Anna-Kaisa Salmi
Poronhoito on keskeinen elinkeino pohjoisilla alueilla. Nykyisessä poronhoitoa koskevassa keskustelussa korostuvat ilmastonmuutoksen ja muiden maankäyttötapojen aiheuttamat paineet poronhoidolle. Poronhoito onkin ollut voimakkaassa muutoksessa viimeisten muutaman kymmenen vuoden aikana ympäristönmuutoksen, muun maankäytön, sosioekonomisten muutosten ja teknologian kehittymisen vuoksi (Sarkki et al. 2018). Poronhoidolla on kuitenkin pitkät juuret ja poronhoitajat ovat aina joutuneet sopeutumaan ympäristössään tapahtuviin muutoksiin. Vaikka poronhoidon tavoissa on tapahtunut muutoksia pitkällä aikavälillä, monet tavat ja perinteet ovat jatkuneet vuosisatojen ajan muodossa tai toisessa.
Varhaisimmat merkit poronhoidosta tunnetaan Siperiasta Jamalin niemimaalta ajanlaskun alun tienoilta (Anderson et al. 2019; Losey et al. 2021). Pohjoisessa Fennoskandiassa eli Pohjois-Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Kuolan niemimaalla varhaisimmat merkit poronhoidosta ajoittuvat noin 700-luvulle jaa (Salmi painossa). Siperian ja pohjoisen Fennoskandian saamelaisten poronhoitokulttuurien alkuperä ja suhde toisiinsa on osittain epäselvä. Osa tutkijoista uskoo, että poro domestikoitiin ensi Siperiassa ja että saamelaisten omaksuivat elinkeinon siperialaisilta poronhoitajakansoilta. Osa tutkijoista taas ajattelee, että poronhoito kehittyi itsenäisesti Siperiassa ja pohjoisessa Fennoskandiassa. On joka tapauksessa selvää, että vuosisatojen varrella poronhoitajakansojen välillä on ollut yhteyksiä ja tietotaidon vaihtoa.
Pohjoisessa Fennoskandiassa ensimmäinen poronhoidon mainitseva historiallinen dokumentti, Ottarin kertomus, ajoittuu 800-luvulle. Se, millaisesta poronhoidosta Ottarin kertomus kertoo, on jossakin määrin epäselvää ja muutenkin poronhoidon varhaisten vuosisatojen ajalle ajoittuvia historiallisia dokumentteja on varsin vähän. Sen vuoksi varhaisimmasta poronhoidosta saadaan parhaiten tietoa arkeologisen tutkimuksen avulla. Miten poron domestikaatiota voidaan tutkia arkeologisesti ja millainen prosessi se on ollut? Mitä poronhoidon kehityksestä nyt tiedetään arkeologisen tutkimuksen perusteella?
Eläinten domestikaatio
Eläinten domestikaatio on yksi arkeologian suurista kysymyksistä: miten tietyt eläinlajit alkoivat elää elämäänsä ihmisen rinnalla ja miten se vaikutti elinkeinoihin, yhteiskuntaan ja uskontoon? Jokaisen lajin domestikaatioprosessi on ollut erilainen, sillä siihen ovat vaikuttaneet sekä eläinlajin ominaisuudet että ihmisen kulttuuriin liittyvät tekijät. Domestikaatioprosesseissa on kuitenkin myös yhtäläisyyksiä. Domestikaatiolla tarkoitetaan ihmisen ja eläimen välistä ylisukupolvista ja ihmisen ylläpitämää suhdetta, josta on hyötyä molemmille osapuolille. Domestikaation tavoitteena on tavallisesti eläimen tarjoaman resurssin, kuten lihan, villan tai työvoiman saatavuuden parantaminen ja takaaminen ja ihminen tavallisesti kontrolloi jossakin määrin eläinten elämää ja lisääntymistä. (Zeder 2012) Domestikaatio eroaa kesyyntymisestä siten, että domestikaatiosuhde on ylisukupolvinen ja muuttaa eläimen perimää, kun taas kesyyntyminen koskee yksilöä ja viittaa käsitteenä ainoastaan eläimen käyttäytymisen ominaisuuksiin (Driscoll et al. 2009; Zeder 2012).
Domestikaatiosuhde on myös sosiaalinen suhde, jossa eläimet tulevat osaksi ihmisisistä ja muunlajisista koostuvaa monilajista sosiaalista verkostoa. Myös villit eläimet voivat olla sosiaalisten vuorovaikutusverkostojen jäseniä, mutta domestikaation myötä nämä sosiaaliset suhteet muuttuvat luonteeltaan. Domestikaatiosuhde saattaa tarkoittaa vastavuoroisen suhteen muuttumista ihmisen kontrolloimaksi suhteeksi (Ingold 2000). Esimerkiksi naudan, lampaan ja sian suhde ihmiseen nykyisessä maataloudessa on helppo nähdä sellaisena, jossa valtaa käyttää lähinnä ihmisosapuoli. Domestikaatiosuhde saattaa myös tarkoittaa ihmisten ja eläinten välisten sosiaalisten suhteiden lähentymistä jokapäiväisen kanssakäymisen myötä, vastavuoroista kumppanuutta ja eläinten hyvinvoinnista huolehtimista (Anderson et al. 2017; Salmi painossa) (Kuva 1). Toisinaan rajanveto villin ja domestikoidun välillä voi olla hankalaa, sillä eläinten domestikaatioprosessien monimuotoisuus tekee kaikkiin tapauksiin soveltuvien määritelmien laatimisesta hankalaa.
Miten arkeologit sitten voivat tutkia eläinten domestikaatiota? Domestikaatio on jättänyt jälkensä eläinten ominaisuuksiin ja joitakin näistä ominaisuuksista voidaan havaita arkeologisin menetelmin. Domestikaatiosyndroomalla tarkoitetaan joukkoa sellaisia fysiologisia ja käyttäytymiseen liittyviä piirteitä, jotka kulkevat käsi kädessä domestikaation kanssa. Domestikaatiosyndroomaan voivat kuulua muun muassa ”pentumainen” käyttäytyminen, kuonon lyhentyminen ja hammasrivistöjen ahtautuminen, ruumiin koon pienentyminen, turkin värin muutokset ja luppakorvat (Clutton-Brock 1992). Etenkin kallon morfologian muutokset ja ruumiin koon pienentyminen ovat sellaisia domestikaatiosyndrooman jälkiä, joita voidaan tutkia arkeologisten luulöytöjen perusteella. Nykyään tunnetaan myös esimerkiksi turkin väritykseen liittyviä geenejä, joiden avulla voi olla mahdollista jäljittää domestikaatiota (esim. Våge et al. 2014).
Eläinten ominaisuuksien lisäksi arkeologit voivat tarkastella monenlaisia muita todistusaineistoja, esimerkiksi ikä- ja sukupuolijakaumien muutoksia eläinluuaineistoissa muuttuvien elinkeinojen myötä, uudenlaisia asutus- ja maankäyttötapoja sekä uskonnollista ja kuvallista aineistoa. Viime vuosina myös huolenpitoon ja läheiseen vuorovaikutukseen liittyviä arkeologisia jälkiä, esimerkiksi eläinten aitaamisesta johtuvia maaperän muutoksia ja ruokavalioon liittyviä luukudoksen stabiili-isotooppien muutoksia on tutkittu domestikaation merkkeinä (esim. Anderson et al. 2019; Salmi et al. 2020).
Pienimuotoisen poronhoidon, metsästyksen ja keräilyn aika 700–1300 luvuilla
Ensimmäiset todisteet poron domestikaatiosta pohjoisessa Fennoskandiassa ajoittuvat myöhäiselle rautakaudelle. Nämä varhaisimmat todisteet poronhoitoon siirtymisestä liittyvät asutustavan muutoksiin. Aiempi vesistöjen läheisyyteen keskittynyt, metsästykseen, keräilyyn ja kalastukseen soveltuva asutusmalli muuttui noin 700-luvulta alkaen, kun saamelaiset alkoivat asettua niin sanotuille stállo-asuinpaikoille ja liesirivikohteille (Seitsonen & Viljanmaa 2021). Liesirivikohteita (joilla sijaitsevia liesiä kutsutaan usein suorakaiteen muotoisiksi liesilatomuksiksi) tunnetaan Norjasta, Pohjois-Suomesta ja Ruotsista ja Kuolan niemimaalta ja suurin osa niistä ajoittuu 800–1300-luvuille (Kuva 2). Stállo-asuinpaikkoja tunnetaan Ruotsin ja Norjan tunturialueilta. Ne ajoittuvat pääosin 700–1100-luvuille.
Tukevien liesirakenteiden vuoksi tutkijat ovat arvelleet, että molemmat kohdetyypit ovat kylmän vuodenajan asuinpaikkoja. Stállo-asuinpaikat sijaitsevat tavallisesti melko ylhäällä tunturissa, kun taas liesirivikohteet sijaitsevat yleensä havumetsävyöhykkeellä, toisinaan myös avoimessa maastossa, yleensä pienten vesistöjen ja suomaiden lähellä. Nämä ympäristöt ovat soveltuneet sekä villipeuran pyyntiin että pienimuotoiseen poronhoitoon, minkä vuoksi tutkijat uskovatkin, että nämä asuinpaikat ovat kuuluneet pienimuotoista poronhoitoa, metsästystä ja keräilyä harjoittaneille saamelaisyhteisöille (Bergman et al. 2013; Seitsonen & Viljanmaa 2021). Myös liesirivikohteilta löytyneet luuaineistot kertovat siitä, että niiden asukkaat metsästivät, kalastivat ja mahdollisesti harjoittivat poronhoitoa villipeuran pyynnin rinnalla (Hedman et al. 2015; Vretemark 2019).
Poronhoidon tavoista poronhoidon alkuvaiheissa tiedetään jonkin verran arkeologisen tutkimuksen perusteella. Stabiili-isotooppitutkimuksen perusteella näyttää siltä, että poroja saatettiin ruokkia jo 1000–1300-luvuilla (Fjellström et al. 2020; Salmi et al. 2020). Hiilen ja typen stabiili-isotooppien suhteelliset muutokset heijastavat toisaalta jäkälän ja toisaalta sarojen, heinien ja puuvartisten kasvien lehtien osuutta poron ruokavaliossa ja näitä stabiili-isotooppeja tutkimalla on mahdollista havaita esimerkiksi sellainen poron lisäruokinta, jossa talviseen ruokavalioon kuuluneet jäkälät on korvattu heinillä ja kerpuilla (Fjellström et al. 2020; Salmi et al. 2020). Tällaista lisäruokintaa harjoitettiin vielä 1900-luvun alkupuolella etenkin sellaisina talvina, jolloin hankalat lumi- ja jääolosuhteet estivät poroja kaivamasta jäkälää lumen alta. Vanhimmat mahdollisesti ruokintaan liittyvät löydöt ovat peräisin Vivallenin asuinpaikalta ja Udtjäuren uhripaikalta Ruotsista (Fjellström et al. 2020; Salmi et al. 2020). On mahdollista, että kyseessä on varhainen talvinen poron lisäruokinta, jossa poroille on annettu lisäruoaksi heinää tai kerppuja. Ruokintaa on voitu käyttää myös ajokkaiksi koulutettavien porojen kesyttämiseen.
Ajokkailla oli luultavasti tärkeä rooli saamelaisten varhaisessa poronhoidossa. Saamelaisten myöhemmin käyttämien ahkioiden kaltaisia kulkupelejä tunnetaan hautauksista noin 900-luvulta (Svestad 2018) ja joidenkin tutkijoiden mukaan Ottarin kertomuskin viittaa nimenomaan ajokkaina käytettyihin porohärkiin (Bjørklund 2013). Ajokkaana toimiminen aiheuttaa poron luurankoon lihasten käyttöön, rasitukseen ja kulumiseen liittyviä muutoksia. Tällaisia muutoksia tutkijat ovat havainneet myös arkeologisissa luulöydöissä. Vanhimmat luut, joissa ajokkaana toimimiseen liittyviä muutoksia oli, ovat peräisin Sodankylän Juikentän kaivauksilta ja ajoittuvat 1200-luvun loppuun tai 1300-luvun alkuun (Salmi et al. 2021). On myös arveltu, että ajokkailla oli tärkeä rooli sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden ylläpidossa saamelaisyhteisöjen välillä, kun asutusmalli muuttui myöhäisellä rautakaudella ja asutus siirtyi kauemmas vesireiteistä, joita oli aiemmin käytetty paikasta toiseen liikkumiseen. Ajokkailla päästiin kulkemaan talvisaikaan maateitse muita yhteisöjä tapaamaan ja käymään kauppaa (Halinen 2022).
Poronhoitoon liittyvien rakenteiden ajoittaminen on usein hankalaa ja sen vuoksi esimerkiksi poroaitojen ja aitausten käytöstä kaukaisessa menneisyydessä ei tiedetä kovin paljon. On arveltu, että varhaiset poronhoitajat käyttivät porojen kokoamiseen ihmisiä, koiria ja kellokkaita ja hyödynsivät aitojen sijaan maaston muotoja (Korhonen 2008: 72–73). Toisaalta poronhoitoalueelta on löytynyt 600–1200 –luvulle ajoittuvia kirveellä katkaistuja puita, jotka ovat saattaneet olla joko villipeuran pyyntiin tai poronhoitoon liittyvien aitojen osia (Eronen et al. 1994; Salmi painossa). Maaperäanalyysit arkeologisilta kohteilta saattavat kertoa siitä, että pieniä määriä poroja on pidetty aidassa asuinpaikan yhteydessä. Esimerkiksi Norjassa sijaitsevilla liesirivikohteilla havaittuja maaperän fosfaattiarvoja on tulkittu siten, että paikalla olisi mahdollisesti pidetty poroja aidassa (Jerand & Linderholm 2019).
Liikkuva poropaimentolaisuus 1400–1800-luvuilla
Muinaisgeneettisen tutkimuksen mukaan nykyisille poroille tyypilliset geneettiset linjat ilmestyivät pohjoiseen Fennoskandiaan 1400–1500-luvuilla (Bjørnstad et al. 2012; Røed et al. 2018; Heino et al. 2021). On kuitenkin mahdollista, että poro oli domestikoitu alueella jo aikaisemmin ja että nämä aiemmat domestikoidut porot kuuluivat sellaisiin geneettisiin linjoihin, joita ei enää nykyisessä poropopulaatiossa ole (Heino & Pelletier painossa). 1400–1500-luvuilla tapahtui muitakin muutoksia, jotka kertovat liikkuvan poropaimentolaisuuden synnystä saamelaisalueella. Asutusmalli muuttui, kun liesirivikohteet ja stállo-asuinpaikat jäivät pois käytöstä. Asutus muuttui aiempaa liikkuvammaksi ja asuinpaikat sijaitsevatkin vaihtelevilla paikoilla maastossa. Uuteen asutusmalliin liittyvää liesityyppiä kutsutaan permikkäliedeksi (Seitsonen & Viljanmaa 2021). Liikkuvaan poropaimentolaisuuteen siirtymisen syyksi on esitetty Ruotsin kruunun harjoittamaa verotusta ja kaupankäyntiverkostoja. Villipeurakantojen pienentymisellä, ilmaston kylmenemisellä niin sanotun pienen jääkauden myötä ja mustan surman aiheuttamilla väestömuutoksilla saattoi myös olla vaikutusta liikkuvan poropaimentolaisuuden syntyyn (Seitsonen & Viljanmaa 2021; Salmi & Seitsonen painossa).
Liikkuvaan poropaimentolaisuuteen siirtyminen oli etenkin tunturialueilla asuvien saamelaisten elintavalle suuri muutos, kun porotokkien koko kasvoi ja elinkeinorakenne keskittyi poronhoitoon. Muutos ei kuitenkaan tapahtunut samanaikaisesti koko saamelaisalueella, eikä kaikkialla siirrytty liikkuvaan poropaimentolaisuuteen lainkaan. 1600–1700-lukujen kirjallisissa lähteissä on jo nähtävissä saamelaisten elinkeinojen jakautuminen tunturi-, metsä- ja kalastajasaamelaisille myöhemmin tyypillisiin elinkeinorakenteisiin (esim. Leem [1767] 1956; Rheen [1671] 1897; Schefferus [1674] 1979). Tunturisaamelaisille olivat tyypillisiä pitkät jutaamismatkat kesä- ja talviasuinalueiden välillä ja suuret porotokat, joihin elinkeinorakenne keskittyi (Kuva 3). Metsäsaamelaisessa elinkeinorakenteessa porotokat olivat pienempiä ja poronhoitoa harjoitettiin kalastuksen ja metsästyksen rinnalla. Esimerkiksi Sodankylän Juikentän ja Inarin Nukkumajoen eläinluuaineistot kertovat poronhoidon rinnalla harjoitetusta monipuolisesta metsästyksestä ja kalastuksesta (Harlin et al. 2019).
Poronhoitajien liikkuvuudesta kertovat omalta osaltaan myös stabiili-isotooppitutkimukset. Niitä on tehty saamelaiskohteista kourallinen, joten suurempaa kuvaa yhteisöjen liikkuvuudesta on niiden perusteella tällä hetkellä vaikea muodostaa, mutta tutkimusten perusteella sekä poronhoidon vuotuiskierto että kauppakontaktit vaikuttivat liikkuvuuteen. Esimerkiksi osalla saamelaisten pyhistä paikoista eläinluuaineiston rikki-isotooppien arvot ovat hyvin vaihtelevat, mikä viittaa siihen, että näillä paikoilla on vierailtu laajalta alueelta. Esimerkiksi Ruotsissa sijaitsevat Unna Saivan ja Viddjavárrin uhripaikat ovat olleet sellaisia kohteita, joissa ovat vierailleet monelta suunnalta kotoisin olevat ihmiset vuotuisten jutaamismatkojensa yhteydessä, kun taas toisilla uhripaikoilla stabiili-isotooppiarvot viittaavat siihen, että niitä ovat käyttäneet lähinnä paikalliset yhteisöt (Salmi et al. 2020). Markkinapaikoilla, kuten Arjeplogissa rikin stabiili-isotooppiarvojen vaihtelu heijastelee laajoja kauppa- ja sosiaalisia verkostoja, joihin kuuluvat ihmiset vierailivat markkinapaikalla (Fjellström et al. 2020).
Poronhoidon tavoista on tältä ajalta saatavissa jo jonkin verran tietoa historiallisista lähteistä, joissa kuvataan esimerkiksi porojen lypsyä (Kuva 4) ja ajokkaiden käyttöä (esim. Magnus [1555] 1996). Kevytrakenteisten oksista rakennettujen poroaitojen käyttöä kuvataan 1700-luvun kirjallisissa lähteissä ja samalta vuosisadalta tunnetaan Ruotsin metsäalueilta aitarakenteita, jotka oli valmistettu puunrungoista ja kivenlohkareista (Leem [1767] 1956; Norstedt et al. 2017). Maaperäkemialliset analyysit Kilpisjärven alueen 1600–1700-luvun asuinpaikoilta puolestaan viittaavat siihen, että poroja oleskeli asuinpaikkojen läheisyydessä. Poroja saatettiin koota asuinpaikan läheisyyteen esimerkiksi lypsettäviksi. (Seitsonen & Égüez 2021)
Poron ruokintaa harjoitettiin edelleen eri puolilla saamelaisaluetta stabiili-isotooppitutkimusten mukaan. Kaikkia poroja ei kuitenkaan ruokittu, vaan ruokinta vaikuttaa olleen ajoittaista ja/tai tiettyihin yksilöihin, esimerkiksi ajokkaisiin keskittyvää (Salmi et al. 2020). Ajokkaiden käyttö näyttää olleen edelleen keskeinen osa poronhoitoa. Sitä kuvataan säännöllisesti saamelaisaluetta käsittelevässä kirjallisuudessa (esim. Magnus [1555] 1996). Myös ajokkaana toimimiseen liittyviä patologisia ja lihasten kiinnittymiskohtien muutoksia tavataan edelleen 1400–1600-luvuille ajoittuvissa luuaineistoissa (Salmi et al. 2021). Sodankylän Juikentän ja Inarin Nukkumajoen eläinluuaineistojen perusteella vaikuttaakin siltä, että niistä löydetyt poron tai peuran luut kuuluvat villipeuroille, ajokkaille ja muille domestikoiduille poroille (Salmi et al. 2021). Myös poron valjaiden kappaleita on löydetty Juikentältä ja Nukkumajoelta (Carpelan 1991; 1993).
Modernit murrokset, muutos ja jatkuvuus poronhoidossa
Poronhoidon tapojen ja painopisteiden muutos on siis ollut jatkuvaa läpi vuosisatojen. 1700- ja 1800-lukujen kuluessa uudisasutus levisi saamelaisalueelle siten, että suomalaiset uudisasukkaat tunkeutuivat lapinkylien alueelle, ja siten, että saamelaiset itse ryhtyivät uudisasukkaiksi (Lehtola 2015: 49–52). Maanviljely ja karjanhoito tulivat näin entistä vahvempaan rooliin saamelaisten elinkeinoissa ja toisaalta suomalaiset uudisasukkaat omaksuivat poronhoidon saamelaisilta (Kortesalmi 2008: 137–174). 1800-luvun poronhoidon suuriin murroksiin kuuluivat rajasulkujen vaikutukset saamelaisten perinteisiin jutaamisreitteihin.
1900-luvun kuluessa ja etenkin sen jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen poronhoitoon ovat vaikuttaneet sosioekonomiset ja teknologiset murrokset. Nykyaikaisessa rahataloudessa porotalouden painopiste on muuttunut entistä vahvemmin kohti lihantuotantoa, mikä on muuttanut tokkien rakennetta ja kokoa (Holand 2007). Poronhoidossa on myös siirrytty paljolti vapaaseen laidunnukseen, jossa porot ovat suurimman osan vuodesta vapaina ja ne kootaan yhteen vain tiettyinä aikoina, esimerkiksi poroerotuksessa (Helle & Jaakkola 2008).
Ensin hevoset ja sittemmin moottoroidut ajoneuvot ovat korvanneet ajokkaat monissa poronhoidon tehtävissä, ja ajokaskulttuuri on ollut lähellä loppumistaan. 1980-luvulta alkanut Lapin-turismin kasvu on kuitenkin elvyttänyt ajokaskulttuuria, kun ajokkaita on alettu kouluttaa turismin ja porokilpailujen tarpeisiin (Soppela et al. 2020) (Kuva 5). Tällä hetkellä etenkin ilmastonmuutos ja kilpailevat maankäytön muodot ovat johtaneet kasvavaan riippuvuuteen porojen lisäruokinnasta, mikä muuttaa poronhoitokulttuuria ja poronhoidon taloudellisia reunaehtoja (Horskotte et al. 2020). Nykyään poronhoitajat hakevatkin lisätuloja ja uusia porotalouden jatkamisen tapoja esimerkiksi yhdistämällä lihantuotantoon ruuanjalostusta, käsitöitä ja matkailupalveluita (Rantamäki-Lahtinen 2008).
Jatkuvasta muutoksesta huolimatta poronhoitokulttuurissa on paljon jatkuvia elementtejä, joista osa on arkeologisen tiedon valossa ollut osa poronhoitoa sen alkuvaiheista saakka. Monet tässäkin kirjoituksessa käsitellyt poronhoidon tavat, kuten porojen lisäruokinta ja ajokkaiden käyttö ovat olleet osa saamelaisten poronhoitoa jo sen alkuvaiheista saakka ja ne jatkuvat edelleen muuttaen alati muotoaan ja merkityksiään. Poronhoidon perinteisten tapojen jatkuvuudella on merkitystä poronhoitajille ja poronhoitokulttuurille. Esimerkiksi ajokkaiden koulutus on muuttunut teknisiltä yksityiskohdiltaan jonkin verran vuosisatojen kuluessa, mutta poronhoitajat kokevat, että nykyinen matkailu- ja kilpaporojen koulutus jatkaa vanhoja perinteitä ja ylläpitää poronhoitokulttuuria ja yhteisöllisyyttä (Soppela et al. 2020). Arkeologisella tutkimuksella on siis merkitystä myös nykyisten poronhoitajien elinkeinon ja kulttuurin kannalta.
———
Anna-Kaisa Salmi toimii apulaisprofessorina Oulun yliopistossa. Hän johtaa poron domestikaatioon keskittyvää Domestication in Action –tutkimusprojektia. Hänen tutkimuksensa on keskittynyt eläinosteologiaan ja menneisyyden eläinsuhteisiin pohjoisilla alueilla.
Tutkimuskirjallisuus:
Anderson, D. G., Harrault, L., Milek, K. B., Forbes, B. C., Kuoppamaa, M. & Plekhanov, A. V. (2019). Animal domestication in the high Arctic: Hunting and holding reindeer on the I͡Amal peninsula, northwest Siberia. Journal of Anthropological Archaeology 55: 101079.
Anderson, D., Loovers, J. P. L., Schroer, S. A. & Wishart, R. P. (2017). Architectures of domestication: On emplacing human-animal relations in the North. Journal of the Royal Anthropological Institute 23: 398–418.
Bergman, I., Zackrisson, O. & Liedgren, L. (2013). From hunting to herding: Land use, ecosystem processes, and social transformation among Sami AD 800–1500. Arctic Anthropology 50(2): 25–39.
Bjørklund, I. (2013). Domestication, reindeer husbandry and the development of Sámi pastoralism. Acta Borealia 30(2): 174–189.
Bjørnstad, G., Flagstad, Ø., Hufthammer, A. & Røed K. H. (2012). Ancient DNA reveals a major genetic change during the transition from hunting economy to reindeer husbandry in northern Scandinavia. Journal of Archaeological Science 39: 102–108.
Carpelan, C. (1991). Peuranpyytäjien talvikylä Inarissa. Raito 2/1991: 20–28.
Carpelan, C. (1993). Juikenttä – Näkökulma saamelaiseen yhteiskuntaan. Erikoispainossarja No. 287, Oulun yliopiston Historian laitos, Oulu.
Clutton-Brock, J. (1992). A Natural History of Domesticated Mammals, Cambridge University Press, Cambridge.
Driscoll, C.A., Macdonald, D.W. & O’Brien, S.J. (2009). From wild animals to domestic pets, an evolutionary view of domestication. PNAS 106 Supplement 1: 9971–9978.
Eronen, M., Zetterberg, P. & Okkonen, J. (1994). Kirveen ja vaakanävertäjän (Tomicus minor, Hart.) jälkiä Lapin subfossiilisissa männyissä. Terra 106(3): 238–248.
Fjellström, M., Eriksson, G., Angerbjörn, A. & Lidén, K. (2020). Approaching historic reindeer herding in northern Sweden by stable isotope analysis. Journal of Nordic Archaeological Science 19: 63–75.
Halinen, P. (2022). Viewpoints on the disintegration of the Late Iron Age and Early Medieval Sámi societies and the emergence of reindeer herding in Northern Fennoscandia. Halinen, P., Heyd, V. & Mannermaa, K. (toim.), Oodeja Mikalle. Juhlakirja professori Mika Lavennolla hänen täyttäessään 60 vuotta. Monographs of the Archaeological Society of Finland 10, Suomen arkeologinen seura, Helsinki, pp. 147–155.
Harlin, E., Mannermaa, K. & Ukkonen, P. (2019). Animal bones from medieval and early modern Saami settlements in Finnish Lapland. Mannermaa, K., Manninen, M. A., Pesonen, P. & Seppänen, L. (eds.), Helsinki Harvest. Proceedings of the 11th Nordic Conference on the Application of Scientific Methods in Archaeology, Monographs of the Archaeological Society of Finland 7, Suomen arkeologinen seura, Helsinki. pp. 149–177.
Hedman, S., Olsen, B. & Vretemark, M. (2015). Hunters, herders and hearths. Interpreting new results from hearth row sites in Pasvik, arctic Norway. Rangifer 35(1): 1–24.
Heino, M. & Pelletier, M. (painossa). Impact of human selection on the genetics and morphology of the reindeer. Salmi, A. (toim.), Domestication in Action. Human-Reindeer Interaction in Past and Present Reindeer Herding. Palgrave Mcmillan, London.
Heino, M. T., Salmi, A., Äikäs, T., Mannermaa, K., Kirkinen, T., Sablin, M., et al. (2021). Replacement of wild reindeer genetic lineages by domestic ones at Sámi offering sites in Finland from 1400–1600 AD onwards. Journal of Archaeological Science Reports 35: 102691.
Helle, T. P. & Jaakkola, L. M. (2008). Transitions in herd management of semi-domesticated reindeer in northern Finland. Annales Zoologici Fennici 48: 81–101.
Holand, Ø. (2007). Flokkstruktur og slaktestrategi i reindrifta – Et historisk perspektiv. Rangifer Report 12: 21–33.
Horstkotte, T., Lépy, É. & Risvoll, C. (toim.) (2020). Supplementary Feeding in Reindeer Husbandry – Results from a Workshop with Reindeer Herders and Researchers from Norway, Sweden and Finland, Umeå University, Umeå.
Ingold, T. (2000). Perception of the Environment: Essays on Livelihood, Dwelling and Skill, Routledge, London.
Jerand, P. & Linderholm, J. (2019). Possible traces of reindeer corralling at a hearth-row site from 1000–1300 CE in Northern Norway. Halinen, P. & Olsen, B. (toim.), In Search of Hearths. A Book in Memory of Sven-Donald Hedman, Iskos 22, Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki, pp. 31–39.
Korhonen, T. (2008). Poroerotus. Historia, toiminta ja tekniset ratkaisut, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kortesalmi, J. J. (2008). Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Leem, K. ([1767] 1956). Beskrivelse over Finnmarkens Lapper, Halvorsen & Borsum, Oslo.
Lehtola, V. (2015). Saamelaiset. Historia, yhteiskunta, taide. Puntsi, Inari.
Losey, R., Nomokonova. T., Arzyutov, D. V., Gusev, A. V., Plekhanov, A. V., Fedorova, N. V. & Anderson, D. G. (2021). Domestication as enskilment: Harnessing reindeer in Arctic Siberia. Journal of Archaeological Method and Theory 28: 197–231.
Magnus, O. ([1555] 1996). A Description of the Northern Peoples, Ashgate Publishing, Farnham.
Norstedt, G., Rautio, A. & Östlund, L. (2017). Fencing the forest: early use of barrier fences in Sami reindeer husbandry. Rangifer 37: 69–92.
Rantamäki-Lahtinen, L. (toim.) (2008). Porotalouden taloudelliset menestystekijät, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Helsinki.
Rheen, S. ([1671] 1897). En kortt Relation om Lapparnes Lefwarne och Sedher; wijd-Skiepellsser; sampt I manga Stycken Grofwe wildfarellsser, Harald Wretman, Uppsala.
Røed, K. H., Bjørklund, I. & Olsen, B. J. (2018). From wild to domestic reindeer – Genetic evidence of a non-native origin of reindeer pastoralism in northern Fennoscandia. Journal of Archaeological Science Reports 19: 279–286.
Salmi, A. (painossa). The archaeology of reindeer domestication and herding practices in Northern Fennoscandia. Journal of Archaeological Research.
Salmi, A. and Seitsonen, O. (painossa). Effects of reindeer domestication of society and religion. Salmi. A. (toim.), Domestication in Action. Past and Present Human-Reindeer Interaction in Northern Fennoscandia. Palgrave Mcmillan, London.
Salmi, A., van den Berg, M., Niinimäki, S. & Pelletier, M. (2021). Earliest archaeological evidence for domesticated reindeer economy among the Sámi of Northeastern Fennoscandia AD 1300 onwards. Journal of Anthropological Archaeology 62: 101303.
Salmi, A., Fjellström, M., Äikäs, T., Spangen, M., Núñez, M. & Lidén, K. (2020). Zooarchaeological and stable isotope evidence of Sámi reindeer offerings. Journal of Archaeological Science Reports 29: 102129.
Sarkki, S., Komu, T., Heikkinen, H. I., Garcia, N. A., Lépy, É. & Herva, V. (2018). Applying a synthetic approach to the resilience of Finnish reindeer herding as a changing livelihood. Ecology and Society 21(4): 14.
Schefferus, J. ([1674] 1979). Lapponia, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna.
Seitsonen, O. & Égüez, N. (2021). Here be reindeer: Geoarchaeological approaches to the transspecies lifeworlds of the Sámi reindeer herder camps on the tundra. Halinen, P. (toim.), Materiality and Objects. Iskos 24. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki, pp. 124–145.
Seitsonen, O. & Viljanmaa, S. (2021). Transnational landscapes of Sámi reindeer: Domestication and herding in Northernmost Europe 700–1800 a.d. Journal of Field Archaeology 46: 172–191.
Soppela, P, Kynkäänniemi, S. & Wallen, H. (2020). Poron käyttö ajokkaana – Perinne jatkuu matkailussa. Poromies 4/2020: 44–47.
Svestad, A. (2018). Entering other realms: Sámi burials in natural rock cavities and caves in northern Fenno-Scandinavia between 900 BC and AD 1700. Bergsvik, K.A., and Dowd, M. (toim.), Caves and Ritual in Medieval Europe, AD 500–1500, Oxbow Books, Oxford, pp. 13–31.
Vretemark, M. (2019). The faunal remains from two hearth row sites in Pasvik, arctic Norway. In Halinen, P. & Olsen, B. (toim.), In Search of Hearths. A Book in Memory of Sven-Donald Hedman, Iskos 22, Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki, pp. 67–74.
Våge, D.I., M. Nieminen, D.G. Anderson & K.H. Røed. (2014). Two missense mutations in melanocortin 1 receptor (MC 1R) are strongly associated with dark ventral coat color in reindeer (Rangifer tarandus). Animal Genetics 45(5): 750–753.
Zeder, M. A. (2012). The domestication of animals. Journal of Anthropological Research 68(2): 161–190.
KALMISTOPIIRI 