”Venäjän valtakunnan henkinen lähde” – varhaishistoriaviitteistä Putinin Ukraina-retoriikassa

Kati Parppei

Viime viikolla Venäjän hallintoon kriittisesti suhtautuvassa Novaja Gazeta-lehdessä haastateltiin elokuva- ja teatteriohjaaja Vladimir Mirzoevia, joka totesi Vladimir Putinin elävän menneisyydessä kykenemättömänä katsomaan tulevaisuuteen. Huomio tiivisti linjan, jolla historiasta on systemaattisesti haettu oikeutusta viime aikojen päätöksiin.

Siinä, missä useissa muissa maissa on alettu yhä enemmän painottaa historian moniäänisyyttä ja vakiintuneiden narratiivien kriittistä tarkastelua, Venäjällä kansallista historiakuvastoa käytetään poliittisiin tarkoituksiin avoimesti ja peittelemättä. Siitä kertovat muun muassa valtiolliset hankkeet oppikirjojen yhtenäistämiseksi ja ”historian vääristelyn” estämiseksi. Historianopetuksen kuvataan olevan oleellinen osa lasten ja nuorten kasvattamista isänmaallisuuteen. Tutkimuksen odotetaan mukailevan tätä linjaa.

Tärkein ja viitatuin historiallinen tapahtuma Venäjän patrioottisessa kuvastossa on toinen maailmansota, eli venäläisittäin ”Suuri isänmaallinen sota”. Sen symbolista painoarvoa on entisestään kasvatettu Putinin hallinnon aikana. Viittausten Ukrainan hallintoon natseina ja fasisteina on luonnollisesti tarkoitettu resonoimaan yhteisessä, traumaattisessa kaikukopassa. Tätä retorista työkalua on käytetty ahkerasti vuosien mittaan erilaisissa kansan (kuviteltua) yhtenäisyyttä ja ulkoista – historiallista tai nykyistä – uhkaa korostavissa yhteyksissä.

Keskiaikaan tai ylipäänsä varhaisempaan historiaan on viitattu vähemmän virallisissa yhteyksissä, kuten presidentin puheissa. Yleensä niihin on vedottu epämääräisesti silloin, kun on haluttu painottaa ajatusta Venäjän valtakunnasta saumattomana, historiallisena jatkumona Kiovan Rus’ista Moskovan vallan, keisarikunnan ja Neuvostoliiton kautta nykypäivään. ”Venäjän tuhatvuotinen historia” on ollut usein käytetty fraasi. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä on puolestaan kuvailtu sitä, miten Venäjä on ”vuosisatojen kuluessa” kehittynyt etnisten ja uskonnollisten ryhmien sopuisaksi yhteenliittymäksi. Mitä kauemmas menneisyyteen viitataan, sen helpompaa siitä on esittää väljiä väitteitä tukemaan haluttua kuvastoa.

Itäslaavit takaisin ruotuun

Varhaisen (myytti)historian täsmällisemmän hyödyntämisen aika koitti vuonna 2014 Krimin valtauksen myötä. Putin kuvaili julkisessa puheessaan liittokokoukselle, että Krim on ”monitahoisen, mutta yhtenäisen Venäjän valtion ja keskusjohtoisen Venäjän valtakunnan henkinen lähde”, koska siellä Kiovan suuriruhtinas Vladimir otti vastaan kristillisen kasteen. Tällä viitataan vuoteen 988, jolloin Vladimirin väitetään tulleen kastetuksi Krimin Khersonissa, sekä sitä seuranneeseen Rus’in alueen kristillistymiseen.

Samana vuonna Putin totesi ortodoksikristillisyyden olleen voima, joka yhdistettynä etniseen, kulttuuriseen ja kielelliseen samankaltaisuuteen auttoi itäslaaveja – nykyisen Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan asukkaita – yhdistymään ”venäläisen valtion” luomisen nimissä. Tässä yhteydessä hän myös vertasi Krimin alueen tärkeyttä Venäjälle Jerusalemin Temppelivuoren tärkeyteen juutalaisille ja muslimeille.

Historiallis-uskonnollinen retoriikka sisälsi jo Krimin valtauksen aikoihin piikin ukrainalaisille: nämä olivat irrottautumassa muinaisesta ortodoksisesta slaavien liitosta lännen houkutusten perässä. Kun Konstantinopolin patriarkka tunnusti vuonna 2018 Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäisen aseman, Moskova – jonka patriarkaatilla on niin ikään kirkko Ukrainassa – raivostui lisää.

Kesällä 2021 Putin kirjoitti katkeran artikkelin ”Venäläisten ja ukrainalaisten historiallinen yhtenäisyys”, jossa Ukrainan ”antivenäläistä” nykyjohtoa syytettiin muun muassa historian vääristelystä. Tekstissä ruodittiin historiaa alkaen Kiovan asemasta ”kaikkien venäläisten kaupunkien äitinä” ja annettiin ymmärtää, että Ukrainan yrityksillä irrottautua omaksi yksikökseen on ollut kautta historian vain huonoja seurauksia.

Kun tilanne alkoi eskaloitua Venäjän avoimeksi hyökkäykseksi, Putinin historiaretoriikka tiukkeni entisestään. Puheissaan hän suoraan kielsi Ukrainan olemassaolon oikeuden itsenäisenä valtiona.

Putinin imperialistisissa historianäkemyksissä – jotka näyttää jakavan ainakin entinen kulttuuriministeri ja virallisen venäläisen historiakuvaston päästrategi Vladimir Medinskii – kietoutuvat yhteen panslavistiset ja eurasianistiset vaikutteet. Myyttisestä menneisyydestä ammennetaan tukea ajatuksille paitsi slaavien essentialistisesta yhteydestä, myös perusteita korostaa ”lännen” ainaista vihamielisyyttä sekä Venäjän geopoliittista ja ideologista erityislaatuisuutta.

Yhtenäisyyspuheiden ohessa Putinin hallinto on viime vuosina järjestelmällisesti pyrkinyt rakentamaan Ukrainasta viholliskuvaa. Paradoksi on pyritty välttämään väittämällä, että antipatiat kohdistuvat korruptoituneeseen hallintoon. Mutta kun Venäjä nyt moukaroi veljeskansan kotimaata ja ”kaikkien venäläisten kaupunkien äitiä”, vuosien myötä propagandatarkoituksessa luodut ja viime aikoina tietoisesti kärjistetyt jännitteet saattavat kolahtaa sen omaan nilkkaan. Moskovan osalta äitikaupunki on jo menetetty – useammassa kuin yhdessä merkityksessä.

Kati Parppei on yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän tutkii menneisyyteen liitettyjä mielikuvia, historiapolitiikkaa ja historian käyttöä erityisesti Venäjän ja Karjalan viitekehyksissä.