkiseksi. Mikäli omistajaa ei kuuluttamisesta huolimatta löytynyt, löytö jaettiin tasan kruunun ja löytäjän välillä.

Tapauksia ilmeni varsinkin liittyen haaksirikkoutuneista laivoista peräisin oleviin tai rantaan ajautuneisiin tavaroihin, ja vaikuttaakin siltä, että vedenalaisista löydöistä alkanut lainsäädäntö laajennettiin koskemaan myös maalöytöjä. Veli-Pekka Suhonen on kirjoittanut Lohjalla vuonna 1429 tehdystä aarrelöydöstä. Paikallisen talonpojan löytämässä kätkössä oli rahoja ja hopeaesineitä, ja vaikka vähäiset tiedot tuntuvat viittaavan maalöytöön, tapausta ilmeisesti käsiteltiin vedenalaisia löytöjä koskevien säädösten mukaan. Löytäjä ei kuuluttanut löytöään lain mukaisesti, vaan pakeni Tallinnaan, mistä piispa Maunu Tavast ja Raaseporin käskynhaltija Otto Pogwish yrittivät maanitella häntä takaisin selvittämään asian.

1660-luvulla Ruotsiin perustettiin Antikviteettikollegio keräämään ja säilyttämään muinaismuistoja ja niitä koskevaa tietoa. Muinaismuistohallinnon kehittäminen oli osa Ruotsin 1600-luvun suurvaltapolitiikkaa: Suurvallalla piti olla muiden eurooppalaisten suurvaltojen veroiset muinaisjäännökset ja loistelias menneisyys. Vuoden 1684 Kuninkaallisen asetuksen mukaan maasta löytyneiden arvometalleista valmistettujen esineiden pitäminen ja salaaminen vertautui kruunulta varastamiseen. Vuoden 1734 laki määritteli löydettyjen arvoesineiden kuuluvan sekä kruunulle että löytäjälle. Mikäli tällaisella esineellä katsottiin olevan historiallista arvoa, kruunu saattoi lunastaa ne hinnalla, joka koostui metallin arvosta lisättynä 1/8 arvosta päälle. Tämän tarkoituksena oli kannustaa ihmisiä mieluummin ilmoittamaan löydöistään, kuin pitämään itsellään tai myymään sulatettaviksi.

Väärinkäytökseen myös puututtiin. Vuonna 1752 Raision Siiristä löytyi 1000-luvun rahakätkö, josta suurimman osan löytäjä myi eversti (myöhemmin sotamarsalkka ja ylipäällikkö) B. O. Stackelberg nuoremmalle, joka puolestaan pyrki pääsemään kuningatar Loviisa Ulrikan suosioon lahjoittamalla ne kuningattaren yksityiskokoelmaan. Tapahtumia puitiin oikeudessa ja Suomen maaherroja muistutettiin huolehtimaan siitä, että kaikki ovat tietoisia velvollisuudesta ilmoittaa historialliset löydöt valtiolle, siinä kun näköjään oli ollut epätietoisuutta säätyyn katsomatta.

Toisinaan löytöjä myös palautui Suomeen: Pälkäneen pappilan mailta löytyi viikinkiaikainen rahakätkö vuonna 1786. Seuraavana vuonna se luovutettiin itse kuningas Kustaa III:lle hänen Suomen-vierailunsa yhteydessä. Myöhemmin osa rahoista kuitenkin palautettiin kätkön löytäneelle kirkkoherralle, koska ne olivat liian huonokuntoisia.

Nousiaisten kultarengas on ehkä tunnetuin 1700-luvulla Suomesta löytynyt ja ruotsalaisissa kokoelmissa säilytetty muinaisesine. Se on roomalaiselle rautakaudelle 200-luvulle ajoittuva kaularengas, joka löytyi vuonna 1770 Nousiaisista, kertomuksen mukaan yhdessä muiden esineiden, kuten kultaisen rannerenkaan kanssa. Vain kaularengas kuitenkin lunastettiin ja nykyään se kuuluu Tukholmassa sijaitsevan Historiska museetin kokoelmiin. Tätä kirjoitettaessa rengas on lainassa Suomen kansallismuseossa.

Nousiaisten renkaan vaiheita käsittelevissä kirjoituksissa on usein aistittavissa vähintään rivien väleissä jonkinlaista harmitusta sen ”päätymisestä” tai ”viemisestä” Ruotsiin. Kyseessä ei kuitenkaan ole ollut kolonialistinen aarteiden ryöväys, vaan renkaan käsittelyssä noudatettiin vain silloista lakia. Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, ja lain mukaan muinaislöydöt kerättiin keskitetysti Tukholman Antikviteettikollegioon. Suomen alueella ei toiminut itsenäistä muinaismuistohallintoa, joka esineen olisi voinut ottaa vastaan. Vasta Suomen tultua osaksi Venäjää muinaisesineiden kerääminen ja tutkiminen siirtyi Keisarilliselle Aleksanterin yliopistolle (myöhemmin Helsingin yliopisto).

Yliopisto oli perustettu Kuninkaallisena Turun akatemiana vuonna 1640, ja siellä oli 1700-luvun puolivälistä lähtien kokoelmia rahoille, mitaleille, taiteelle ja antiikin esineille sekä etnografisille esineille ja luonnontieteellisille näytteille. Kokoelmat karttuivat pääasiassa lahjoituksilla, ja sitä kautta ainakin numismaattisiin kokoelmiin tuli myös arkeologisia löytöjä. Joskus kävi niinkin, että ruotsalainen löytö päätyi Suomeen: Vuonna 1792 kokoelmiin lahjoitettiin Västeråsista löytyneitä keskiaikaisia rahoja. Vuonna 1819, eli valtiollisten siteiden Ruotsiin jo katkettua, ostettuun Anders Bladin kokoelmaan sisältyi vuonna 1807 Gotlannista löytynyt kansainvaellusaikainen (n. 400–600 jKr) kultainen brakteaatti eli yksipuolisesti lyöty korumitali. Suurin osa akatemian kokoelmista tuhoutui Turun palossa vuonna 1827, mutta osa raha- ja mitalikokoelmista saatiin pelastettua. Kultabrakteaatti säilyi lähes vahingoittumattomana.

Muinaisjäännösten tutkimusta ja tiedotusta

1700-luvulla Suomessa ei vielä tehty varsinaisia arkeologisia kaivauksia. Joitain muinaisjäännöksiä, varsinkin röykkiöitä, kuitenkin jossain määrin tutkittiin. Turun akatemiassa tehtiin opinnäytteinä paljon paikallishistoriallisia tutkimuksia, joissa käsiteltiin myös erikoisia ja vanhoja rakennelmia ja luonnonmuodostumia ja vanhoihin aikoihin liittyvää perimätietoa. Usein menneisyyden jälkien käsitteleminen kylläkin aloitettiin vasta keskiaikaisista jäänteistä, kirkkohistoriasta ja kirjallisten lähteiden sisältämistä maininnoista. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että opinnäytteiden laatijoita olisi kiinnostanut pelkästään Ruotsin vallan ajan historia tai että esihistoriaa olisi vieroksuttu sen suomalaisuuden takia, vaan siitä, että 1700-luvun historiantutkijat olivat varsin ankkuroituneita kirjallisiin lähteisiin. Se, missä määrin näitä kaukaisimman menneisyyden jäänteitä käsiteltiin, riippui kulloisenkin tutkijan omasta mielenkiinnosta.

Historian alaa enemmän esihistoriallisia rakenteita ja esineitä käsiteltiin luonnontieteellisissä ja maantieteellisissä tutkimuksissa. Esimerkiksi kemian professorin Pehr Gaddin johdolla kirjoitettu Karl Giersin pro exercitio -opinnäyte vuodelta 1767 kuului mineralogian alaan, mutta sen aiheena oli mineraalien ja metallien käyttö Suomessa pakanuuden aikana. Työssä pohditaan muun muassa sitä, milloin suomalaiset ovat alkaneet käyttää metalleja ja korvanneet niillä kiviset työkalut.

Giersin työn muutoin latinankielisessä tekstissä hautaröykkiöihin viitataan suomen- ja ruotsinkielisillä ilmaisuilla ”kiwirauniot”, ”Lapp-stenrösar” ja ”Lapin-rauniot”. Polttohautauksen tiedetään olleen monissa eurooppalaisissa kulttuureissa yleinen hautaustapa ennen kristinuskoa, ja suomalaisten osalta Giersillä on tästä todisteena Tampereen Reuharinniemen röykkiöillä tehtyjä havaintoja. Opinnäytteen lopussa on maanmittari Daniel Hallin 6.8.1763 päivätty kertomus siitä, miten hän oli edellisenä kesänä löytänyt ilmeisesti aarteenetsinnän hajottamasta röykkiöstä saviastianpaloja, jotka olivat hänen mukaansa peräisin tulessa olleesta astiasta tai uurnasta.

Varsinainen suoraan tavalliselle kansalle suunnattu valistus muinaisjäännösten ja -esineiden tunnistamisesta ja niistä ilmoittamisesta käynnistyi kunnolla vasta 1800-luvun lopulla. 1600-luvulta alkaen valistusta muinaisjäännösten etsimisestä ja niiden tunnistamisesta oli alettu suunnata papeille, joiden kautta kansanvalistus ehkä levisi vähintään paikallisten säätyläisten keskuuteen. Aiemmin mainittu Raision rahakätkön tapaus osoittaa, että paikallisen hallinnon velvollisuus oli pitää yllä tietoutta lakien noudattamisesta muinaismuistojen suhteen.

1700-luvun uutuus suomalaisessa mediakentässä olivat sanomalehdet. H. G. Porthanin aloitteesta perustettu Aurora-seura alkoi julkaista vuonna 1771 ensimmäistä sanomalehteä Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo (myöhemmin Åbo Tidningar). Vuoden 1776 aikana (näytenumero tuli jo syksyllä 1775) ilmestyi myös Mynämäen kirkkoherran Antti Lizeliuksen toimittama Suomenkieliset Tieto-Sanomat.

Sanomalehdissä jaettu tieteellinen tieto oli periaatteessa kaikkien lukutaitoisten ulottuvilla. Muinaismuistojen pimittämiseen ei tunnettu tarvetta, vaan suomalaisten alkuperää ja varhaishistoriaa sekä muinaisjäännöksiä ja esinelöytöjä käsiteltiin lehdissä usein. Esimerkiksi röykkiöistä kirjoitettiin ainakin Tidningarin numeroissa 15.2.1777, 15.5.1777, 30.9.1778, 13.7.1782 ja 28.10.1784. Suomenkielisten Tieto-Sanomien suomalaisten historiaa käsittelevän jatkokertomuksen ensimmäisessä osassa kerrottiin, miten esi-isiemme täytyi aluksi ”olla kulkeilla, asua hako-majoisa, elättä itsiänsä syötäwillä ruohoilla, ruohoin juurilla ja marjoilla, niin myös metsän otuxilla, Lintuin ja metsän eläinten lihalla, ja niiden nahoilla werhoitta heitänsä”.

Suomalainen menneisyys 1700-luvun historiantutkimuksessa

1700-luvun alussa ruotsalainen historiankirjoitus pohjautui luotettavaksi katsottujen kirjallisten lähteiden valikoimaan, johon kuului Raamatun lisäksi mm. saagoja, antiikin teoksia ja 1500–1600-lukulaisia historiaa käsitteleviä kirjoituksia. Kansojen liikkeitä ja vaiheita menneisyydessä selvitettiin kirjallisten lähteiden usein epämääräisten mainintojen lisäksi kielitieteellisten mallien ja varsin yliampuvienkin kielisukulaisuusteorioiden avulla. Ns. gööttiläisen tai goottilaisen historiankirjoituksen traditiossa ruotsalaisten ajateltiin polveutuvan Nooan pojanpojasta antiikin historiasta tunnettujen goottiheimojen kautta. 1700-luvun aikana historiantutkimus siirtyi kuitenkin lähdekriittisempään suuntaan.

Suomalaisten alkuperä ja varhaishistoria kiinnosti mm. Turun akatemian historian professorina 1722–1761 toiminutta Algot Scarinia, joka rinnasti Pohjolan ensimmäiset asukkaat Siperian ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin. Venäjän kolonisaatio suuntautui voimakkaasti Siperiaan 1700-luvulla, ja sitä kautta saadut uudet tiedot mm. ikiroudasta löytyvistä mammuteista ja kaukaisista suomensukuisia kieliä puhuvista alkuperäiskansoista löysivät tiensä nopeasti Suomenkin tiedemaailmaan. Scarinin edustaman näkemyksen mukaan suomalaisten ja saamelaisten esi-isät olivat muodostaneet Pohjoismaiden alueen alkuperäisväestön.  

Valistusfilosofiaan kuului ajatus edistyksestä, jota ajoi ihmisten pyrkimys parantaa elämäänsä. Kansojen arvoasteikko kulki metsästäjä-keräilijöistä paimentolaisuuden ja maatalouden kautta kohti kehityksen huippuna pidettyä 1700-lukulaista eurooppalaista kulttuuria. Siksi suomalaisten asema kivikautisena alkuperäiskansana ei kelvannut kaikille historioitsijoille. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun historioitsijoiden, esimerkiksi H. G. Porthanin ja Johan Bilmarkin kirjoituksissa pohdittiin paljon suomalaisten alkuperää ja pyrittiin mieluummin osoittamaan suomalaiset saapuneiksi Suomen alueelle vasta saamelaisia myöhemmin.    

Myöhemmän suomalaisuusaatteen pohja luotiin 1700-luvulla. Porthan oli innokas Suomen historian, kielen ja kansanrunouden tutkija ja hänen perustamansa Aurora-seura oli mm. Suomen muinaishistorian ja kulttuuriperinnön harrastukseen keskittynyt salaseura. Porthan oli myös omistautunut tehtävälleen Akatemian kirjastonhoitajana.

Muinaisuutta ei pimitetty, ja juuri siksi pseudohistoria elää?

Kuten mm. Aalto ja Hihnala sekä Inkeri Koskinen ovat todenneet, sekä kertomukset Suomen muinaiskuninkaista että ajatus ruotsalaisista tahallaan tuhoamassa suomalaisia muinaismuistoja ovat saaneet alkunsa eräänlaisesta suurvalta-ajan Ruotsin historiankirjoituksen uudelleenkäytöstä. Suomalaisen gööttiläishenkisyyden klassikot Johannes Messenius (1579–1636) ja Daniel Juslenius (1676–1752) rakensivat teoksissaan suomalaisille loisteliasta ruotsalaisten veroista, tai jopa parempaa menneisyyttä. Näitä kontekstistaan irrotettuja kirjoituksia käytettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa fennomaanisen politiikan tukena, ja ideat ovat sittemmin jääneet elämään nykyäänkin hyvin voivissa pseudohistoriallisissa teorioissa.

Jostain syystä Suomen todellinen menneisyys ei useinkaan tunnu tyydyttävän pseudohistoriannälkäisten tarpeita. Vastaukseksi ei riitä, että kyllä Turun akatemiassa tutkittiin suomalaisten historiaa, jos Messeniuksen ja Jusleniuksen muinaiskuninkaiden sijaan esihistorialliset suomalaiset ovat Scarinin metsästäjä-kalastajia tai Porthanin järjestäytymättömässä yhteiskunnassa eläneitä barbaareita.

Varhainen muinaismuistohallinto keskittyi lähinnä esineiden keräämiseen ja arkeologisten kohteiden ja kiinnostavien rakenteiden luettelointiin. Metalliesineiden lisäksi myös kiviesineitä kerättiin ainakin mineraalikabinettien kokoelmiin, ehkä Turun akatemiaankin. Kiinteitä muinaisjäännöksiä tai rakennusperintöä ei kuitenkaan nykyiseen tapaan suojeltu. Oletettavasti muinaisjäännöksiä siis tuhoutui Ruotsin vallan aikana, mutta rakentamisen, maankäytön ja uteliaisuuden vuoksi. Mitään kolonisaatiota tai kulttuuriaarteiden tahallista ryöväystä siirtomaiden tapaan Suomeen ei koskaan kohdistunut.

————

Kirjoittaja valmistelee arkeologian historiaa käsittelevää väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Lähteet ja kirjallisuutta

Aalto, S. & Hihnala, H. 2017. ”Saagat tuntevat Suomen kuninkaat” – pseudohistoriallisesta kirjoittelusta Suomen muinaisuudesta. J@rgonia 15, nro 29 (2017). 

Aromaa, J. 2017. Muinainen kultakoru palaa vihdoin Suomeen – muut korut yhä teillä tietymättömillä. Yle Uutiset 14.9.2017. Luettu 27.11.2021.

Bilmark, J./Collin, F. 1764. De origine Fennorum. Åbo: Frenckell.

Enqvist, J. 2016. Suojellut muistot. Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Fewster, D. 2006. Visions of Past Glory. Nationalism and the Construction of Early Finnish History. Helsinki: SKS.

Gadd, P./Giers, C. 1767. Indicia mineralogiae in Fennia sub gentilismo. Åbo: Frenckell.

Hall, D. 1783. Geographisk, physico-economisk och historisk beskrifning öfwer Birckala socken uti Åbo höfdingedöme. Stockholm.

Härö, M. 1981. Suomen muinaismuistohallinnon synty. Helsingin yliopiston Arkeologian laitoksen moniste nro. 28. Helsinki: Helsingin yliopisto. 

Koskinen, I. 2015. Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Helsinki: Tammi.

Kunnas-Pusa, L. 2021. Eighteenth-century visions of the Stone Age – Stone artefacts and the concept of the furthest past in theses published at the Academy of Turku in 1700–1828. 1700-tal – Nordic Journal for Eighteenth-Century Studies 2021: 11–27.

Kunnas-Pusa, L. Textual traces of lost objects. Reconstructing the collections of the Academy of Turku. Julkaisematon artikkelikäsikirjoitus.

Moilanen, U. & Etu-Sihvola, H. & Raninen, S. 2020. ”Ei kannata ilmoittaa?” Muinaismuistolakiin ja arkeologien toimintaan liittyvät sitkeät myytit. Kalmistopiiri 28.10.2020.. Luettu 10.11.2021.

Porthan, H. G. 1982. Valitut teokset. (Toim. ja suom. I. Kajanto). Helsinki: SKS.

Scarin, A./Starckou, J. 1740. Aboriginum Scandianorum praecipui vitae sustinendae modi 1. Åbo: Kämpe.

Suhonen, V.-P. 2006. Muinaismuistolain alkujuurilla – Vuoden 1429 suuri pohjalöytötapaus. Muinaistutkija 3/2006: 57–59.

Suomen muinaiset ”kuninkaat”. https://areena.yle.fi/audio/1-50810850. Kuunneltu 27.11.2021.

Suomenkieliset Tieto-sanomat, No 1. 1.1.1776. Lehdet luettavissa Kansalliskirjaston palvelussa.

Talvio, T. 1994. Tutkijoita, keräilijöitä ja lahjoittajia. Suomalaisia numismaatikkoja 1700–1917. Suomen numismaattisen yhdistyksen julkaisuja n:o 4. Helsinki: Suomen numismaattinen yhdistys.

Talvio, T. 2002. Coins and Coin Finds in Finland AD 800–1200. Iskos 12. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys. Luettavissa Journal.fi-palvelussa.

Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo 15.2.1777; 15.5.1777; 30.9.1778; 13.7.1782; 28.10.1784. Lehdet luettavissa Kansalliskirjaston palvelussa.

Urpilainen, E. 1993. Algot Scarin ja gööttiläisen historiankirjoituksen mureneminen Ruotsissa 1700-luvun alkupuolella. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Välimäki, R. 2020. Muinaisten kuninkaiden jäljillä internetissä – tutkimusprojekti pseudohistoriasta ja historiapolitiikasta 2000-luvulla. Kalmistopiiri 22.5.2020. Luettu 10.11.2021.

Widenberg J. 2006. Fäderneslandets antikviteter. Etnoterritoriella historiebruk och integrationssträvanden i den svenska statsmaktens antikvariska verksamhet ca 1600–1720. Uppsala: Uppsala universitet.