Kaisa Kyläkoski
Antero Wareliuksen (1821–1904) pitkä ja tuottelias elämä voidaan hyvin kuvata mainitsematta 26 pääkalloa, jotka hän luovutti Helsingin yliopiston anatomisiin kokoelmiin. Wareliuksen luovutus kuuluu kuitenkin Suomessa harjoitetun kraniometrian alkuhistorian vaiheeseen, jota on syytä valaista nyt, kun keskustelu on keskittynyt saamelaisalueelta kerättyihin pääkalloihin sekä ruotsalaisessa kokoelmassa oleviin suomalaiskalloihin.
Kraniometrian tulo Suomeen
Kraniometria eli kallojen mittaus fyysisen antropologian metodina tuli suomalaisten tietoon 1840-luvun alkuun mennessä. Avainhenkilö oli Evert Julius Bonsdorff, joka lähti Tukholmaan täydentämään osaamistaan saatuaan vuonna 1837 Helsingin yliopistossa nimityksen anatomian ja fysiologian apulaiseksi. Opettajanaan Ruotsissa oli Anders Retzius, joka näkönsä heikkenemisen takia oli juuri siirtymässä mikroskoopin äärestä pääkallojen pariin. Vuoden 1837 alussa Retzius oli toisen tutkijan pyynnöstä vertaillut hautalöydön kalloja moderneihin ruotsalaisiin. Jatkossa kehittämänsä kalloindeksi jakoi ihmiset pitkä- ja lyhytkalloisiin ja levisi laajaan käyttöön. (Leikola 2001; Hanson 1998–2000; Kyllingstad 2014:5–14)
Palattuaan Suomeen kevään 1839 lopulla Bonsdorff käynnisti anatomisen kokoelman keruun. Kokoelman osteologisen osan ihmisaineistossa pääkallot tulivat muodostamaan merkittävän osan, mutta niiden kerääntymisestä on onnistuttu löytämään vain hajanaisia tietoja. Varhaisimmat tunnetut kokoelmaan liitetyt ihmiskallot kuuluivat Viaporin vangeille. (Söderholm 2002:19, 56–59) Suurista määristä ei ollut heti kyse, sillä helmikuun 1841 lopussa Retziukselle kirjoittaessaan Bonsdorff mainitsee kokoelman neljä kalloa. Bonsdorffilla oli käynnissä myös kirjeenvaihto Tarton yliopiston anatomian professorin Alexander Friedrich von Hueckin kanssa. Tämä oli kiinnostunut saamaan suomalaisia kalloja ja tarjosi vaihtokauppana virolaisia kalloja. Tammikuussa 1842 Bonsdorff kertoi kirjeessään Retziukselle preparoineensa tämän pyytämät venäläiset kallot ja kysyi, että vieläkö professori haluaa suomalaisia kalloja. (Tigerstedt 1919: 11–13, 23–24, 29)
Kalloille oli käyttöä Pohjolan asukkaiden kallojen muotoja vertailevassa tutkimuksessa, jonka tuloksia Retzius esitti heinäkuussa 1842 skandinaavisten luonnontieteilijöiden kokouksessa otsikolla “Om formen af Nordboernes Cranier”. Tukholmassa järjestetyssä kokouksessa oli paikalla yhdeksän suomalaista ja kokouksesta raportoitiin ainakin kolmessa suomalaisessa sanomalehdessä. Yhdessä näistä sai näkyvyyttä Anders Retziuksen esitys, johon sisältyi näkemyksiä suomalaisten alkuperän asettumisesta kaukasialaisen ja pohjois-aasialaisen väliin. (”Till deltagande” 1842; Förhandlingar 1843:8; “Fragmenter” 1842; “Strid” 1842; “Skandinaviska” 1842) Tästä tuloksesta varmasti keskusteltiin akateemisissa piireissä, kun kokouksessa paikallaolleet palasivat Helsinkiin, mutta tieto levisi vielä laajemmalle, kun kokouksen yli 900-sivuinen julkaisu ilmestyi seuraavana vuonna (Förhandlingar 1843). Retziuksen pääkalloihin perustunut analyysi ei kiinnostanut Vaasassa sanomalehden toimituksessa ollenkaan, mutta Porvoossa se julkaistiin sanomalehdessä lähes sellaisenaan (”Förhandlingar” 1844; “Om” 1844; “Ur” 1844).
Menneisyyden selittämisessä ja kansanryhmien erotuksessa oli Helsingin yliopistossa kielitieteellä 1840-luvulla huomattavasti vahvempi asema kuin fyysisellä antropologialla. Varhainen kraniometrian kannattaja oli Helsingin yliopiston kirurgian ja lapsenpäästöopin professori Carl Daniel von Haartman (1792–1877), joka oli yksi Tukholman kokoukseen osallistuneista suomalaisista. Haartman piti huhtikuussa 1845 Suomen tiedeseuralle esitelmän, jossa hän pyrki tunnistamaan suomen puhujista “aidoimman rodun”. Tätä varten Haartman oli mitannut satoja suomalaisia päitä. Bonsdorffin kallokokoelma ei ole voinut olla tässä vaiheessa näin laaja, joten kyse oli kokonaan tai enimmäkseen elävien ihmisten mittauksista. Haartmanin johtopäätös mittauksistaan oli, että suomalaisista karjalaiset ja hämäläiset ovat eri ”alkurotua” ja savolaiset näiden sekoitus. (Förhandlingar 1843:8; Haartman 1847; Kemiläinen 1993:92–96; Isaksson 2001:207–212)
Wareliuksen tutkimusmatka
Samoihin aikoihin oli Venäjän tiedeakatemian jäsen Peter von Koeppen aloittanut työstämään Venäjän Euroopan puoleisesta osasta kansatieteellistä karttaa. Hän pyysi Suomen tietoja maaliskuussa 1846 Helsingin yliopiston professorilta Stefan Baranovskilta. Professori Gabriel Reinin ja joidenkin muiden avulla pyydetyt tiedot saatiin kokoon ja lähetettiin Pietariin jo huhtikuussa. Keräyksen yhteydessä Helsingin yliopiston miehet olivat kuitenkin huomanneet tiedoissaan aukkoja, joten he pyysivät von Koeppenin kautta tiedeakatemialta rahoitusta tutkimusmatkaan. Von Koeppen vei asiaa eteenpäin ja rahoitus kansatieteelliseen tutkimusmatkaan myönnettiin 9.11.1846 Antero Wareliukselle, jota Rein ja Baranovski olivat työhön ehdottaneet. (Koeppen 1848a; Koeppen 1848b; Ikola 1925:271)
Antero Warelius oli kirjautunut Helsingin yliopistoon syksyllä 1843 ja hän sai kandidaatin paperit kesäkuussa 1846. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt tietokirjansa “Enon opetuksia luonnon asioista I” ja vuoden 1847 alusta Warelius oli juuri aloittaneen Suomettaren päätoimittaja. Ainakin vahva suomen kielen taito oli siis puoltanut valintaansa tutkimusmatkailijaksi. (Ikola 1925:264, 266, 270) Alkuperäisen suunnitelman mukaan tutkimusmatkalla piti kolmessa kuukaudessa selvittää koko Suomen kieli- ja kansallisuussuhteet. Koska tämä oli ajan matkustusnopeuksilla mahdottomuus, Warelius ehdotti tammikuussa 1847 seuraavan kesän tutkimustehtävän supistamista päämurteiden maantieteellisen rajan tarkentamiseen. (Ikola 1925: 271–272) Samaan aikaan maisteri H. A. Reinholm ja ylioppilas D. E. D. Europaeus lähtisivät kiertämään Pietarin kuvernementtia kerätäkseen suomensukuisisten kansanperinnettä (Koeppen 1848c).
Vallitsevan kielitieteellisen hengen mukaisesti Wareliuksen tutkimusmatkan piti keskittyä kieleen. Wareliuksella kuitenkin oli kiinnostusta kraniometriaan, mitä selittänee se, että Helsingin pienissä piireissä Bonsdorffin kokoelma varmasti tunnettiin muissakin kuin lääketieteen opiskelijoiden keskuudessa. Huomiota luulisi herättäneen ainakin kielitieteilijä Georg August Wallinin Egyptistä vuonna 1845 lähettämät kallot. (Tigerstedt 1919:44; Kajava 1928:101) Wareliuksen kiinnostus käy selvästi ilmi Suomettaressa julkaistusta matkakertomuksestaan, jossa hän alkumatkasta Pyhtään Munapirtin saarella innostuu kuullessaan kellarin kuoppaa kaivettaessa löydetyistä ihmisluista:
…mutta minä en löytänyt mitään vaikka heidän kellarinsa sian viereen kaivautin kolmea kyynärää syvemmälle. Ukot arvelivat paikan, jota kaivoin osaantuneen seinuksen sialle, ei siis tainnutkaan tästä haudatuita löytyä; mutta toiseen paikkaan ei ollut minulla aikaa ruveta, vaikka kyllä mielelläni olisin vanhoja pääkalloja ottanut tutkittavaksi kummoista kansa näillä paikon on asunut muinais aikoina. Kaivaessamme kokoontui katselioita, joiden seassa muutama ämmä surusuulla valitti pelkäävänsä menninkäisten tästedes rupeavan näytteleimään vielä pahemmin, kun tähän asti – näiden oli suuresti mieleen, kosk’ en saanut mitään käsiini.
Matkakertomuksessaan Warelius ei kerro muuta tutkimuksistaan, sillä “tämmöiset asiat säästän minä sille, joka minulle matkarahat antoi”. (Warelius 1847) Rahoittajaa eli tiedeakatemiaa varten kirjoittamassaan tutkielmassa Warelius toteaa, että “Kraniologialta voi odottaa, sitten kun se on ehtinyt ottaa nykyistä suurempia edistysaskeleita, valaistusta kansan sekoittumiskysymykseen”. Kyseessä ei ollut pelkkä ajatelma, sillä alaviitteessä Warelius ilmoittaa mahdollistaneensa tulevaa tutkimusta:
Kraniologisia tutkimuksia varten olen osin ottanut, osin tilannut eri maakunnista pääkalloja, varmuuden vuoksi tulevia vertailuja ajatellen, 8–15 jokaisesta paikasta nimittäin Virolahden, Mäntyharjun, Hartolan, Längelmäen, Laukaan ja Kemin pitäjistä. Täällä olevat lääkärit, joita kraniologia kiinnostaa, ovat luvanneet tehdä näiden kallojen perusteella vertailuja, joiden tuloksista ilmoitetaan myöhemmin. Tekijä toivoisi tulevana kesänä voivansa saada kalloja niistä osista Satakuntaa, joiden kielen erikoisuuksista jatkossa puhutaan, mutta etelä-pohjalaisten kallojen hankinnalle, jotka olisivat tarpeellisia täydellisempää vertailua varten ja kirjoittajan kielipiirteisiin perustuvia lausuntoja ajatellen mielenkiintoisia, on taikauskoisuus asettanut voittamattomia esteitä. (Warelius 1985:35–36)
Teksti lienee valmistunut vuoden 1847 lopulla, sillä tutkielman ensimmäinen eli ruotsinkielinen versio julkaistiin Suomi-aikakauskirjassa, joka painettiin vuonna 1848. Vaikka Wareliuksen tehtäväksi oli määritelty murrerajan tarkentaminen, hän esitti tutkielmassaan suomalaiset yhtenä ryhmänä ja totesi, että vanhat suomalaisheimot (varsinaissuomalaiset, hämäläiset, kainuulaiset, savolaiset ja karjalaiset) “ovat tulleet niin paljon kosketuksiin toistensa kanssa ja niin monta muuttoa on tapahtunut heimojen alueiden välillä, ettei niillä nyt enää ole tarkkoja rajoja”. Tekstin sisällä toki viitataan itäiseen ja läntiseen murrealueeseen. Otsikoinnin tasolla on suomalaisista kuitenkin selvästi erotettu “lappalaiset”, “venäläiset, ryssät”, “ruotsalaiset” ja “saksalaiset, juutalaiset, mustalaiset ym”. (Warelius 1985, lainaus s. 35)
Wareliuksen keräämät pääkallot
Keväällä 1848 Warelius työsti väitöskirjaa suomen kielen oikeinkirjoituksesta, mutta Hämeenkyrössä tarjoutunut opetustehtävä houkutteli hänet pois Helsingistä ja tutkimustyöstä (Ikola 1925:278). Hämeenkyröstä tammikuun 16. päivänä 1849 Warelius kirjoitti toverilleen S. G. Elmgrenille, joka tuolloin oli Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssi:
Kun vaan saisin aikaa siihen, tulisin tänä talvena Helsinkiin, noutaakseni jälelle jättämiäni kirjoja, selvitelläkseni raha-asioitani j. m. s. Kuitenkin voisi prof. Bonsdorff jo varemmin lähettää Hällströmin vinniltä hakemaan siellä olevat pääkallot. Ne 8, joilla kullakin on leukansa kiinnitettynä langalla, ovat kaikki otetut Kemin vanhimman kirkon alta, ne 9 taas, jotka ovat leukaa vailla, ovat kaivetut jo 1600-luvulla hylätystä hautausmaasta Laukaassa. Tänä talvena saapuvat varmaan Helsinkiin myös Mäntyharjulta ja Hartolasta tilaamani kallot. Länsi-Hämeestä ja Satakunnasta voisin helposti hankkia kranioita, jos vaan saisin tietää että kannattaa niitä hankkia ja että menot saa peitetyiksi; minä kirjoitan kai tästä Bonsdorffille, jollen tule personallisesti häntä tapaamaan. (Elmgren 1916:309)
Kirjeen toiveen mukaisesti kallot siirtyivät alkuvuodesta 1849 Bonsdorffille, joka esitti Tiedeseuran kokouksessa 16.4.1849 perustiedot näistä 26 suomalaisesta pääkallosta. Kahdeksan pääkalloa oli kaivettu ylös Kemin tuolloin jo hylätyltä hautausmaalta. Yhdeksän kalloa oli Laukaan “jo vuonna 1626 hylätyltä” kirkolta Tarvolan kosken yläpuolelta. Edelleen käytössä olevalta Virolahden hautausmaalta oli otettu yhdeksän “vanhempaa” kalloa. (Årssammanträdet 1853) Lokakuussa 1849 Retziukselle kirjoittaessaan Bonsdorff mainitsee saaneensa lupauksen kalloista eri puolilta Suomea, mikä voi viitata Wareliuksen tekemiin “tilauksiin” (Tigerstedt 1919:48).
Wareliuksen kesällä 1847 tekemä tutkimusmatka kulki Virolahden, Laukaan ja Kemin kautta, joten 26 pääkalloa olivat Wareliuksen “ottamia”. Hänen käydessään Virolahdella sen hautausmaalla seisoi tai oli juuri purettu vuodesta 1768 ainoastaan hautauskäytössä ollut vanha kirkko, joka on voinut olla sopiva paikka pääkallojen keruulle (Kaukiainen 1970:501–502). Laukaan hautausmaa oli syntynyt viimeistään seurakunnan perustamisvuonna 1593 Kuusveden kylään Tarvaalankosken itäpuolelle (nyk. Hartikan hautausmaa). Kun uusi kirkko 1685 rakennettiin toisaalle, hautauksia ei enää tehty vanhaan kirkkoon ympäristöineen. Wareliuksen käynnin aikaan kirkon paikka on ollut edelleen tunnistettavissa ja pääkalloja ei tarvinnut kaivaa kovin syvältä. (Berndtson 1965:481, 484, 486; Berndtson 1986:481) Kemissä vanha kivikirkko oli korvattu puisella 1700-luvun lopussa, mutta kivikirkkoa käytettiin hautauspaikkana 1800-luvun alkupuolella. (Satokangas 1997:241–244)
Bonsdorff ei ainoastaan luetellut tiedeseuralaisille Wareliuksen luovuttamien kallojen alkuperää vaan hän myös esitti niistä tekemänsä mittaustulokset. Bonsdorff olisi voinut käyttää eri puolilta maata kerättyjä kalloja Haartmanin tapaan suomalaisten erotteluun ja tämän tulosten vahvistamiseen tai kumoamiseen. Tämän sijaan lyhyt yhteenveto keskittyi saamelaisuuden vaikutukseen. Bonsdorff arvioi kahta lukuunottamatta kemiläiset pääkallot “puhtaasti lappalaisiksi”, kaikki kallot Laukaalta “puhtaan lappalaisiksi” ja laski samaan luokkaan myös kolme pääkalloa Virolahdelta. Tämän perusteella hän totesi, että saamelaiset olivat menneinä aikoina asuneet eri puolilla Suomea. (Årssammanträdet 1853)
Uransa lopulla eli vuonna 1871 Bonsdorff laati selvityksen, jonka mukaan anatomisesta kokoelmassa oli 28 suomalaista kalloa Uudenmaan läänistä, 15 Turun ja Porin läänistä, 32 Vaasan läänistä, 6 Hämeen läänistä, 24 Oulun läänistä, 5 Mikkelin läänistä, 6 Viipurin läänistä ja 13 Kuopion läänistä. (Tigerstedt 1880:110) Tarkkuustaso ei riitä johtopäätöksiin Wareliuksen keräämien kallojen kohtalosta. Ne ovat voineet joko säilyä Helsingissä tai päätyä Bonsdorffin lahjoittamina Suomen ulkopuolelle.
Wareliuksen myöhemmässä kirjallisessa tuotannossa pääkallot eivät esiinny. Kirjoittaessaan suomalaisista hautaustavoista hän mainitsee kesällä 1847 Raahen kirkon lattian alla näkemänsä muumioituneet vainajat, mutta ei kerro muista havainnoistaan tutkimusmatkallaan (Warelius 1861:5).
———
Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka on seurannut useita vuosia keskustelua historiallisen ajan ihmisjäännöksien käsittelystä.
Lähteet:
”Fragmenter ur ett bref från Stockholm”, Helsingfors Morgonblad 28.7.1842, 1–3
”Förhandlingar vid”, Wasa Tidning 20.1.1844, 1
”Om formen af Nordboernes hufvudskålar”, Borgå Tidning 19.6.1844, 2–3
”Skandinaviska Naturforskarnes sednaste Sammanträde”, Borgå Tidning 3.8.1842, 2
”Strid och frid”, Helsingfors Tidningar 27.7.1842, 1–2; 6.8.1842, 2–3; 10.8.1842, 2–3
”Till deltagande”, Finlands Allmänna Tidning 9.5.1842, 4
”Ur en uppsats af J. Berzelius”, Borgå Tidning 8.5.1844, 1–4
Berndtson, Nils. Laukaan historia I Vanhan Laukaan vaiheita esihistoriallisesta ajasta vuoteen 1776. Laukaan kunta & Laukaan seurakunta 1965.
Berndtson, Nils. Laukaan historia II 1776-1868. Laukaan kunta & Laukaan seurakunta 1986.
Elmgren, Rob. Otteita Antero Wareliuksen kirjeistä. Aika 10(6). 1916, 306–316
Förhandlingar vid De Skandinaviske Naturforskarnes tredje Möte, i Stockholm den 13–19 Juli. 1843.
Haartman, Carl von. Försök att bestämma den genuina racen af de i Finland boende folk som tala finska. Föredr. för Vet. Soc. d. 29 April 1845. Acta societatis scientiarum 2:2, 1847 845–860
Hanson, Hertha. Anders A Retzius. Svenskt biografiskt lexikon Band 30. 1998–2000, 6–11
Ikola, Niilo. Antero Warelius. Nuoruus ja opintovuodet 1821–1848. Satakunta, kotiseutututkimuksia V. Satakuntalainen osakunta 1925, 251–278
Isaksson, Pekka. Kumma kuvajainen. Rasismi rotututkimuksessa, rotuteorioiden saamelaiset ja suomalainen fyysinen antropologia. Kustannus Puntsi 2001
Kajava, Yrjö: Die Geschichte der Anatomie in Finnland 1640–1901. Eine übersicht. Acta societatis medicorum fennicae ”Duodecim”, Tom 10, Fasc 3. 1928
Kaukiainen, Yrjö. Virolahden historia I 1850-luvulle. Virolahden kunta. 1970
Kemiläinen, Aira. Suomalaiset, outo Pohjolan kansa. Rotuteoriat ja kansallinen identiteetti. Historiallisia Tutkimuksia 177. Suomen historiallinen seura 1993
Koeppen, P. v. Finnland in ethnographischer beziehung. Gelesen den 13. [25.] November 1846. Mémoires de l’académie impériale des sciences de St.-Pétersbourg. VI:me série. Sciences politiques, histoire, philologie. Tome VII. 1848 (a), 431–463
Koeppen, P. vom. Zur Kenntniss Finnland’s in ethnographischer Beziehung. Bulletin de la classe des sciences historiques, Philoloqiques et politiques de l’Académie impériale des sciences de Saint-Pétersbourg Tome V N:o 11/107. 1848 (b), 161–168
Koeppen, P. von. ”De resande Finnarne”, Ilmarinen 26.7.1848 (c), 2 (Käännös 1.6.1848 päivätystä artikkelista sanomalehdessä S:t Petersburgische Zeitung 146/1848)
Kyllingstad, Jon Røyne. Measuring the Master Race: Physical Anthropology in Norway 1890-1945. Open Book Publishers 2014
Leikola, Anto: Bonsdorff, Evert Julius. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 28.2.2001 (urn:nbn:fi:sks-kbg-003147)
Satokangas, Reija: Nousun aika (1721–1859). Kirjassa Reija Satokangas (toim.). Keminmaan historia. Keminmaan kunta & Keminmaan seurakunta 1997, 178–248
Söderholm, Niklas. Den anatomiska bensamlingen vid Helsingfors universitet. Pro gradu. Helsingin yliopisto 2002
Tigerstedt, Robert. Finsk etnologi. Finskt Tidskrift 8. 1880, 107–128
Tigerstedt, Robert (toim.). Bref från Ewert Julius Bonsdorff till Anders Retzius. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 78(6). 1919
Warelius, Antero. Matkasanomia. Suometar 7.9., 14.9. & 28.9.1847
Warelius, Antero. Saatanto Tuonelaan, eli Ilmoitteita miten meikäläiset Kuolleen-korjaus-tawat owat muodostuneet. J. F. Granlund 1861
Warelius, Antero. Suomen kansaa. Kansatieteellisiä havaintoja suuriruhtinaskunnan alueelta. Suomennos Irma & Tuomas Sorvali. SKST 424. SKS 1985. (Suomennos perustuu julkaisuihin Bidrag till Finlands kännedom i ethnographiskt hänseende (1848) ja Beiträge zur Kenntniss Finnlands in ethnographischer Beziehung (1849))
Årssammanträdet 1849. Öfversigt af Finska vetenskaps-societetens förhandlingar I. 1838–1853. 1853, 108–121.
KALMISTOPIIRI 