Vitaaliveljet – Keskiajan merirosvot Itämeren rannoilla

Vitaaliveljet tappoivat merenkulkijoita, rosvoilivat ja viettivät aikaa Suomenkin alueella halliten mm. Korsholman linnaa useamman vuoden. Onko vitaaliveljien oleskelusta löytynyt mitään konkreettisia jälkiä tarinoiden ja mainintojen lisäksi? Tunnetaanko Suomesta esimerkiksi ”merirosvoaarretta”? Onko ryöväreihin liitettäviä paikannimiä, esim. Vaasan edustalla sijaitseva Röfvarskär, tutkittu? –Lukijan kysymys

Jo pelkästään sana ”merirosvo” herättää romanttisia mielikuvia villeistä ja vapaista kaappareista, jotka viettävät romminhuuruisia seikkailuja pääkallolipun alla. Mielikuvista on kiittäminen lukuisia populaarikulttuurin tuotteita alkaen lordi Byronin runoista ja Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta (1883), jatkuen piraatit 2000-luvulla uuteen nosteeseen saattaneeseen Pirates of the Caribbean -elokuvasarjaan. Itämerenkin merirosvot ovat seikkailleet valkokankaalla ainakin Ylen vuonna 2016 julkaisemassa reality-sarjassa ja siitä leikatussa elokuvassa Heroes of the Baltic Sea. Tosiasiassa Itämeren merirosvojen elämä oli harvoin kovin hohdokasta, eivätkä siihen kuuluneet sen enempää rommi tai papukaijat kuin aarrearkkujen kätkeminen maahan.

Merirosvousta on harjoitettu Itämerellä niin kauan kuin vesiliikennettä on ollut olemassa, mutta erityinen luku Itämeren merirosvohistoriassa liittyy sotaan Ruotsin kruunusta 1300-luvun lopussa. Ruotsin suurin linnaläänien omistaja, rälssimies Bo Jonsson Grip oli kuollut vuonna 1386, eikä Ruotsin rälssi halunnut Gripin linnaläänien päätyvän Ruotsia hallinneen saksalaissyntyisen kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen käsiin. Niinpä Ruotsin aatelisto oli pyytänyt apua Tanskan ja Norjan kuningatar Margareetalta, joka oli aloittanut avoimen sodan Albrektia vastaan. Albrekt joutui vuosikausiksi Margareetan vangiksi hävittyään tälle taistelussa vuonna 1389.

Vaikka Margareeta oli niskan päällä, Tukholma ja Ruotsin itäiset osat eli Suomi säilyivät edelleen Albrektin kannattajien hallussa, ja tässä kohti merirosvot tulivat mukaan kuvioon. Koska Albrektin kannattajien maayhteys piiritettyyn Tukholmaan oli poikki, kuninkaan puolella olleet mecklenburgilaiset värväsivät vuonna 1389 Pohjois-Saksan alhaisaatelin joukosta nuoria miehiä löyhästi organisoituneeksi merimiesveljeskunnaksi, jonka tarkoitus oli kuljettaa elintarvikkeita Tukholmaan. Vitaaliveljet saivat nimensä alasaksan sanasta Vitalie, ”elintarvike”. Vitaaliveljet eli vitaliaanit eivät kuitenkaan olleet vain muonitusjoukko, vaan ennen kaikkea joukko Albrektin vihollisten laivaliikennettä häirinneitä merirosvoja. Kun Tukholman piiritys oli ohi, vitaliaanit keskittyivät yleiseen merirosvoukseen Itämeren alueella. Tiheimmän ryöstelyn aikaa olivat vuodet 1391–1398, ja vaikka vitaliaanit jatkoivat pienemmässä mittakaavassa ryöstelyään 1430-luvulle asti, toiminta tyrehtyi pitkälti sodan päättymiseen ja vuonna 1398 laadittuun sopimukseen, jossa vitaliaanipäälliköt luovuttivat hallitsemansa linnat kuningatar Margareetalle.

Vitaaliveljet Suomessa

Vitaliaaneista Suomessa on säilynyt toistakymmentä aikalaislähdettä, jotka antavat jonkinlaisen kuvan merirosvojen toiminnasta. Erityisesti vitaaliveljet saivat jalansijaa Suomessa sen jälkeen, kun sodan osapuolet solmivat vuonna 1395 Lindholmin rauhan, jossa Tukholma luovutettiin hansakaupunkien muodostaman komission valvontaan. Osa vitaliaaneista siirtyi tämän seurauksena Bo Jonssonin pojan Knutin hallitsemille alueille Turun seudulle ja Pohjanlahdelle. Vuonna 1398 myös vitaliaanien johtaja Sven Sture siirtyi Pohjanlahdelle, missä vitaliaanit hallitsivat Faxeholmin, Styresholmin ja Korsholman linnoja. Jo saman vuoden lopussa hän kuitenkin allekirjoitti kuningatar Margareetan kanssa sopimuksen linnojen luovuttamisesta kuningattarelle.

Vaasan alueella vitaliaanien toimista tiedetään hyvin vähän, mutta Korsholmaan liittyen asiakirjalähteissä nousee esiin saksalainen ritari Otte Peccatel. Vitaliaanit pitivät aiemmin tukikohtanaan Visbyn kaupunkia Gotlannissa, ja sieltä Sven Sturen ja Otte Peccatelin mainitaan lähteneen 42 laivan ja 1200 aseistetun miehen kanssa piirittämään Tukholmaa vuonna 1397. Piiritys oli tulokseton, mutta ilmeisesti samoihin aikoihin Otte valitsi uudeksi tukikohdakseen Korsholman linnan, jonka mäki sijaitsee nykyisin Vanhassa Vaasassa.

Ei ole tiedossa, miten laajamittaista toimintaa vitaliaanit harjoittivat linnasta käsin, mutta on merkillepantavaa, että kun vitaliaanit tekivät sopimuksen linnojen luovuttamisesta kuningatar Margareetan käskyvaltaan pääsiäisen jälkeen 1399, Otte sai jäädä Korsholman voudiksi. Oten tytär Bridget avioitui Korsholman linnan seuraavan linnanherran kanssa, joten vitaliaanien perintö jatkui alueella pitkään. Korsholman linnan lakialue tuhoutui uudisrakentamisessa 1800-luvulla, eikä siellä ole koskaan tehty kattavia arkeologisia tutkimuksia. Niinpä on mahdoton sanoa, mitä jälkiä vitaliaanien lyhyt hallintoaika olisi linnaan ja sen ympäristöön jättänyt.

Tuhosivatko vitaliaanit Koroisten piispankirkon?

Korsholman lisäksi vitaliaanit pitivät hallussaan muitakin linnoja, ja he vaikuttivat yhteistyössä myös Bo Jonsson Gripin pojan kanssa Turun linnassa. Lähteet kertovat tästä ajasta hyvin vähän, mutta merirosvojen toiminta Turun ympäristössä on innostanut tutkijat tekemään pitkälle vietyjä tulkintoja. Paulus Juustenin piispankronikassa kerrotaan epämääräisesti, että piispa Bero Balkin aikana (1385–1412) merirosvot ja venäläiset tuottivat tuomiokirkolle erittäin suurta vahinkoa. Vuonna 1396 Uppsalan arkkipiispa antoi anekirjeitä useille Turun ympäristön kirkolle kirkkojen ehostamista varten, ja tämä on saanut tutkijat arvelemaan, että vitaaliveljet tekivät vuonna 1395 tai 1396 hävitysretken Aurajoen vartta pitkin ja hävittivät Koroisten piispankirkon, Pyhän Katariinan kirkon ja Maarian kirkon. Näin ovat arvelleet muun muassa Juhani Rinne (1952, 58–59), Aulis Oja (1981, 168) ja Pentti Koivunen (2003, 54). Tälle ajatukselle ei kuitenkaan ole mitään perusteita. Pyhän Katariinan kirkon rakennussuunnitelman muuttumista kaksilaivaisesta kolmilaivaiseksi ja Maarian kirkon rakennusmateriaalin vaihtumista kivestä tiileksi on perusteltu tällä hävityksellä, mutta kumpikin kirkko on tosiasiassa rakennettu puoli vuosisataa myöhemmin, ja muutokset liittyvät puhtaasti rakennustyön aikana tehtyihin ratkaisuihin eivätkä merirosvoihin. Koroistenniemen uudet tutkimukset ovat myös osoittaneet vakuuttavasti, ettei niemen kirkollinen käyttö päättynyt merirosvojen hävitysretkeen vaan savisen maaperän pettämiseen ja niemen kärjen romahtamiseen Aurajokeen 1400-luvun taitteessa.

Kertovatko paikannimet vitaliaaneista?

Kysymyksen esittäjä nostaa esiin Röfvarträskin Petsmon kylän lähellä, ja vastaavasti nimettyjä paikkoja löytyy Suomen rannikolta muitakin. Esimerkiksi Vaasan lähettyvillä on Rövarskäret ja samoin Taivassalossa on Ryövärikari. Korppoosta puolestaan löytyy Ryövärinsaaret ja Espoosta Rövargrundet. Kaarinan Kuusiston saaren vieressä on pienehkö Ryöväriholma, joka on perimätiedon mukaan saanut nimensä siellä asuneesta merirosvojoukosta.

Kaikki saariston ryövärinimet ovat historialliselta ajalta, mutta niiden tarkkaa ikää tai liittymistä juuri vitaliaaneihin on mahdoton todeta. On mahdollista, että jotkin paikannimistä liittyvät juuri vitaliaanien aktiivikauteen 1390-luvulla. Merirosvous on kuitenkin ollut vuosisatoja rannikon asukkaiden todellisuutta, eikä yksittäisen paikannimen tarkkaa ikää ole yleensä mahdollista selvittää. Tietääkseni mitään kattavampaa nimistötutkimusta merirosvoihin liittyvistä paikannimistä ei ole tehty Suomessa.

Löytyykö Suomesta merirosvoaarteita?

Vitaaliveljet tunnetaan etenkin saksankielisellä alueella toisella nimellä Likendeler, ”tasan jakajat”, mikä kertoo heidän tavastaan jakaa ryöstösaaliit tasan. Toisin kuin 1800-luvun kaunokirjallisuudessa, todellisuuden merirosvoilla ei ollut tapana haudata aarteita piiloon. Suomesta tunnetaan jonkin verran keskiajalle ajoittuvia rahakätköjä, ja rahojen piilottaminen yleistyi selvästi 1300-luvun lopussa, mikä voi hyvin liittyä vitaliaaneihin ja yleiseen levottomuuteen Margareetan ja Albrektin sodan vuoksi. Ulvilan kirkon rahakätkö on suurin Suomesta löytynyt keskiaikainen kätkö, mutta hyvin samaan aikaan tehtiin muitakin isoja kätköjä: Pattijoelta Pohjanmaalta on löytynyt kätkö, jossa oli kaksi kultasormusta ja 628 hopearahaa vuosilta 1340–1390, ja melko läheltä Oulunsalosta on löytynyt nahkapussissa 98 Albrekt Mecklenburgilaisen aikana lyötyä aurtuaa käsittänyt kätkö. Myös Turun linnasta on löytynyt 29 hopearahaa 1300-luvulta käsittänyt kätkö. Rahojen kätkeminen jatkui vuosisadan vaihteen yli, ja Maskusta tunnetaan luolaan lehmän kellon sisään 1400-luvun alussa tehty 249 hopearahan kätkö. Myös Karjalan vanhin laajempi, 287 hopearahan suuruinen kätkölöytö ajoittuu 1400-luvun alkuun (Ehrnsten 2019, 116–118). Vaikka vitaliaanien aktiiviaikaan ajoittuvia aarrekätköjä on siis löytynyt jonkin verran, toistaiseksi yhtäkään ei tunneta Vaasan seudulta.

Voidaanko vitaliaanien jälkiä löytää arkeologisesti?

Säilyneiden asiakirjalähteiden valossa vitaliaanit olivat aktiivisia Suomen rannikolla 1390-luvulla, mutta tähän aikaan ajoittuvien arkeologisten löytöjen kytkeminen juuri vitaliaaneihin on haastavaa. Vitaaliveljiä on tutkittu monitieteellisesti etenkin Pohjois-Saksassa, ja siellä on muun muassa tunnistettu melko suurella varmuudella 1400-luvun taitteessa teloitettujen henkilöiden luita vitaaliveljille kuuluneiksi. Suomessa ei ole mitään tietoa vitaliaanien mestauksista eikä keskiaikaisia teloituspaikkoja ole ylipäätään juuri tutkittu arkeologisesti, joten tällaisia löytöjä ei Suomessa ole näköpiirissä. Vaikka vitaliaanit hallitsivat hetken aikaa Suomen rannikon linnoja, niistäkään löytyviä esineitä on erittäin vaikea liittää juuri heihin. Suurin osa vitaaliveljistä oli saksalaista alkuperää, joten oletettavasti he toivat mukanaan saksalaista esineistöä, mutta koska saksalainen kulttuuri vaikutti muutenkin voimakkaasti koko Itämeren alueella, ei saksalaisperäinen esineistökään kerro suoraan vitaliaaneista. Hylkyjen joukosta on kenties mahdollista löytää vitaliaanien aluksia tai heidän upottamiaan laivoja, mutta niidenkin kohdalla on mahdollista ainoastaan varmistaa hylkyjen liittyminen ajanjaksoon, ei suoraan osoittaa niitä merirosvolaivoiksi.

Seuraava animaatio kertoo vitaaliveljien ajasta Korsholman linnassa: https://www.youtube.com/watch?v=6mxpD6CejGE

— — —
Vastaus: FM Ilari Aalto, Turun yliopisto

Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia muihin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.

Kirjallisuus:

Ehrnsten, Frida 2019. Pengar för gemene man? Det medeltida myntbruket i Finland. Archaeologica Medii Aevi Finlandiae XXVI. Turku ja Helsinki: Suomen keskiajan arkeologian seura. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5467-5

Harjula, Janne; Sonja Hukantaival, Visa Immonen, Tanja Ratilainen & Kirsi Salonen (toim.) 2018. Koroinen. Suomen ensimmäinen kirkollinen keskus. Turun historiallinen arkisto 71. Turku: Turun historiallinen yhdistys.

Juusten, Paavali 1988. Suomen piispainkronikka. Toim. Simo Heininen. Helsinki: SKS.

Koivunen, Pentti 2003. Koroisten piispanistuimen ja asutuksen tutkimushistoriaa. Koroinen eläväksi. Koroinen-seminaari 7.–8.4.2001, 35–65. Turku: Turun maakuntamuseo.

Oja, Aulis 1981. Kaarinan pitäjän historia 1. Kaarina keskiajalla ja 1500-luvulla. Kaarina: Kaarinan historiatoimikunta.

Rinne, Juhani 1952. Turun tuomiokirkko keskiaikana III. Tuomiokirkko ja hiippakuntahallinto. Turku: Turun tuomiokirkon isännistö.

Salminen, Tapio 1993. Suomen linnojen ja voutikuntien hallinto vuosina 1412–1448. Tutkimus Suomen linnojen suhteesta keskushallintoon vanhemmalla unioniajalla. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.

Salminen, Tapio 1996. ”Jumalan ystävät ja koko maailman viholliset.” Merirosvous, kaapparitoiminta ja vitaliaanit keskiajan Itämerellä. Kuokkavieraiden pidot, 181–204. Toim. Jarmo Peltola & Pirjo Markkola. Tampere: Vastapaino.

Siirilä, Otso-Petteri 2021. Vitaliaaniveljien käsittelyn muuttuminen Itämeren lähteissä vuosina 1390–1398. Pro gradu -tutkielma, Itä-Suomen yliopisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:uef-20210487