Sampsa Perälä
Suomen kansakuntaa on rakennettu fennomaanisen nationalismin alkuajoista asti myyttien varaan. Niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa kansallistarinoiden myyttiseen peruskivetykseen on haettu aineksia kansan esi- tai varhaishistoriallisista alkujuurista, kansainvaelluksista sekä kohtalonomaisesta oman maan löytämisestä (Fewster 2006: 14–17). Suomessa tämä näkyi erityisen voimakkaasti 1900-luvun taitteen molemmin puolin.
Kandidaatintutkielmassani – johon tämä artikkeli perustuu – käsittelin muinaissuomalaisia kansakoulun oppikirjoissa 1920- ja 1930-luvuilla (Perälä 2021). Jo 1800-luvun fennomaaninen kansakuntaa rakentava historiankirjoitus hyödynsi oleellisesti muinaissuomalaista menneisyyttä. Siinä Suomen kansankehitystarina alkaa alkukodista ja johtaa käsitykseen heimoista sekä niistä muodostuvasta yhtenäisestä kansasta (Fewster 2006: 115–124). Tunnusomaista käsityksille on, että muinaissuomalaiset miellettiin itsenäisiksi ennen katolisen kirkon ja ruotsalaisten vallan alle päätymistä – ja sen jatkumoksi toivottiin 1800-luvulla kansakunnan kohtaloksi itsenäistä kansallisvaltiota. Suomen kansan olemassaolon ja kehityksen osoittaminen ennen vieraan vallan ja uskonnon tuloa katsottiin puoltavan kansan oikeutettua asemaa itsenäisten maiden joukossa.
Derek Fewster on tutkinut väitöskirjassaan Visions of Past Glory: Nationalism and the Construction of Early Finnish History (2006) laajalti eri muinaisuus-käsitteistä ammentavien medievalististen myyttien muodostumista Suomessa 1700-luvun lopulta toiseen maailmansotaan saakka. Fewsterin mukaan tämänaikaisessa historiankirjoituksessa jokin muinaisuus-sanasta johdettu käsite oli usein ainoa käytetty kronologinen määritelmä. Sanalla ”muinainen” tai muinais-etuliitteellä voidaan viitata kaukaiseen menneisyyteen. Käsitteiden merkityslataukset kattavat alleen aspekteja alkuperäisestä, esi- ja varhaishistoriallisesta suomalaisuudesta. Niihin sisältyy myös ajattomuuden merkityksiä, sillä niitä voitiin käyttää kuvaamaan vielä paljon myöhemminkin Suomessa asuneita ihmisiä, jotka olivat säilyttäneet alkuperäisyyttään. Toisaalta ajattomuuskaan ei ole rajatonta, sillä käsitteitä ei yleensä käytetä esimerkiksi Suomen kivikautisiin asukkaisiin, joiden ei katsottu olevan suomensukuisia. (Fewster 2006: 48)
Fewster selvittää väitöskirjassaan myyttien muodostamista ja hyödyntämistä kansakuntaa rakentavassa historiankirjoituksessa sekä teeman lopullista arkipäiväistymistä itsenäistymisen jälkeen. Hänen laaja lähdeaineistonsa sisältää esimerkiksi eri koululaitoksien oppimateriaaleja. Mainitut aineistot sisältävät oppikirjoja ja opetusjulisteita (Fewster 2006). Ymmärrettävistä syistä Fewsterin monografiassa ei pysähdytä tarkastelemaan niitä kovinkaan tarkasti medievalististen myyttien toisintajina. Eri oppikirjat ovat kuitenkin olleet merkittävässä roolissa Suomen institutionaalisen kansakunnan rakentamisen välikappaleina, minkä vuoksi katson niiden lisätutkimuksen tarpeelliseksi.
Yleinen oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921, ja sitä seurasi vuoden 1925 opetussuunnitelma. Ensimmäistä kertaa lähes jokainen nuoren kansallisvaltion kouluikäinen lapsi päätyi koulun penkille, ja heistä suurin osa suoritti oppivelvollisuutensa kansakouluissa (Leino-Kaukiainen & Heikkinen 2011: 24–25). Tämä asetelma tekee tutkimusajankohdasta hedelmällisen ja mielenkiintoisen. Nationalistinen ideologia on ollut historian oppimäärille olennainen vaikutin, mikä näkyy muun muassa pedagogisissa suuntauksissa (Ikonen 2011: 242–246). Lisäksi yksi keskeisimmistä kansakoulun historianopetukselle määritetyistä tavoitteista on ollut isänmaallisuuden ja siihen liittyvien tunteiden iskostaminen oppilaille (Maalaiskansakoulun opetussuunnitelma: komiteamietintö 1925: 111). Näiden tavoitteiden myötä historianopetuksen voidaan katsoa valjastetun kansakunnan rakentamisen prosessiin (Ikonen 2011: 246; Aalto & Kemppinen 2020).
Nationalismi on tutkielmassani merkittävä sekä aatteena että käsitteenä, koska se muovasi paljon 1800- ja 1900-lukujen historiankirjoitusta. Se antoi myös arkeologialle tukea sekä motiiveja tutkia oman kansan alkujuuria. Myytti-käsite on myös olennainen. Käsitteenä miellän sen niin, että erilaisten myyttien toisintaja haluaa välittää niillä joitakin tarkoituksenmukaisia merkityksiä eteenpäin. Myytillä voi myös olla totuuteen perustuva pohja. Tässä määrittelyssä hyödynsin Timo Salmisen jäsentämänä Roland Barthesin ajatuksia (Salminen 2009: 3–4).
Tutkielmani aineistona käytän Oy Valistuksen kansakoulukalenterissa nimettyjä historian oppikirjasarjoja, jotka ajoittuvat tutkimusajankohtaani. Jokaisesta kirjasarjasta käytän aikaisinta painosta, joka on ollut saatavilla yliopiston vapaakappalekirjastosta. Lähdeteokset ovat seuraavat:
- Historia Oppi- ja lukukirja (J. Forsman ja V. Vaara, 1929)
- Kansakoulun Historian oppikirja (O.A. Hainari ja A.V. Laitakari, 1926)
- Historian oppikirja kansakouluja varten (F.A. Hästesko, 1929).
- Historian oppikirja kansakouluja varten (O. Mantere ja G. Sarva, 1934)
- Historian oppikirja maalaiskansakouluja varten (S. Kuusi, 1932)
Suomessa oppimateriaalitutkimuksessa käytetään yleisesti menetelmänä sisällön analyysia. Tätä menetelmää hyödyntävät tutkimukset voidaan jakaa vielä kahteen osaan. Oppikirjoja voidaan tarkastella pedagogisina tai ideologisina artefakteina (Karvonen, Tainio & Routarinne 2017: 48), ja tutkielmassani analysoin niitä nimenomaan jälkimmäisinä.
Suomalaisten vaellus ja tulo Suomeen
Oppikirjoissa suomalais-ugrilaista kantakieltä puhuneen heimon alkukoti sijoitetaan Volgan ja Uralin väliselle alueelle (Hanari & Laitakari 1926: 33). Suomalaisten sukukansojen, kuten unkarilaisten ja virolaisten esi-isien, mainittiin kuuluneen tähän alkuheimoon, josta ne ovat sittemmin hajautuneet (Forsman & Vaara 1929: 38–39; Hainari & Laitakari 1926: 33; Hästesko 1929: 41–42; Mantere & Sarva 1934: 51; Kuusi 1932: 45). Kaikissa oppikirjoissa kuvailtiin alkukodin pääasiallisiksi elinkeinoiksi metsästys sekä kalastus – yhtä aineistoni oppikirjaa lukuun ottamatta, jossa alkukodin olosuhteita ei kuvailtu juuri ollenkaan edellä kuvattua perusesitystä enempää (Mantere & Sarva 1934: 51). Yksityiskohtaisemmissa kirjoituksissa elinkeinoista kerrottiin tarkemmin aikaan palautettujen sanarekonstruktioiden kautta, kuten myös elinolosuhteista tai pukeutumisesta (ks. Hainari & Laitakari 1926: 34; Forsman & Vaara 1929: 39).
Kirjojen mukaan kantauralilainen alkukansa jakautui suomalaisiin sekä ugrilaisiin kansoihin. Osa mainitsee myös mordvalaiset, syrjäänit (eli komit) ja tšeremissit (eli marit). Ugrilaisista kansoista mainitaan erikseen vain unkarilaiset (Hainari & Laitakari 1926: 34; Kuusi 1932: 46). Ainoastaan Oskari Mantere ja Gunnar Sarva erittelivät tässä vaiheessa myös ”lappalaiset” (Mantere & Sarva 1934: 51). He olivat aineistoni oppikirjailijoista ainoita, jotka laskivat saamelaiset suomalais-ugrilaiseksi kansaksi. Oskar Hainari ja Aatto Laitakari (1926: 34) päinvastoin kuvailivat, kuinka itämerensuomalaiset väestönsiirroillaan työnsivät naapurissa olleet ”lappalaiset” tieltään: ”nämä olivat vierasheimoinen kansa, joka oli omaksunut kielensä suomalaisilta kansoilta”. Näin saamelaiset rajattiin tiukasti suomensukuisten kansojen ulkopuolelle. Edellä kuvatut vastakohdat osuvat melko hyvin Veli-Pekka Lehtolan (2012) huomioon, jonka mukaan 1900-luvun alussa sivistyneistössä saattoi tavata hyvinkin erilaisia näkemyksiä saamelaisista. Historiankirjoituksessa saamelaishistoria oli kuitenkin vain sivuhuomio, jos se liittyi suomalaisten omaan historiaan. Tämä näkyy molemmissa edeltävissä esimerkeissä sekä siinä, että muissa oppikirjoissa heitä ei mainita juuri lainkaan.
Ajan käsityksien mukaan havaitut kulttuurilliset muutokset, kuten kieliryhmien ja materiaalisen kulttuurin siirtymiset, selitettiin pääsääntöisesti kansainvaelluksilla, eikä esimerkiksi vähittäisen migraation kautta (Salminen 2009: 4). Ilmeisesti selityksiä tällaisen massamuuton syille kuitenkin oli ajan käsityksien valossa vaikea antaa, mikä näkyy asian esittämisessä oppikirjoissa. Jaakko Forsman ja Väinö Vaara (1929: 39) tyytyivät vain toteamaan, että tuntemattomasta syystä ihmiset lähtivät vaeltamaan uusille seuduille. Sakari Kuusi (1932: 46) taas katsoi siirtymisen tapahtuneen sen vuoksi, etteivät vanhat metsästys- ja riistamaat enää riittäneet alkukodin alueella. Mantere ja Sarva (1934: 51) sekä Kuusi (1932) selittävät heimojen muuton ja erkaantumisen tapahtuneen ”aikojen kuluessa”. Tämä antaa kuvan suuria kansainvaelluksia maltillisemmasta väestönmuutosta. Hainari ja Laitakari eivät tarjoa alkukodista hajaantumiselle mitään erityistä syytä. (Hainari & Laitakari 1926, 34.)
Seuraavaksi kuvaillaan itämerensuomalaisten muutto Itämeren rannoille. Oppikirjoissa käytetään useasti itämerensuomalaisille synonyyminä sanaa ”kantasuomalaiset”, joka on historiallisen kielitieteen rekonstruktiotaso (esim. Lang 2020: 30–31). Pääasiassa siirtyminen nähtiin suoraviivaisena prosessina, jonka seurauksena itämerensuomalaiset päätyvät lättien ja germaanien naapureiksi Väinäjoen ja Laatokan väliselle alueelle (Forsman & Vaara 1929 39–40; Hainari & Laitakari 1926: 34; Hästesko 1929: 42; 45; Mantere & Sarva 1934: 51; Kuusi 1932: 45). Mielenkiintoisesti tästä näkemyksestä ainoan poikkeuksen tekivät Hainari ja Laitakari (1926: 34):”Itämeren suomalaiset. Nämä siirtyivät vuosisatojen kuluessa hitaasti Itämerta ja Laatokkaa kohti, nähtävästi muiden kansojen painostuksesta.” Oppikirjan tekijät antoivat nyt syitä väestönsiirtymiselle. Siihen sisältyy ristiriita hitaasta migraatiosta, joka olisi johtunut muiden kansojen aiheuttamasta paineesta. On ristiriitaista esittää, että migraatio tapahtuu hitaasti muiden kansojen painostuksesta vuosisatoja kestävillä väleillä, mutta toisaalta migraatioihin liittyvät selitykset olivat aikalaisittain suosittuja arkeologian alalla. Kaikissa oppikirjoissa painotettiin kantasuomalaisten yhteyksiä baltteihin ja germaaneihin Itämeren alueella. Naapurien vaikutuksesta katsottiin saadun merkittäviä kielellisiä ja kulttuurillisia lainoja sekä innovaatioita.
Seuraavaksi kirjoissa käsitellään kantasuomalaisten jakautumista uudelleen eri heimoihin sekä sitä, miten Suomen alueelle siirryttiin. Tässäkään asiassa oppikirjat eivät esitä täysin yhtenäisiä kuvauksia siitä, mikä heimo on erkaantunut ja muodostunut mitenkin. Hainarin ja Laitakarin (1926: 34–35) mukaan heimot olivat jo eriytyneet asettuessaan Väinäjoen ja Laatokan väliselle alueelle, ja myöhemmin siirtyivät suomalaiset ja hämäläiset omina kokonaisuuksinaan Suomen alueelle. Tämä on jälleen ristiriitaista, eikä heimojen eriytymiselle ennen Suomeen tuloa esitellä varsinaisia perusteita. Vastakohtana edelliselle esitystavalle Kuusi (1932: 46) kirjoitti seuraavasti: Vuoden 100 tienoilla j.Kr. alkoi kantasuomalaisia siirtyä Virosta Suomenlahden yli Lounais-Suomeen – -. Tätä siirtymistä jatkui kauan. Lounais-Suomesta asutus vähitellen levisi itää kohti Hämeeseen ja Karjalaan. Vasta täällä kansa jakautui eri heimoihin, varsinaissuomalaisiin, hämäläisiin, karjalaisiin ja savolaisiin, jotka historiallisena aikana uudelleen liittyivät toisiinsa muodostaen Suomen kansan.”
Tieteellisesti katsoen edellä kuvattu selitysmalli perustuu Alfred Hackmanin väitöskirjassaan vuonna 1905 esittämään maahanmuuttoteoriaan. Kuusen oppikirjan esipuheessa kiitetäänkin kirjan tarkastamisesta arkeologian professori Aarne Michaël Tallgrenia. Muissa oppikirjoissa vastaavia mainintoja kirjan tarkastaneista asiantuntijoista ei ole. Kaikissa oppikirjoissa kuitenkin sovelletaan Hackmanin teoriaa jollakin tavoin niin, että suomalaisten kuvataan siirtyneen Suomeen Viron kautta joskus ajanlaskun alun jälkeen. Fewster (2006: 24) on määritellyt teorian sittemmin vakiintuneeksi myytiksi. Huolimatta Fewsterin näkökulmasta, on maahanmuuttoteoria melko lähellä nykytutkimuksen käsitystä myöhäiskantasuomen leviämisestä Suomen alueelle ja heimojen muodostumisprosesseja kuvatessaan (esim. Lang 2020). Migraatioteoria oli aikansa tieteellisiä merkkisaavutuksia, vaikka koulukirjoissa esitykset siitä erosivat yksityiskohdiltaan huomattavasti. Aiheesta ei ilmeisesti ollut käytettävissä laajasti hyväksyttyä ja saavutettavaa yleisteosta. Lisäksi vaikuttaisi siltä, että oppikirjailijat olivat valmiita tekemään omia tulkintojaan tutustumansa kirjallisuuden pohjalta.
Mielenkiintoista on se, että oppikirjat eivät kerro ollenkaan permiläiskansojen (kirjoissa mordvalaiset, votjakit ja tšeremissit) menneisyydestä alkukodista hajaantumisen lisäksi. Vielä 1800-luvulla Permin rikkaasta jumalpyhätöstä ja permiläiskansojen etevistä kauppiaistaidoista kertovista lähteistä haettiin todisteita Suomen suvun kultaisesta ajasta. Kalevalan luoja Elias Lönnrot jopa piti Permiä teoksessaan esiintyvänä Pohjolana. Lisäksi esimerkiksi Jakob Forsman (oppikirjailija Jaakko Forsmanin setä) esitti vuonna 1860, että karjalaiset olisivat perustaneet permiläis-vallan, ottaen näin kunnian heidän saavutuksistaan muinaissuomalaisille. Kuningas Alfredin Ottarin kertomuksessa sekä saagoissa puhutaan Bjarmiasta, joka aikoinaan yhdistettiin Permiin. Nykyään tätä käännöstä pidetään ongelmallisena, eikä saagoissa mainittua Bjarmiaa varmasti voida liittää tiettyyn kulttuuriin (Fewster 2006: 101, 104; ks. Bjarmiasta myös Kalmistopiirin Kirja-arvostelu: Musta viikinki).
Oppikirjasisältöjä voi myös tarkastella siltä kannalta, mitä niistä puuttuu. Edellä on esitelty yksi aiemmalle fennomaaniselle menneisyydentulkinnalle merkittävä myytti, joka on oppikirjoissa jätetty kokonaan vailla huomiota. Asiaa selittänee se, että 1920-luvulle tultaessa suomalaiset eivät halunneet identifioitua itään Neuvostoliiton vuoksi (Fewster 2006: 314). Tästä johtuen suomalaista identiteettiä ei myöskään haluttu rakentaa sinne jääneiden sukukansojen menneisyyden perusteella. Edellä mainitun Forsmanin kirjoitukset lienevät kuitenkin olleet suurimmalle osalle oppikirjailijoista tuttuja, kuten myöhemmin käy ilmi. Oppikirjoista puuttuu myös heimoaatetta esiin tuovat näkökulmat. Heimoaate oli merkittävä 1900-luvun alussa, ja sillä perusteltiin esimerkiksi itärajan yli tehtyjä heimosotaretkiä sisällissodan jälkeen. Aate perustui ajatukselle, jonka mukaan itsenäistyneen Suomen katsottiin täyttäneen kohtalonsa, joka kuitenkin oli vain välietappi matkalla kaikkien suomensukuisten heimojen yhdistämiseksi saman valtion alle (Fewster 2006: 313–314).
Muinaissuomalaisten aineellinen kulttuuri
Vuoden 1925 maalaiskansakoulun opetussuunnitelman oppisisältöotsikoinnin mukaan useampi oppikirja omaksui samat tai samankaltaiset otsikot oppilukuihinsa. Niistä jää helposti merkillepantavaksi sana viljelys. Sana on käännös latinalaisperäisestä kulttuuria tarkoittavasta sanasta, ja maanviljelyn lisäksi sitä on käytetty hengenviljelykseen liittyen etenkin 1800-luvun jälkipuolella (Aapala 2017).
Oppikirjoissa aineellisen viljelyksen kuvailu alkaa Suomeen muuttaneista esi-isistä ja seuraa uudisasutuksen kehittymistä. Mantere ja Sarva (1934: 57) sekä Hainari ja Laitakari (1926: 36) kertovat uudisasuttajien pystyttävän väliaikaisesti kodan ensiasumukseksi, jonka tilalle pystytettäisiin mahdollisimman pian hirsistä pirtti talvea varten. Oppikirjoihin päätynyt näkemys kodasta ensiasuntona juontanee juurensa ainakin Väinö Wallinin (1894: 131) esittämään päätelmään, jossa hän muun muassa nojaa August Ahlqvistin 1800-luvun kielitieteellisiin tutkimuksiin. Toisaalta kodasta vanhojen asumustapojen muistona puhuu jo Johan Cajan (1838: 38) ensimmäisessä suomeksi kirjoitetussa Suomen historiateoksessaan. Forsman ja Vaara (1929: 43) esittävät oppikirjassaan samanlaisen kehityskaaren, mutta katsovat kodan sijasta ensirakennuksen olleen myöhempien aikojen eräasutuksia vastaava kalasauna. Kaikissa oppikirjoissa ei kuitenkaan välitetä kuvaa kodasta pirttiin kehittyvästä uudisasutuspaikasta. Kuusi (1932: 47) tyytyy sanomaan: ”Pakanuuden ajan lopulla esi-isämme olivat hyvin toimeentulevia, vankkoja talollisia, asuntonaan savupirtti, jota usein käytetiin myöskin saunana ja riihenä.” Kuusen kirjassa esitetäänkin jälleen kaikista maltillisin ajan tietoon pohjautuva kuvaus, mikä kylläkin jää muihin verrattuna erittäin typistetyksi. Frans Hästesko (myöhemmin Heporauta) (1929: 44) ei myöskään esitä kehityskertomuksellista versiota kuten edellä kuvatut, vaan kertoo suomalaisten tunteneen hirsirakentamisen Suomeen tullessaan.
Seuraavaksi useimmissa oppikirjoissa esitetään pirttien sisätilojen yksityiskohtia ja niiden kehitysvaiheita. Savupirtissä oli sisään lämpenevä uuni, jonka tuottama savu päästettiin ulos katon räppänästä. Sitä voitiin käyttää asuntona, riihenä tai saunana. Ovi rakennettiin etelään ja siinä oli korkea kynnys. Lattia oli tallottua maata, mutta pirtin perällä oli puinen permanto tai lauteet, joilla oli eri käyttötarkoituksia, kuten nukkumispaikka, kylpylaude tai viljankuivausalusta. Ikään kuin uudisasutuspaikan kehityksen huipentumana mainitaan usein myös se seikka, että vaurastuessaan tai ajan kuluessa saattoivat asukkaat rakentaa erillisen riihen sekä saunan. Pirtin muistettiin kertoa myös palvelleen eläinsuojana talviaikaan. (Forsman & Vaara 1929: 43–44; Hainari & Laitakari 1926: 36–37; Hästesko 1929: 44; Mantere & Sarva 1934: 57–58).
Rautakautisten asuinpaikkojen arkeologinen tutkiminen oli 1900-luvun alkupuolella vasta alkanut. Tiedot tutkimustuloksista eivät kuitenkaan vielä päätyneet oppikirjoihin, sillä esimerkiksi 1910-luvulla tutkitulta Kaarinan Ristimäen asuinpaikalta löytyneistä savitiivisteistä ei ole mainintoja oppikirjoissa (Vuorinen 2009: 26). Tämä tarkoittaa sitä, että oppikirjojen esitykset muinaissuomalaisten asumuksista pohjautuivat pitkälti etnografisiin tulkintoihin historiallisen ajan suomalais-ugrilaisista asumuksista ja niistä muodostettuihin päätelmiin. Ainakin Wallinin (1894: 131–141) Suomen esihistorian yleisteoksessa kerrotaan suoraan tulkinnoissa hyödynnettävän etnografisia aineistoja. Teos on epäilemättä ollut ainakin joidenkin oppikirjojen tekijöiden lähteenä tai vaikuttanut myöhempiin lähteinä käytettyihin esityksiin. Itämerensuomalaisten alueiden vanhankantaisempien historiallisen ajan asumuksien katsottiin olevan muinaissuomalaisen hirsirakentamisen kehityskaaren huipentuma. Tämä antaa kuitenkin yksipuolisen kuvan rakennuskulttuurista. Esimerkiksi oppikirjojen kuvituksessa ja kuvailuissa asunnon nurkassa usein esiintyvät kiviuunit ovat nykytytkimuksen mukaan yleistyneet Suomessa vasta muurausteknologian saavuttua 1200-luvulla, ja rautakautisissa asumuksissa oli yleensä kiviliesi rakennuksen keskellä (Vuorinen 2009: 27: 135).
Muinaissuomalaisten elinkeinot kuvataan oppikirjoissa kehitysprosessina, jossa kala- ja riistaelinkeinoista siirrytään kaskeamiseen ja peltoviljelyyn. Mantereen ja Sarvan (1934: 55) mukaan muinaissuomalaisten maatalous oli kuitenkin melkein yksinomaan kaskenpolttoa. Hainari ja Laitakari (1926: 39) puolestaan esittävät kaskeamisen olleen maatalouden päämuoto, mutta tuvan ympärille tehtiin kuokkapelto kauralle, vehnälle, liinalle ja pellavalle. He myös huomioivat karjatalouden vaatimat luonnonniityt ja heinänkeruun. Kuusikin (1932: 47) korosti rintamaiden (rannikot sekä jokivarsien alueet) merkitystä tuottavalle karjataloudelle, mutta kertoi kaskeamisen olleen tuottavin maatalouden muoto vielä kun peltoviljelys oli saanut alkunsa. Elinolosuhteiden yhtenäisestä kuvaamisesta oppikirjoissa jääkin kuva, että elinympäristöstä riippumatta kaikki muinaissuomalaiset harjoittivat rautakaudella samoja elinkeinoja, jotka muodostuivat samanlaista kehityskaarta mukaillen. Esimerkiksi minkäänlaista erotusta ei tehdä sisämaan tai rannikkoseudun toisistaan eroavien ympäristöjen välille. Ilmeisesti tällä valinnalla on haluttu luoda kuvaa yhtenäisestä heimokulttuurista. Oppikirjoissa myös käytetään epämääräisiä aikamäärityksiä, kuten pakanuuden aika tai Suomeen muuttoa seurannut aika, joten on vaikea käsittää, miten oppikirjoissa kulttuurin kehitys tai muuttuminen ajallisesti on hahmotettu.
Muinaissuomalaisia kuvataan oppikirjoissa omavaraistaloudessa eläneiksi, ja lähes kaikki tarpeet tuotettiin itse materiaaleista lähtien. Työnjaosta kerrotaan sukupuolittuneesti niin, että miehet tekivät nahka-, puu- ja tuohityöt, kun taas naiset kutoivat ja ompelivat vaatteita. Mantere ja Sarva (1934: 56) mainitsevat myös viljan jauhamisen, leipomisen ja oluen panemisen. Kaikissa oppikirjoissa mainitaan arvostusta nauttineet sepät, joiden kerrotaan tehneen työkaluja ja aseita raudasta sekä koruja vaskesta eli pronssista. Oppikirjoissa kerrotaan myös omavaraisuudesta raudansaannin suhteen, sillä sitä pystyttiin jalostamaan järvimalmista.
Kädentaidoista saatetaan kertoa selkeän romantisoivaan sävyyn kuten esimerkiksi Hainari ja Laitakari (1926: 39): ”Taitavaa seppää pidettiin suuressa arvossa. Niinpä yksi Kalevalan kolmesta pääsankarista on seppo Ilmarinen, takoja iän ikuinen”. Mantere ja Sarva (1934: 55) puolestaan kuvailevat seuraavasti: ”Muinaissuomalaiset olivat taitavia seppiä. Sepät takoivat pajoissaan kirveitä ja veitsiä kotiaskareita varten, miekkoja, – – ja kaikenlaisia taidokkaita helyjä ja koristeita, kuten solkia, sormuksia, rannerenkaita ja kaulavitjoja, joita varsinkin naiset rakastivat.” Toisin kuin muissa oppikirjoissa Mantere ja Sarva korostivat muinaissuomalaisten sepäntaitoja ikään kuin kansallisominaisuutena, eivätkä erittele sitä omaksi ammatikseen kuten muissa esityksissä. Seppien taitavuutta toki muutkin oppikirjat korostavat, ja sekä kädentaidot että sepät haluttiin selvästi liittää Kalevalaan. Huomioitaessa aseiden ja korujen arkeologinen säilyvyys, ei ole ihme, että niistä on haettu merkitysarvoa esi-isien kädentaidon näytteinä. Sen lisäksi omavaraisuuden huomiointi ja sen liittäminen vahvasti muinaissuomalaiseen kulttuuriin on mahdollinen syy sille, miksi kädentaitojakin haluttiin korostaa.
Täysi omavaraisuus ei voinut olla mahdollista rautakaudellakaan, joten oppikirjat myös kertovat muinaissuomalaisten kaupankäynnistä. Muut metallit kuin rauta piti hankkia muualta, sillä Suomesta niitä ei löytynyt luontaisesti. Sen lisäksi pääasiallisiksi tuontituotteiksi eritellään suola sekä hienot kirkasväriset kankaat. Suomalaisten kauppavastineeksi tarjotaan vain nahkoja sekä turkiksia. Kaikissa oppikirjoissa mainitaan kaupan aluksi suuntautuneen itään. Tämän todisteena pidettiin bysanttilaisia ja arabialaisia rahalöytöjä. Kolikkolöydöt muuttuvat 1000-luvulle tultaessa ruotsalaisiksi ja saksalaisiksi, minkä katsotaan merkitsevän kauppasuunnan muutosta.
Forsman ja Vaara (1929: 47) kertovat maltillisesti, että ulkomaiset kauppiaat kävivät Suomen rannikolla kauppaa. Hästesko (1929: 47) ainoana huomauttaa, että huolimatta suomalaisten merenkulkutaidoista, Arabiaan asti ei käyty Suomen alueelta kauppaa, vaan muut kansat liikuttivat sinne tavaraa jokireittejä pitkin. Muut teokset antoivat ymmärtää tai vähintäänkin jättivät auki sen mahdollisuuden, että muinaissuomalaiset osallistuivat Idäntien kaupparetkille ruotsalaisnaapureiden mukana. Toisaalta jokaisessa oppikirjassa mainittiin Suomen rannikolla mahdollisesti sijainneita kauppapaikkoja, joiden arveltiin olleen käytössä rautakaudella. Aurajoen suulle ehdotettiin Koroista tai Turkua ja toiseen ristiretkeen liitettyä ”hämäläisten satamaa”. Lisäksi Karjalankannakselta mainittiin Koivistonlahti ja Tiurinsaari. Fewster (2006: 396) on määritellyt tutkimuksensa tuloksia esittelevässä osuudessa osan edellä mainituista kauppapaikoista myyttirakenteiksi. Mielenkiintoinen sivuhuomio on, että kauppapaikosta ja niiden sijainnista kerrotaan yhtenäisesti ylätasolla, kuten Aurajoen suu, Hämäläisten satama tai Karjalan kangas. Näihin sijanteihin kuitenkin määritetään vaihtoehtoja jokaisessa kirjassa eri yhdistelmillä. Aurajoelle tarjotaan Turkua tai Koroista, Hämäläisten satamalle Kokemäenjokea tai erikseen nimettynä Teljää. Tämä johtunee siitä, että tutkimus ei ole pystynyt vahvistamaan paikkojen sijaintia tai luovutetun Karjalan puolella olevan Tiurin saaren luonnetta kauppapaikkana.
Muinaissuomalaisten henkinen viljelys
Oppikirjoissa muinaissuomalaisten alkukantaiseksi uskomukseksi esitetään vainajien palvominen, mistä jumalaisten luonnonvoimien sekä eläinten haltioiden palvonta on sitten kehittynyt. Kalmistojen kerrotaan sijainneen lähellä asuinpaikkoja. Hautauksen yhteydessä annettiin hauta-antimia, millä perusteltiin uskomusta siitä, että kuoltuaan ihmiset siirtyvät manalaan tai tuonelaan. Siellä elämän jatkuessa ruoka, arkiset esineet tai aseet tulisivat yhä tarpeeseen. Vainajien uskottiin asuvan kalmiston lähistöllä henkiolentoina, joita tulisi lepytellä uhri- ja palvontamenoin. Vainajat saattoivat aiheuttaa niin vitsauksia kuin onneakin. Haltioiksi tai palvotuiksi jumalolennoiksi kirjoissa puolestaan esitetään perinteisiä suomalaismytologian hahmoja, kuten Ukkoa, Ahtia ja Ilmarista. Hainari ja Laitakari (1926: 42) tekivät mielenkiintoisen poikkeuksen nimittämällä vedenjumalaksi Ahdin sijasta Väinämöisen, joka heidän mukaansa oli samalla tiedon, laulun ja soiton sankari. Parivaljakko onkin selvästi halunnut valjastaa kalevalaista perinnettä mielikuvaan muinaissuomalaisista, ja se tehtiin räikeästi aikalaisittainkin yleisesti hyväksytyn tiedon kustannuksella.
Kirjojen mukaan vainajille ja haltioille saattoi uhrata kuka vain, mutta juhlien uhrisuorituksissa sekä vaikeiden asioiden kohdalle osuessa käännyttiin tietäjien eli noitien puoleen. Tietäjien kerrotaan osanneen kommunikoida vainajien ja henkien kanssa loveen lankeamalla. Tietäjä saattoi myös saada tietoa tulevaisuuden tapahtumista. Osa kirjoista mainitsi myös heidän taikomiskykynsä. Kaikki oppikirjat kertovat muistakin muinaisista hengellisistä harrastuksista. Seuraava lainaus Kuusen (1932: 29) oppikirjasta kiteyttää aihepiirin ja sen sanoman muidenkin osalta hyvin: ”Todistuksena muinaissuomalaisten hengenvoimasta on vanha kansanrunoutemme, sananlaskut, arvoitukset, sadut ja runot, joista osa on peräisin näiltä vanhoilta ajoilta”. Hengenvoima ei liene sattumalta valikoitunut korostavana sanana kuvailemaan kansakunnan esivanhempia. Topeliuslainen myytillinen kuvaus suomalaisesta hengestä näkyy myös seuraavassa lainauksessa: ”Tyynet, vaiteliaat esivanhempamme lausuivat tärkeimmät ajatuksensa mielellään sananlaskuina” (Hainari & Laitakari 1926: 43). Ajatus suomalaisista tyyninä ja vaiteliaina esiintyy esimerkiksi Matin hahmossa Zacharius Topeliuksen Maamme-kirjassa (Topelius 2018: Digitaalinen editio, luku: 71).
Irralliset heimot ja menetetty itsenäisyys
Muinaissuomalaisen yhteiskunnan kuvaillaan kaikissa oppikirjoissa rakentuneen neljästä komponentista: perheestä, kylästä, kihlakunnasta (tai pitäjästä) ja maakunnasta. Kylän johtaja olisi kylänvanhin. Perhettä kirjoissa johtaa aina isä, jonka valta vaimoon, lapseen tai orjiin kuvaillaan ehdottomaksi tai jopa mielivaltaiseksi. Isän velvollisuudeksi kuitenkin määritellään myös perheen suojeleminen ja elannon takaaminen. Kylien muodostuminen kuvailtiin usein siten, että tultuaan naimaikään, pojat jäävät asumaan vielä saman katon alle. Hästesko (1929: 50–51) selkeimmin ilmaisi myös sen, että tästä suurperheestä kehittyisi uusia kyliä, kun pojat vähitellen perustaisivat omat pirttinsä.
Kihlakunnan taas katsottiin muodostuneen useamman kylän yhteisten taloudellisten etujen tai puolustustarpeiden vuoksi. Tälle tasolle johtajaksi nimetään suntio. Maakunnat taas ovat käytännössä yhtä kuin suomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten heimoalueet, ja molempiin yhteiskuntatasoihin liitetään käräjöinti. Käräjien katsotaan palvelleen yhteistä päätöksentekoa esimerkiksi puolustautumisessa sekä hyökkäys- tai ryöstöretkissä. Sen lisäksi kerrottiin siellä ratkotun perimätiedon avulla riita-asioita sekä päätettiin rangaistuksia rikkomuksista kuten varkauksista. Väitteen tueksi esitettiin oppikirjoissa sananlaskuja, joiden on katsottu välittäneen tietoa aiemmista käytännöistä. Yksi kahdesti mainittu esimerkki on: ”Ei nauriin varasta hirtetä.” Sananlaskun esittää hieman eri muodoissa Mantere ja Sarva (1934: 59–60) sekä Kuusi (1932), suora lainaus ensin mainituilta.
Fewsterin (2006) mukaan käräjät mahdollisena järjestyksenpitona on jo aikoinaan huomioinut Henrik Porthan. Ensimmäisenä suomeksi aiheesta kirjoitetaan Cajanin Suomen historia -teoksessa (1866), jossa hän lyhyesti käsittelee kihlakunta-/pitäjäjärjestelmää sekä mainitsee käräjät ja niihin liitetyn perinnejärjestelmän. Ruotsiksi kihlakunnat oli maininnut jo vuonna 1831 Gabriel Rein, joka myös kertoi perheen päämiehistä ja heimonvanhimmista vallankäyttäjinä. Fewster (2006: 57, 396) määrittää nämä yhteiskuntatasot myyttirakenteiksi. Toisaalta oppikirja-aineistossa esiintyy kriittisempiäkin näkemyksiä aiheeseen liittyen, mutta hyvin usein samassa esityksessä on ristiriitaisia tietolatauksia, kuten seuraavasta Forsmanin ja Vaaran (1929: 50) lainauksesta käy ilmi: ”Kun maamme asutus tapahtui vapaaehtoisesti, minkään hallituksen sitä johtamatta, syntyivät talot ja kylät usein hajalleen toisistaan. Kyläkuntien yhtyminen kihlakunniksi ei sen vuoksi ensimmäisen itsenäisyytemme aikana näytä ehtineen tulla yleiseksi.” Suomen asutuksen katsotaan siis olleen niin harvalukuista, että yhteiskuntakehitystä ei ollut tapahtunut. Kuitenkin lainauksen viimeinen virke sisältää nationalistisen historiankirjoituksen myytin kahdesta itsenäisyydestä. Se on ristiriitaista, kun muinaisyhteiskunta esitetään hajanaisena ja kylistä, pitäjistä ja heimoista koostuvana. Näihin kuitenkin viitataan yhtenä kansana, jolla oli itsenäisyys. Fewster (2006: 310) on eritellyt kahden itsenäisyyden konseptin myytiksi. Se tosin oli hänen mukaansa 1900-luvun alkuneljänneksen aikalaisille oikeastaan koettua todellisuutta, joka esiintyi tiuhalti niin puheissa kuin painetussa tekstissäkin.
Useammassa oppikirjassa myös painotetaan näkemystä, että muinaisheimot eivät missään vaiheessa yhdistyneet kuningaskunnaksi. Tässä yhteydessä myös voi olla maininta heimojen keskinäisistä sodankäynneistä, jotka johtuivat esimerkiksi riistamaariidoista. Heimojen esittäminen irrallisina on Topeliuksen 1800-luvun puolivälissä muodostaman myytin toisintamista (Fewster 2006: 136). Myytillä voitiin perustella sitä, miksi suomalaiset myöhemmin alistettiin vieraan vallan alle. Toisaalta on huomioitava, että osa oppikirjailijoista pyrki tarkastelemaan asiaa kriittisemmin ilman yliampuvia tulkintoja yhteiskuntarakenteista, eikä kehittyneempiä teorioita sosiaalisista oloista välttämättä ollut tarjolla.
Irrallisina toistensa kanssa kahakoineet muinaissuomalaiset heimot, jotka myös kävivät uljaasti kamppailuun ruotsalaisia ja novgorodilaisia vihollisiaan vastaan, esitetään oppikirjoissa melko sotaisana kansana. Suomalaisten kuvaamiselle militaristisina kautta aikain olikin itsenäisyydenjälkeisessä Suomessa tilausta koetun Neuvostoliiton uhan takia (Fewster 2006: 320). Toisaalta sodankäyntiin oppikirjoissa käytetään tilaa vain puolesta sivusta sivuun. Poikkeuksen tekivät Mantere ja Sarva. He kirjoittivat proosamaisen kertomuksen siitä, kuinka muinaissuomalaisen linnavuoren vartija torvituoheen puhaltamalla varoittaa kyläläisiä kerääntymään sinne naisineen, lapsineen ja tavaroineen, ja sitten kuvataan puolustautuminen vihollislaivaston hyökkäykseltä (Mantere & Sarva 1934: 61–62). Linnat ja vartiointijärjestelmät olivat myös olennaisia militaristisia myyttejä (Fewster 2006: 397). Ristiretkiä käsittelevissä luvuissaan eri oppikirjat myöskin korostavat paikoin niin hämäläisten kuin karjalaistenkin sotaurhoutta.
Muinaissuomalaisten päätymisessä Ruotsin maallisen ja katolisen kirkon henkisen vallan piiriin nähtiin oppikirjoissa niin positiivisia kuin negatiivisia puolia. Hainari ja Laitakari (1926: 56) kuvailivat jo ensimmäisen ristiretken jälkeistä aikaa käännekohdaksi Suomen kansalle, jonka kehitys kiihtyi sen päädyttyä kristittyjen ja sivistyneempien kansojen piiriin. Toiset oppikirjailijoista näkivät, että heimojen jouduttua yhden hiippakunnan alaisuuteen, eheytyivät ne vasta sitten yhdeksi Suomen kansaksi. Sama ajatus löytyy jo Kuusen (1932: 56–57) aiemmin lainatun maahanmuuttoteorian esittelyssä. Edeltävästä näkemyksestä poiketen Forsman ja Vaara (1929: 74) esittivät asian jälleen kahden itsenäisyyden myytin avulla: ”Kristinuskon maahantuonti merkitsi myös suomalaisten itsenäisyyden menettämistä ja joutumista vieraan vallan alaisuuteen.” Mantere ja Sarva (1934: 79–80) toistivat samaa itsenäisyysmyyttiä kertoessaan kolmannesta ristiretkestä, ja kuinka karjalaiset olivat siihen asti säilyttäneet itsenäisyytensä pisimpään.
Tutkimustulokset
Vuoden 1925 opetussuunnitelmassa haluttiin korostaa historian oppiaineen merkitystä isänmaallista henkeä kansakoululaisiin iskostavana oppiaineena. Etenkin maan itsenäistymisen myötä se oli erityisen tärkeää. Isänmaan historian kehityksellä viitataan omintakeisen historiankirjoituksen saavuttamaan kehitykseen, josta haluttiin ammentaa maan tulevaisuuteen. (Perälä 2021: 8)
Oppikirjoihin päätyneet tietosisällöt koostuivat pääasiassa aiemmassa historiankirjoituksessa muodostetuista nationalistisista myyttirakenteista (Fewster 2006). Ainakin osa oppikirjailijoista yritti parhaan kykynsä mukaan koota kasaan aikakautensa historiankirjoituksen ja muiden tieteiden tuottamia tuloksia (esimerkiksi koskien maahanmuuttoteoriaa). Vaikutelmaksi jää myös, että kirjallisuuden perusteella tekijät muodostivat oppikirjoihin ajoittain myös omia tulkintojaan. Tästä syystä kirjojen keskinäiset sisältöerot saattoivat olla huomattavia. Muista oppikirjoista poikkeavat näkemykset olivat usein tietosisällöiltään ristiriitaisia. Myyttirakenteita on sovellettu tai sivuutettu tarpeen mukaan, kuten käy ilmi permiläismyytin ohittamisesta ajan tarpeisiin vanhentuneena. Kaikissa kirjoissa ei kuitenkaan esitetä myyttejä tai tietosisältöjä ilman kritiikkiä. Siitä huolimatta oppikirjoissa esiintyvät keskeisimmät aiemman historiankirjoituksen tuottamat mielikuvat muinaissuomalaisista, mikä osittain johtuu opetussuunnitelman tarkasti määritellystä sisältöohjeistuksesta. (Perälä 2021: 8)
Oppikirjojen historiankuva palvelee kansallishistorian tarpeita. Niissä muun muassa määritetään ja rajataan, miten suomalainen etnisyys on muodostunut. Suomen alueelle tultuaan kolmen kantaheimon uudisasukkaista kehittyy pirteissä asuvia maanviljelijöitä, unohtamatta kuitenkaan perinteisiä pyyntielinkeinoja. Kulttuurillisesti korostetaan muinaissuomalaisten omavaraisuutta sekä tuodaan esiin yhteydet kalevalaiseen kansanperinteeseen niin materiaalisen käsityötaidon kuin henkisten perintötapojen osalta. Oppikirjoissa kansan alkuhistoria osa sen suurta kehitystarinaa, mutta muinaissuomalaisiin liittyvissä sisällöissä esiintyy itsessäänkin kehitystarinallisia elementtejä: Muinainen itsenäisyys lopulta menetetään, mutta sille annetaan myös positiivisia merkitysarvoja. Heikon maallisen, mutta suhteessa siihen vahvan kirkollisen vallan alla eripuraiset heimot viimeinkin sulautuivat yhtenäiseksi Suomen kansaksi. Ruotsalaisen vaikutuksen katsottiin olevan rauhan ja tasa-arvoisuuden edistäjä Suomen kansalle verrattuna saksalaisten ja tanskalaisten alistamiin virolaisiin ja liiviläisiin (Perälä 2021: 20–21).
Nuoren kansallisvaltion oppikirjoissa haluttiin myös korostaa sitä, ettei Suomen kansa aina ollut vieraan vallan alaisuudessa. Muinaissuomalaiset muodostavat oppikirjojen mukailemassa historiankirjoituksessa kansakunnan rakentamisen kannalta oleellisen myytin alkuperäisestä itsenäisestä suomalaisuudesta, jolla oli omintakeisia kalevalaisia henkisiä kansanperinteitä. Eikä muinaissuomalaisia, kansakunnan tulevaisuuden niin vaatiessa, kuvailtu turhan rauhaisiksi tai helposti alistuvaisiksikaan. Kantaheimojen olemassaoloon viitataan, mutta yhtä sujuvaa oppikirjailijoiden mielestä on puhua esi-isistä, muinaissuomalaisista tai suomalaisista. Myös virolaisten ja liiviläisten kohtalot edesottamuksineen koetaan tärkeiksi opinkappaleiksi. Näin ollen ajan kansakoululainen saattoi ammentaa kaikkien itämerensuomalaisheimojen muinaisesta kulttuuriperinnöstä merkitysarvoja omaan isänmaalliseen henkeensä.
———
Sampsa Perälä on Suomen historian maisteriopiskelija Turun yliopistossa. Kesäisin voit törmätä häneen arkeologien kaivausapulaisena tai museo-oppaana.
Lähteet:
Oppikirjat
Forsman, Jaakko. Historia: oppi- ja lukukirja maalais- ja kaupunkikansakouluille. Helsinki: Otava, 1928.
Hainari, Oskar, ja Laitakari, Aatto. Kansakoulun historian oppikirja. Jyväskylä: Gummerus, 1926.
Hästesko, Frans. Historian oppikirja: kansakouluja varten. Porvoo: WSOY, 1929.
Kuusi, Sakari. Historian oppikirja: maalaiskansakouluja varten. Jyväskylä: Gummerus, 1932.
Maalaiskansakoulun opetussuunnitelma: komiteamietintö. Helsinki: Valtioneuvoston kirjapaino, 1925.
Mantere, Oskari. Historian oppikirja kansakouluja varten. 8. p. Porvoo: WSOY, 1933.
Kirjallisuus
Aalto, Ilari, ja Lauri Kemppinen. ”Arkeologinen näkökulma alakoulun oppikirjojen kuvauksiin Suomen esihistoriasta”. Kasvatus & Aika 14, nro 2 (28. toukokuuta 2020): 99–128.
Aapala, Kirsti. ”Kulttuurisanoja läheltä ja kaukaa”. Toimittanut Kirsti Aapala ja Klaas Ruppel. Kielikello: kielenhuollon tiedotuslehti, nro 1 (2017): 26–27.
Cajan, Juhana Fredrik. Suomen historia. Ensimmäinen osa, Pakanuuden ja paawinuskon ajat. Uud. laitos. Helsingissä: G. W. Edlund, 1866.
Fewster, Derek.Visions of Past Glory: Nationalism and the Construction of Early Finnish History. Vsk. 11. Studia Fennica, Historica. Helsinki: Finnish Literature Society, 2006.
Forsman. Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista, uskonnoista ja vaiheista. Frenckelliläinen kirjapaino, 1860.
Heikkinen, Anja, ja Pirkko Leino-Kaukiainen. Valistus ja koulunpenkki: kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, Tiede 1266. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.
Ikonen, Risto. ”Korkeasti koulutetun ihmisen ihanne”. Teoksessa Valistus ja koulunpenkki, toimittanut Anja Heikkinen ja Pirkko Leino-Kaukiainen, 461–67. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.
Karvonen Ulla, Liisa Tainio, ja Sara Routarinne. ”Oppia kirjoista. Systemaattinen katsaus suomalaisten perusopetuksen oppimateriaalien tutkimukseen”. Kasvatus & Aika 11, nro 4 (19. joulukuuta 2017).
Lang, Valter, kirjoittaja. Homo Fennicus: itämerensuomalaisten etnohistoria. 1. painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020.
Lehtola, Veli-Pekka, kirjoittaja. Saamelaiset suomalaiset : kohtaamisia 1896-1953. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012.
Moisio, Jussi. ”Beyond the Sea: Migrations and the Middle Ground in the Coastal Region of Finland Proper during the Roman Iron Age”. Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto, 2015.
Perälä, Sampsa. ”Ensimmäisen itsenäisyytemme aikana” – Muinaissuomalainen menneisyys kansallistarinan kulmakivenä kansakoulujen oppikirjoissa 1920- ja 1930-luvuilla. Julkaisematon opinnäytetyö, 2021.
Salminen, Timo. ”Finland and Estonia in Each Other’s Images of Prehistory: Building National Myths”. Eesti Arheoloogia Ajakiri 13, nro 1 (2009): 3–20. 2009.
Syväoja, Hannu. Kansakoulu – suomalaisten kasvattaja: perussivistystä koko kansalle 1866–1977. Opetus 2000. Jyväskylä: PS-Kustannus, 2004.
Topelius, Zacharias. Maamme kirja. Digitaalinen editio. Toimittanut Reeta Holopainen, Sakari Katajamäki ja Ossi Kokko. Helsinki: SKS ja SLS, 2018. URN:NBN:fi:sls-6612-1523551508 [haettu 08.11.2020].
Vuorinen, Juha-Matti. Rakennukset ja rakentajat Raision Ihalassa rautakauden lopulla ja varhaisella keskiajalla. Turun yliopiston julkaisuja. Scripta lingua Fennica edita Sarja C. 281. Turku: Turun yliopisto, 2009.
Wallin, Väinö. Kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta. Jyväskylä: Jyväskylän kirjapaino, 1894
KALMISTOPIIRI 