Hanna-Mari Kupari
Myöhäiskeskiajalla penitentiariaatti käsitteli tilanteita, joissa paavin kuuria myönsi synninpäästöjä ja erivapauksia toimia vastoin katolisen kirkon normeja. Asiointi tapahtui paikan päällä tai usein kirjeitse, kun haluttiin saada ennalta lupa poiketa säännöistä tai vaihtoehtoisesti rikkeen jo tapahduttua. Tässä artikkelissa tarkastelen, minkälaisia väkivallan, henkirikoksen tai kuoleman ilmaisuja penitentiariaattiaineistossa on Turun hiippakunnan osalta ja miten konteksti määrittelee niiden käyttöä ja merkitystä. Perinteisen lähiluvun menetelmin olen poiminut ilmaukset asiakirjojen selostusosioista käsinannotointiin kehitetyllä Brat-työkalulla (Stenetorp & Pyysalo, et al. 2012).
Pohjoismaisissa aineistoissa on paljon henkirikoksiin liittyviä anomuksia (Risberg & Salonen 2008), ja ne ovat siksi tärkeä osa penitentiariaattiarkistoa ja sen kielellistä ydintä. Tutkimuksessani tarkastelen erityisesti narratiivin rakentumista toimijuuden kautta sekä niissä ilmeneviä kaunistelevia kiertoilmaisuja eli eufemismeja. Keith Allanin ja Kate Burridgen (1991) mukaan eufemismeja käytetään korvaamaan epämukavaksi koettuja tabuaiheisia, vahvasti kontekstisidonnaisia sisältöjä, joita ovat monissa kulttuureissa lähes kaikkina ajanjaksoina olleet esimerkiksi väkivalta, kuolema, ruumiintoiminnot, seksuaalisuus ja sairaudet.
Sanan semanttinen merkityskenttä ja mahdollinen eufemistinen luonne määrittyvät sen käyttökontekstin mukaan. Paljon siteerattu John Rupert Firthin (1957) lausahdus “Sanan merkitys on tunnistettavissa sen käyttökontekstistaan” toimii tarkasteluni lähtökohtana. Sanojen merkityksen ja käytön rakentumisesta on kirjotettu paljon ja varhaisimpia edelleen päteviä teorioita esittää esim. Zellig Harris (1951). Tätä taustaa vasten tarkastelen, miten väkivallanteoista kirjoitetaan kuvattaessa anojan toimintaa. Myös asiakirjatyyppien tarkastelut ovat osa analyysiani, sillä ne luovat kullekin tapaukselle omanlaisensa kontekstin. Asiakirjat luokiteltiin jo kuurian kansliassa erilaisiin alaluokkiin ja Auctoritate Papae teoksessa esiintyy yhdeksää eri kategoriaa edustavaa asiakirjaa (Risberg & Salonen 2008).
Arkistoaineistossa on Turun hiippakuntaan liittyen 19 tapausta. Niissä selostetaan kuolemaan johtaneesta väkivallasta tai onnettomuudesta, laiminlyöntiin liittyvästä kuolemantuottamuksesta, tai henkirikoksesta. Koko Uppsalan kirkkoprovinssin tapausten joukossa on myös tilanteita, joissa henkilö oli mukana oikeusprosessissa, jossa annettiin kuolemantuomio tai kirkollinen henkilö luki ääneen tuomion, joka johti ruumiilliseen rangaistukseen tai kuolemaan. Esimerkiksi asiakirja 26 Linköpingistä vuodelta 1450 kuvaa juuri tällaista tapahtumakulkua, jossa kirkon edustaja epäonnistui elämän suojelun tehtävässä kanonisen oikeuden näkökulmasta ja joutui näin pois viraltaan. Asiakirjojen joukosta löytyy yksi kriteerit täyttävä tapaus (asiakirja 435), mutta ediittorien tapaan tulkitsen asiakirjan paikan Aloensis tarkoittavan mahdollisesti Osloa, joten tapaus on jätetty pois analyysistä. Asiakirjoista suurin osa (kymmenen kappaletta) kuuluu luokkaan de declaratoriis, toiseksi eniten (yhdeksän) on de diversis formis tapauksia. Tämän lisäksi löytyy analyysista pois jätetty tapaus luokasta de matrimonialibus, jossa anoja ei ole millään tapaa osallisena henkilön kuolemaan. Asiakirjassa 421 anojat haluavat luvan avioliittoon Katarina Eriksdotterin oltua kihloissa anomushetkellä jo edesmenneen miehen kanssa.
Pro gradussani (Kupari 2019) käsittelin myös maallikkojen ja kirkonmiesten anomuksissaan käyttämiä toistuvia formulanomaisia sanavalintoja a priori määritellyn listan kautta. Pappien käyttämää väkivaltaa on tarkastellut Kirsi Salonen (2018) ja väkivallanteoissa käytettyjä teräesineitä on saksalaisen aineiston osalta tutkinut Gerhard Jaritz (2011).
Oikeuden päätösten taustalla on tavanomaisesti kirjoitettu laki. Oman aineistoni kannalta maallikkojen kirkollisiin henkilöihin kohdistaman väkivallan keskeisin kanonisen oikeuden säädös löytyy toisen lateraanikonsulin päätöksistä vuodelta 1139:
Samoin päätettiin, että jos joku paholaisen johdattelemana syyllistyy tähän pyhäinhäpäisyyn, siis että käy väkivaltaisesti käsiksi pappiin tai munkkiin, hänet määrättäköön kirkonkiroukseen, eikä yhdenkään piispan tule häntä absolvoida, ellei hän ole välittömässä kuolemanvaarassa, ennen kuin kirkonkiroukseen asetettu henkilö on esiintynyt apostolisen istuimen edessä ja alistuu apostolisen istuimen tekemään päätökseen. (Conciliorum Oecumenicorum Decreta, ed. Alberigo 1962, s. 176.)
Tilanteissa, joissa maallikko on surmannut papin, on usein käytetty motiivina paholaisen johdattelemana olemista ja sanoja. Näin ollen taustoitusta on näissä asiakirjoissa hyvin niukalti. Turun hiippakunnasta tällaisia asiakirjoja löytyy neljä kappaletta: asiakirjassa 28 on vain kaksitoista sanaa, asiakirjassa 218 on surmatun papin nimen lisäksi 36 sanaa, asiakirjassa 274 on 44 sanaa ja motiivina itsepuolustus ”vim vi reppellendo”, ja asiakirjassa 330 on 56 sanaa. Kirkollisia henkilöitä käsitteleviä asiakirjoja on yhteensä viisitoista ja niiden sanamäärän keskiarvo 327. Pisin asiakirja on 637 sanaa, mikä ei ole ruotsalaisten asiakirjojen kontekstissa suuri poikkeus.
Olen jo aiemmin suomentanut tyypillisen asiakirjan, joka käsittelee maallikkojen kirkollisen henkilöön kohdistamaa henkirikosta (asiakirja 28, Kupari 2020). Tämäntyyppiset asiakirjat ovat keskenään erittäin samanlaisia, ja jo muutaman lukeminen paljastaa toistuvan kaavan. Asiakirjassa 330 todetaan:
Nicolaus Andree et Iacobus etiam Andree de Raymala parrochie Vermoe Aboensis diocesis fratres carnales exponunt, quod ipsi olim diabolo instigante quendam presbyterum insimul interfecerunt, propter quod excommunicationis incurrerunt sententiam in tales generaliter promulgatam. … (Auctoritate Papae, 326, a. 330)
Verisukua keskenään olevat veljekset Raimalasta Mynämäen (Virmo) seurakunnasta Nils Andersson ja Jakob Andersson selittävät, että aikoinaan paholaisen johdattelemana surmasivat yhdessä erään papin, minkä seurauksena saivat osakseen ekskommunikaation, niin kuin tällaisten tapausten yhdessä yleisesti tapahtuu.
Tapauksessa on käytetty verbiä interficere ’surmata’. Tarkastelemalla kirkon jäsenten hakemuksia on mahdollista huomata, että sanaa ei käytetä lainkaan aktiivissa kerrottaessa anojan omista toimista.
Kirkon piiriin kuuluneiden anomusten joukossa lievimmät tapaukset ovat anojan läsnäoloja väkivaltaisissa selkkauksissa. Tällainen syy riitti siihen, että kirkon palveluksessa ollut henkilö menetti oikeuden toimia virassaan (Salonen 2018). Mikä tahansa osallisuus väkivaltaisessa selkkauksessa – myös läsnäolo tapahtumapaikalla – oli ongelmallista. Lisäksi kanonisen oikeuden mukaan pappi ei itse saanut käyttäytyä väkivaltaisesti missään tilanteessa. Gregorius IX:n toimesta kootussa dekretaalikokoelmassa on pykälä pappien väkivaltaisesta käytöksestä otsikolla De Clerico Percussore (Lyövästä eli väkivaltaisesta kirkonmiehestä):
Pappi, joka usein lyö muita eikä välitä huomautuksesta, on pantava pois virasta.
Agden konsiilista.
Jos joku kirkollisen vihkiasteen vastaanottanut [henkilö] on väkivaltainen, nuhdeltakoon häntä rikoksesta, ja jos hän ei paranna tapojaan, pantakoon hänet pois virasta. (Corpus Iuris Canonici, ed. Friedberg II, 1959, Liber extra 5.25.1, palsta 825.)
Turun hiippakunnasta löytyy tapauksia myös melko vähäpätöisistä väkivallanteoista, mutta ne eivät ole tämän tarkastelun piirissä. Asiakirjat, joissa on käytetty selkeää fyysistä väkivaltaa eivät ole osana analyysiä, ellei joku menettänyt henkeään. Huomattavasti vakavampia tapauksia löytyy kuolemantuottamuksesta ja laiminlyönnistä lähtien. Näitä kahta kategoriaa on Turun hiippakunnan alueelta yhteensä kolme kappaletta. Tapaturmaisesta kuolemantuottamuksesta kerrotaan asiakirjassa 390, jossa Turun hiippakunnan pappi Ericus Balk oli päättänyt testata tykin toimivuutta tarkistettuaan, ettei kukaan ollut vaaravyöhykkeellä. Tästä huolimatta kävi kuitenkin niin, että tykki aiheutti pienen pojan kuoleman. Huomattavaa on, että käytetty ilmaisu interfectum ’surmattuna’ on ainoa muoto sanasta interficere ’surmata’, joka esiintyy aineistossa kerrottaessa anojan toiminnasta.
– – emisit seu perforavit hostioque aperto quendam puerum eius consanguinem sex annorum illuc casualiter venientem interfectum preter eius voluntatem invenit.
– – laukaisi ja oven avattuaan huomasi, että se lävisti sinne sattumalta tulleen kuusivuotiaan pojan, joka oli hänen sukulaisensa, ja vastoin tahtoaan löysi hänet surmattuna. (Auctoritate Papae, 409, a. 390, r. 11–13.)
Aineiston toinen kuolemantuottamus on asiakirjan 405 tapaus ja se sisältää harvinaisen ilmaisun ’puolikuollut’. Päihtynyt lohjalainen maallikko oli vastoin papin ohjeistusta viety lämmittämättömään huoneeseen yöksi, jonka seurauksena:
– – ubi propter frigus intensissimum mane diei sequentis menbris quodam modo congelatis semimortus repertus et deinde ad quandam aliam domum calefactam deportatus – –
– – missä hänet löydettiin ankaran kylmyyden vuoksi seuraavan päivän aamuna raajat eräällä tavoin kohmettuneina puolikuolleena ja sitten kuljetettiin erääseen toiseen lämmitettyyn taloon – – (Auctoritate Papae, 420, a. 405, r. 9–11.)
Turun hiippakunnan kuolemantuottamusten asiakirjojen joukossa on vielä yksi asiakirja, jossa anoja myöntää väkivaltaiset tekonsa selkäsaunan muodossa, mitä pidettiin narratiivista päätellen kulttuurikontekstissaan aikakaudellaan sopivina toimina. Asiakirjassa 235 Lambertus Lamberti käyttää verberare-verbiä (’piestä; hakata’) kuvaamaan omia tekojaan. Siinä kerrotaan, miten nuorukainen on paennut yön aikana ikkunasta uuden selkäsaunan pelossa ja jäätynyt kuoliaaksi. Tämänkaltaista voimakasta pelkoa herättänyttä ojennusta ei voi pitää vähäpätöisenä, mutta aikalaisille merkityksellisempää vaikuttaa olleen nuoren pojan kuolema, ei niinkään pakenemiseen johtanut voimakas ojentaminen. Ojentamisesta uskalletaan käyttää varsin voimasanaista ilmaisua, mutta vakavampi teko lienee kuitenkin ollut pojan päästäminen karkuun, jolloin tämän valvonta on ollut laiminlyötynä.
– – una die contingente dictum iuvenem virgis discipline correctionis verberasset – –
– – yhtenä päivänä hän oli lyönyt vitsalla mainittua nuorta miestä ojennusmielessä – – (Auctoritate Papae, 288, a. 235, r. 5–6.)
Seuraavaksi vakavimpia ovat tapaukset, joissa on syyllistytty jonkinlaiseen väkivaltaiseen tekoon, mutta henkilö ei saa surmaansa välittömästi ja yksiselitteisesti anojan toiminnan seurauksena. Tällaisia tapauksia on aineistossa kaksi. Esimerkiksi Henricus Bella myöntää antaneensa maallikolle palautetta huonosta urkujen hoidosta selkäsaunan muodossa: ”hän iski maallikkoa pienellä puisella kepillä paidan päälle selkään viisi kertaa”. Tässä tapauksessa anoja myöntää tekonsa käyttäen sanaa percussit ’löi; iski’. Yleistä on myös ilmaisun löytyminen ehdoista, kuten on asiakirjassa 116. Tässä yhteydessä on hyvä panna merkille, että anomukset todellakin myönnettiin ehdollisena. Oli myös tarpeen kuulla todistajia, jotta vilpin mahdollisuudet eivät olleet niin suuret, kuin jos tapaukset olisi käsitelty vain anojan kertomuksen perustella. Ehdoissa todetaan:
Comittatur ordinario, quod, si vocatis vocandis sibi constiterit, quod laicus prefatus non ex percussionibus predictis sed ex alia, ut prefertur, infirmitate, que a dictis percussionibus prorsus radicem non habuit, mortuus sit et de aliis expositis, declaret, ut petitur.
Annetaan piispalle tehtäväksi, että mikäli hän kuultuaan niitä, joita pitää kuulla, tulee siihen tulokseen, että mainittu maallikko ei kuollut mainittujen iskujen vuoksi, vaan kuten <asiakirjassa> ilmaistaan, muun sairauden seurauksena, jonka syy ei ollut mainituissa iskuissa, ja että muut esiintuodut asiat ovat oikein, julistakoon hän <anojan syyttömäksi tappoon>, kuten anotaan. (Auctoritate Papae, 218, a. 116, r. 23–26.)
Toinen esimerkki löytyy tapauksesta, jossa Thomas Olavi myöntää väkivaltaisen selkkauksen yhteydessä purreensa toisen osapuolen sormea puolustaakseen väkivallalla itseään väkivallalta. Sormi muuttui siniseksi, mutta kuitenkin ilman verenvuodatusta:
exponens dentibus suis tertium ex articulis manus illius Iacobi dextre apprehendit et vim vi repellere volens tenuit usque ad illius articuli lividitatem absque sanguinis effusione” (Auctoritate Papae, 332, a. 292, r. 15–18).
Tämän lisäksi hän myöntää lyöneensä palvelijaansa kaksi tai kolme kertaa narulla, jota käytetään yleisesti jousessa, jälleen käyttäen verbiä percussit. Hän haluaa kuitenkin anomuksessaan painottaa parantumista tapahtuneesta:
– – laboribus istis ad tres quasi septimanas prout perantea insistens nec quitquam debilitatis seu defectus occasione dicti digiti se habere dixit – –
– – hän palasi töihinsä suunnilleen kolmeksi viikoksi jatkaen kuten aikaisemmin eikä kertonut itsellään olleen mitään heikkoutta tai vammaa tapahtumasta mainitussa sormessa – – (Auctoritate Papae, 332, a. 292, r. 21–22.)
Näiden tapausten lisäksi löytyy hieman vielä vakavampia tapauksia, joista anojan näkökulmasta lievempiä ovat väkivaltaiset selkkaukset, joissa joku saa surmansa välittömästi tai hyvin lyhyen ajan kuluttua. Turun hiippakunnasta löytyy tällaisia tapauksia neljä: asiakirjat 145, 252, 376 ja 416. Eräästä tallaisesta tapauksesta (asiakirja 252 Rauman fransiskaanikonventtiin liittyen) on saatavilla koko asiakirjan suomennos Aulikki Vuolan tekemänä osana teosta Risti ja lounatuuli: Rauman seurakunnan historia keskiajalta vuoteen 1640 (Lahtinen & Ijäs, toim. 2015).
Asiakirjassa 252 raumalainen munkki hakee syyttömäksijulistusta (de declatoriis -luokan anomus) turvauduttuaan väkivaltaan jouduttuaan hyökkäyksen kohteeksi, ja selittää tapahtumien kulun runsassanaisesti, sillä kanoninen oikeus vaati hyviä perusteluita itsepuolustukseksi toimimiselle. Tämä siksi, että tapauksen tuli täyttää kolme kriteeriä tullakseen hyväksytyiksi kuuriassa: tilanteessa oli toimittu itsepuolustukseksi, käytetty pienintä mahdollisinta määrää voimaa ja lisäksi aseen tuli olla hyväksyttävä (Salonen 2018). Kaikki ehdot täyttyvät Petrus Nicolain anomuksessa. Omista toimistaan hän käyttää ilmaisua:
– – quendam parvum cultrum ad modum scindi pennium — eduxit illumque hincinde movit
hän otti esiin pienen, leivän leikkaamiseen tarkoitetun veitsen ja heilutti sitä (Auctoritate Papae, 301 , a. 252, r. 10–13.)
Kiistatta vakavimpia ovat tapaukset, joissa anoja melko kiistatta syyllistyy tappoon. Näitä on Turun hiippakunnasta yhteensä kuusi: asiakirjat 175, 251, 289, 332, 360 ja 433. Anojan omista teoistaan käyttämiä kuvaavia ilmaisuja löytyy hyvin erilaisista ja laajastikin selostetuista, monimutkaisista tapauksista. Esimerkiksi asiakirjassa 175 Magnus Petri kertoo epäonnistuttuaan tavoitteessaan paeta maallikko Peter Bengtssonia:
gladiolum suum, quem in fuga pro capitis defensione tenuerat supra caput, ad insequentem se conversus gratia ictus excipiendi eidem layco opponebat — vim vi repellendo et se defendendo ac in sinistra manu sua vulnere accepto
pienen miekkansa, jonka hän oli nostanut päänsä yläpuolelle puolustaakseen itseään, josta sitten seurasi, että hän kääntyi ja vastatakseen maallikon iskuihin sekä vastatakseen väkivaltaan väkivallalla ja puolustautukseen sai myös omaan vasempaan käteensä haavan (Auctoritate Papae, 255 , a. 175, r. 14–18.)
Tapahtuman seurauksena maallikko sai surmansa. Lisäksi maallikkoa pidettiin itse syyllisenä omaan surmaansa, ja näin ollen hänet haudattiin pyhittämättömään maahan.
Asiakirjassa 251 anomuksen esittää uppsalalainen fransiskaaniveli. Hän selittää, miten aikoinaan ollessaan Viipurin konventissa joutui vedetyksi mukaan monen osapuolen väkivaltaiseen selkkaukseen, jossa hän nosti eteensä jousen suojellakseen itseään hyökkäykseltä, mutta laukaisikin aseensa vahingossa:
eam extendendo telum inposuit — ipsius exponentis voluntatem dicta balista sagittam emisit (Auctoritate Papae, 299, a. 251, r. 10–18.)
Hän oli koittanut ratkaista tilanteen sanallisesti, mutta ilman tuloksia – tilanteesta on raportoitu jopa suora lainaus. Nuolen osuttua hyökkääjän leukaan, tämä kuoli haavan vuoksi seuraavana päivänä.
Toisten pappien kanssa nautitun päivällisen ja sitä seuranneen yhteenoton jälkeen kirkonmies Andreas Lanxii (mahdollisesti Andhers Lempon) joutui selostamaan, miten hän toimi pakenemisen epäonnistuttua:
exponens cum lapide, quem de humo reprehendit, quendam Olavum Karlsan unum ex laicis invasoribus predictis, — et in illius anteriori parte capitis sui proiecit
anoja heitti maasta nostamansa kiven yhden mainitun maallikkomies Olof Karlssonia kohti, hänen ollessa yksi hyökkääjistä, ja osui tämän pään etuosaan (Auctoritate Papae, 329, a. 289, r. 16–19.)
Tapahtuman seurauksena Olof haavoittui niin vakavasti, että kuoli muutamia tunteja myöhemmin.
Asiakirjassa 332 kappalainen Lappeelta selostaa, miten hän turvautui äärimmäisessä hädässä itsepuolustukseen, kun kohti hyökännyt palvelija oli löytänyt kirveen vaunuista:
dicti invasoris reparavit eumque exinde securi in capite percussit
ja löi mainittua häntä kohtaan hyökännyttä henkilöä kirveellä päähän (Auctoritate Papae, 364, a. 332, r. 24–25.)
Merkillistä kyllä, tämä ei kuollut välittömästi vaan ”paucis diebus effluxis” muutamien päivien kuluttua.
Äärimmäisen seikkaperäisen ja monimuotoisen selostuksen joukosta löytyy Stephanus Petrin väkivallanteko vuodelta 1498, jossa hän raportoi:
quodam parvo cultello dictum Olavum, cum alias evadere non posset, in latere sinistro percussit
eräällä pienellä veitsellä iski mainittua Olavusta, jota ei voinut muutoin paeta, vasempaan kylkeen (Auctoritate Papae, 385, a. 360, r. 40–41.)
Tästä haavoittuneena maallikko Olavus menehtyi seuraavana päivänä. Samantapainen selostus on asiakirjassa 433, jossa pappi Bero on ollut osallisena tapauksessa, johon kuului varkaudesta syyttämistä. Hän myöntää tekonsa sanoin:
ipsum proditorem cultello huiusmodi vulneravit in pectore usque ad sanguinis effusionem
että haavoitti mainitulla [iskettyään] veitsellä rintaan verenvuodatukseen saakka (Auctoritate Papae, 449, a. 433, r. 14–15.)
Kuitenkin myöhemmin asiakirjassa selostetaan, että kuolema muutamien päivien kuluttua saattoi johtua toisen henkilön vakavaluontoisista iskuista tai mahdollisesti jopa aiemmasta sairaudesta.
Mielestäni etenkin viimeiseksi käsitellyt kerronnan muodot tuovat ilmi, että verbin interfecit käyttö oli tabun asemassa kirkollisten henkilöiden anomuksissa. Etenkin tilanteissa, joissa henkilö on käyttänyt (terä)asetta ja osallisuus kuolemaan on melko ilmeinen, on nähdäkseni vahvaa näyttöä sanan percussit eufemistisesta käytöstä ja näinollen sanojen tarkka merkitys on riippuvainen niiden kontekstista.
———–
Kirjoittaja on digitaalisen kielentutkimuksen oppiaineen väitöskirjatutkija Turun yliopistossa Varsinais-Suomen kulttuurirahaston apurahalla. Hänen tavoitteenaan on tarkastella keskiaikaisia kieliaineistoja poikkitieteellisesti. Aineiston tutkimuksen keskiössä ovat tilastotieteen, tietojenkäsittelytieteen ja korpuslingvistiikan metodit. Toisen vuosikurssin väitöskirjatutkijana hän käyttää asiakirjamateriaalia latinan kielellisen vaihtelun tutkimiseen, arjen kuvausten analyysiin ja digitaalisten kielellisten resurssien luomiseen.
Asiakirjat on annotoitu käyttämällä Brat-työkalua (Stenetorp & Pyysalo, et al- 2012), ja annotoinnit sekä koodit ovat vapaasti saatavilla kirjoittajan github-sivustolla.
Lähteet:
Alberigo, J., et al (ed.) 1962. Conciliorum Oecumenicorum Decreta. Rome, Herder.
Allan, K. & Burridge K. 1991. Euphemism and Dysphemism: Language Used as Shield and Weapon. Oxford: Oxford University Press.
Firth, J. R. 1957. ”A synopsis of linguistic theory. Studies in linguistic analysis.” Blackwell. Oxford.
Friedberg E. (ed.) 1959. Liber extravagantium decretalium. In Corpus Iuris Canonici, volume 2. Leipzig: Bernhard Tauchnitz, 1881. Reprint Graz: Akademische Druck- u. Verlagsanstalt.
Harris, Z. 1951. Methods in Structural Linguistics. Chicago. University of Chicago Press.
Jaritz, G. 2011. ‘The Bread-knife’ Jaritz and Marinković (toim.) CEU Medievalia, Violence and the Medieval Clergy.
Kupari, H.-M. 2019. Väkivallan ja kuoleman ilmaukset ruotsalaisessa keskiaikaisessa penitentiariaattiaineistossa. Pro gradu-tutkielma. Latinalainen filologia, Turun yliopisto.
Kupari, H.-M. 2020. ’Väkivallan ja kuoleman ilmaukset keskiaikaisessa penitentiariaattiaineistossa’. Kalmistopiiri.
Lahtinen, A. & Ijäs M. (toim.) 2015. Risti ja lounatuuli: Rauman seurakunnan historia keskiajalta vuoteen 1640. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Risberg, S. & Salonen, K. 2008. Auctoritate Papae: The Church Province of Uppsala and the Apostolic Penitentiary 1410–1526. Diplomatarium Suecanum, Appendix: Acta Pontificium Suecica, 2. Acta poenitentiarie. Tukholma Riksarkivet.
Salonen, K. 2001. The Penitentiary as a Well of Grace in the Late Middle Ages: The Example of the Province of Uppsala 1448–1527. Finnish Academy of Science and Letters.
Salonen, K. 2018. ‘How Clerics Justified Homicide in the Patitions to the Apostolic Penintentiary in the Late Middle Ages’. Petitions and Strategies of Persuasion in the Middle Ages. York Medieval Press.
Stenetorp, P. & Pyysalo, S. et al. (2012) ‘BRAT: a Web-based Tool for NLP-Assisted Text Annotation. Proceedings of the 13th Conference of the European Chapter of the Association for Computational Linguistics, 102–107.
KALMISTOPIIRI 