Historiallinen aika

Ruumiinvammat ja vammaisuus 1600-luvun Turussa

Veli Pekka Toropainen

Turun oikeuslähteissä mainitaan usein vamman aiheuttaneita onnettomuuksia sekä erilaisia vammoja kehossaan kantaneita henkilöitä. Vammaisten elämä tai heidän hoitonsa jää sen sijaan yksittäisten mainintojen varaan. Näistä maininnoista on kuitenkin mahdollista rakentaa kuva vammaisen henkilön arkipäivästä ja kohtelusta. Keskityn tässä artikkelissa ruumiinvammoihin ja jätän mielen sairaudet mainintojen tasolle. Artikkelissa esiintyy 1600-luvun sanastoa, joka nykykielenkäytössä ei välttämättä ole korrektia.

Kaksijakoinen suhtautuminen vammaisiin

Mikäli mahdollista, tuli oman perheen huolehtia vammaisesta. Tässä piilee perimmäinen syy, miksi asiakirjoihin ei ole jäänyt tietoja heidän elämästään. Ennen kuin vammansa vuoksi työhön ja normaaliin elinkeinon hankkimiseen kykenemätön henkilö voitiin vapauttaa kaikkia työikäisiä ja -kykyisiä koskevasta henkiverosta, tuli vamman haitta-aste todistaa. Tämä tapahtui oikeuden edessä todistajien tai lääkäriltä hankitun todistuksen kautta. Myös yhteisistä tai julkisista varoista kustannettuun jatkuvaan hoitoon pääsy edellytti tutkintaa, joka saattoi olla hyvinkin monipolvinen.

Kauppias Jöran von Hagenin katsottiin tulleen mielisairaaksi ja hänen vaimonsa Kirstin von Hagen tuli keväällä 1643 raastuvanoikeuteen pyytämään, että Jöran voitaisiin ottaa Seilin hospitaaliin hoidokiksi. Oikeus vastasi, että lupa tulisi saada herra piispalta. Kirstin vaelsikin seuraavaksi piispa Isak Rothoviuksen luo, joka oli myötämielinen asialle. Toki Kirstinin tuli ensin saada jostakin rahat miehen lunastamiseksi hospitaaliin. Normaali kertasumma, jolla sairasta ylläpidettiin loppuelämänsä, oli 20 hopeataalaria. Kun Kirstin palasi raastupaan, hän sopi, että hänen miehensä lunastusmaksu olisi hieman suurempi sata kuparitaalaria, sillä mies saisi summalla parempaa hoitoa, siis ruokaa ja paloviinaa. Summa tuli ottaa pariskunnan talon arvosta, kun se olisi ensin myyty.

Pieter Brueghel vanhemman (n. 1525–1569) maalauksessa esiintyy mm. henkilöitä, joilta on amputoitu raajoja.

Maaherra määräsi heinäkuussa 1691 Turun raadin tutkimaan, oliko kaupungin hospitaaliin pääsyä anonut piika Margareta Sigfridsdotter kaupungin lapsi, ja oliko hänellä sukua, joka saattoi elättää häntä. Margareta toi mukanaan oikeuteen kaksi vanhaa leskeä, jotka olivat asuneet hänen vanhempiensa naapurissa. He kertoivat Margaretan olevan kaupungin lapsi. Hänen isänsä oli ollut porvari ja omistanut talon Luostarinmäellä. Talo oli siirtynyt Sigfridin kuoltua Grels Ropakon haltuun. Naisten mukaan kaikki Margaretan sukulaiset olivat kuolleet, mikä annettiin hänelle todistukseksi hospitaaliin pääsyä varten. Koska Margareta oli varaton, kustannettiin hänen hoitonsa porvariston yhdessä maksamista varoista.

Virallisesti raati ja kirkko kehottivat armahtamaan sairaita ja vammaisia, mutta heihin suhtauduttiin silti varsin nuivasti. Paikallisyhteisöllä oli jatkuvana pelkona ylimääräisten elätettävien määrän lisääntyminen. Siksi kaupunkiin ei saanut tulla eikä sinne tuoda muualla syntyneitä ”irtaimia ihmisiä”, joihin kuuluivat myös vammaiset. Kun erään kädettömänä syntyneen pojan äidinäiti vei hänet Turusta laivalla Tukholmaan tapaamaan sukulaisia, määräsi Tukholman raastuvanoikeus laivurille 40 hopeamarkan sakon, sillä kaupunkiin ei olisi saanut tuoda siellä mahdollisesti elätettäväksi joutuvia ihmisiä. Tämä koski tietysti myös Turkua.

Kaikki sairaiden ja köyhien hoito ei tapahtunut siihen varattujen seinien sisäpuolella, sillä esimerkiksi porvari Johan Pargasin vaimo sai marraskuussa 1659 köyhien arkusta 30 kuparitaalaria, sillä hän oli pitänyt luonaan ja hoitanut 20 viikkoa vaimo Margareta Thomasdotteria kaupungin hospitaalista. Tämän jalka oli mennyt poikki tukkipuun osuttua siihen postimestari Bertil Caloanderin pihalla. Tapaus osoittaa, ettei köyhiä ollut tarkoitus saattaa päiviltä, vaan heihin tuli suhtautua armeliaasti. Vaikka porvaristo oli halutonta hoitamaan velvollisuuksiaan hospitaalia kohtaan, oli yleinen suhtautuminen köyhiä ja vammautuneita kohtaan ilmeisen säälivää.

Kaikkia vammaisia ei otettu kollektiivisen huollon piiriin kaupungin köyhäinhuoneelle tai Seilin hospitaaliin Nauvoon, vaan heidän tuli selviytyä, miten parhaiten taisivat. Raastuvanoikeudessa luettiin kesäkuussa 1660 tutkinta, jossa sotamies Eskil Spelarea syytettiin varkaudesta. Hän oli varastanut edellisenä tiistaiyönä eräästä Lyypekistä tulleesta kuutosta eli talonpoikaisveneestä 27 kappaletta tuoreita haukia ja parin vanhoja kenkiä. Syyksi hän kertoi ahtaat olonsa, sillä hän ei voinut vammautuneena saada mitään työtä. Hauet saksalaiset olivat saaneet takaisin, ja siksi asianomistajalla ei ollut vaatimuksia Eskiliä kohtaan. Koska häntä oli jo pidetty vangittuna, päästettiin hänet vapaalle jalalle. Hänellä ei ollut mitään, millä maksaa varkaussakkonsa, joten hänelle teroitettiin ainoastaan sitä, että hän saisi seuraavalla kerralla ankaramman rangaistuksen.

Arjessa löydettiin keinoja kuulovammaisten kanssa kommunikointiin. Joshua Reynoldsin (1723–1792) maalaus, Wikimedia Commons.

Ainakin aistivammaisten lähipiiri löysi keinot, joilla he saattoivat kommunikoida keskenään. Piiskuri Jakob Jakobssonin vaimolta Maria Jakobsdotterilta kysyttiin vuonna 1697, mistä hänen mykkä poikansa Jakob oli saanut kaksi myssyä. Äiti sanoi poikansa tuoneen ne hänelle keskellä päivää ja ilmoittaneen silmäniskuilla ja miimeillä eli eleillä haluavansa antaa ne äidilleen.

Aistivammat olivat siksi yleisiä, että niiden kanssa joutuivat kosketuksiin kaikki kaupunkilaiset tavalla tai toisella. Turussa sijaitsi 1600-luvulla esimerkiksi Kuuroilan talo, ja Kuuro esiintyy myös henkilön lisänimenä. Niinpä Kuuro Jakobin vaimo yllytti poikansa kanssaan varkauteen. Oikeustapauksesta ei selviä, johtuiko varkaus perheen tiukoista taloudellisista oloista, joiden syynä on saattanut olla miehen kuurous. Kuurous ei toisaalta estänyt työtä, sillä kuuro piika Margareta Eriksdotter onnistui vuonna 1666 loukkaamaan sanoin isäntäänsä porvari Thomas Allia.

Vammoja käytettiin myös haukkumasanoina. Tavallisin sana oli hullu. Myös silmiin kohdistuneet haukkumasanat olivat tavallisia. Johan Fåck kertoi nähneensä, kuinka pyövelin vaimo repi aitaa ja päästi sikansa Sigfrid Karan peltoon. Pyövelin vaimo oli kutsunut Fåckia ”kerjäläiseksi” ja ”sokeaksi nälkäkurjeksi”. Professori Axel Kempe valitti puolestaan vuonna 1663 savupiippujen tarkastusmiehistä Thomas Bergistä ja Jakob Eskolasta, että nämä olivat tulleet hänen taloonsa edellisenä torstaina kello neljältä iltapäivällä ja rikkoneet äskettäin muuratun saunan kiukaan ilmoittamatta asiasta isäntäväelle. Kempen vaimon ja piikojen saapuessa pihalle kutsui toinen piioista Eskolaa ”kierosilmäiseksi pukiksi”.

Jakob Eskola taas kantoi maaliskuussa 1672 Mickel Lillklockaren vaimoa Margareta Natteria vastaan siitä, että tämä kutsui häntä ulosmittausta toimitettaessa ”karsoiksi” ja ”kierosilmäksi”.  Samoin kapteeni Eggert Ertmanin vaimo Kristina Palmqvist haukkui vuonna 1681 todistaja dominus Magnus Runbeckiä ”kierosilmäksi”. Yllättäen suosittu haukkuma oli ”raajarikko”. Tukholman purjehduksella kadonneesta tyynystä riideltäessä vuonna 1662 Jakob Pitkän vaimo kutsui Erik Sukulaa varkaaksi, kelmiksi ja raajarikoksi. Henrik Pyrri puolestaan kutsui asianajaja Olaus Botvidia raastuvan käytävässä raajarikoksi.

Etsaus 1800-luvun alusta esittää englantilaista Margaret Standingiä, jolla oli vain yksi jalka, yksi silmä ja yksi varvas. Kuvassa Margaret liikkuu kepin kanssa. Kuva: Wellcome Collection.

Hoitolaitokseen päätyneillä oli toisinaan selkeä hätä siitä, miten he tulisivat pärjäämään ja saisivatko he riittävästi ruokaa. Kyse oli juuri tästä, kun vaimo Margareta Kangar esitti vuonna 1670 isälleen Lars Kangarille 105 taalarin laskun. Oikeus totesi, että lasku oli vanhentunut ja johtui väärinymmärryksestä. Sokeutensa ja raihnaisuutensa vuoksi Seilin hospitaaliin otettu Margareta sai isältään 15 taalaria, kuusi lampaannahkaa, kuusi kyynärää verkaa hameeseen ja puoli leiviskää makkaroita, jottei hänen tarvitsisi ahdistella isäänsä turhanpäiväisyyksillä. Margareta lupasi tyytyä tähän ja jättää isänsä vastaisuudessa rauhaan.

Omaiset toki välittivät vammaisistaan ja pyrkivät huolehtimaan heistä mahdollisuuksien mukaan. Kun Liedon Rähälän Ryökään nuori-isäntä sairastui mieleltään, hoiti perhe häntä kotona. Hän tuli välillä levottomaksi ja pyrki karkailemaan, jolloin perhe kytki hänet kettingillä tuvan seinään. Kun nuorimies onnistui sitten todella karkaamaan, antoi perhe kuuluttaa lähikirkoissa, myös Turussa, että tämä pyrki todennäköisesti tapansa mukaan Härkätietä myöden Turkuun. Perhe pyysi, etteivät vastaantulijat pahoinpitelisi häntä, vaan toimittaisivat hänet takaisin kotiin omaisten hoivaan.

Köyhien ja vammaisten hoitolaitokset

Turussa sijaisi 1500-luvulla kaksi hoitolaitosta, joissa hoidettiin köyhiä, sairaita ja vammaisia. Puolalanmäen rinteessä oli Pyhän Yrjänän hospitaali, jonka tehtävänä oli huoltaa spitaalisia ja muita tarttuvia tauteja sairastavia. Lähempänä jokirantaa myöhemmän Julinin tontin paikalla sijaitsi Pyhän Hengen huone, joka oli varsinainen köyhäinhoitolaitos. Nämä laitokset siirtyivät uskonpuhdistuksen myötä porvariston taakaksi, sillä heidän tuli huolehtia suureksi osaksi niiden asukkaiden elannosta ja rakennusten kunnosta. Porvaristosta asetettiin valvojat, jotka vastasivat laitosten toiminnasta.

Hospitaaleja kuvattiin vielä 1500-luvulla kurjiksi paikoiksi, joissa sattui esimerkiksi nälkäkuolemia. Kustaa II Adolf pyrki uudistamaan köyhäinhoitolaitosta 1610-luvulta lähtien niin, että hospitaaleista olisi tullut suurempia ja siten paremmin valvottavia laitoksia. Tähän perustui myös se, että Turun spitaalisairaala ja köyhäinhuone yhdistettiin ja siirrettiin vuonna 1623 Nauvon Seiliin. Turkuun jäi kuitenkin edelleen köyhäinhuone eli hospitaali, jossa kaupungin omia vähäosaisia – köyhiä, vanhoja ja vammaisia – asukkaita elätettiin.

Maisemaa Seilin saarelta, jonne Turun spitaalisairaala ja köyhäinhuone siirrettiin vuonna 1623. Kuva: Maja Kuzmanovic, Flickr (CC BY-SA 2.0).

Vuonna 1634 raati pyysi piispaa keksimään keinon, jolla kaduilla joukoittain majailevat köyhät – joiden joukkoon kuuluivat myös ilman hoitoa olevat vammaiset – saataisiin järjestykseen. Porvaristo lupasi osallistua uutterasti uuden köyhäintalon rakentamiseen. Ilmeisesti tähän liittyen Aurajoen itärannalle valmistui uusi köyhäinhoitolaitos 1640-luvun alkupuolella. Kun se paloi vuonna 1663, siirrettiin se vuonna 1675 joen vastarannalle paikalle, josta on edelleen muistona nimi Sairashuoneenkatu. Hospitaaliin liittyi myös Pyhän Mikaelin kirkko sekä kellotapuli ja hautausmaa.

Porvaristo oli kuitenkin jatkuvasti vastahakoinen huolehtimaan velvollisuudestaan pitää hospitaalin rakennukset kunnossa. Raati sai huomauttaa tästä lähes jokaisena yleisenä raastupapäivänä. Rakennustarvikkeita ei toimitettu paikalle eikä töihin ilmaantunut riittävästi miehiä, jotta työt olisi voitu saattaa loppuun.

Yksityishenkilöt lahjoittivat köyhille ravinnoksi ja elannoksi rahaa ja tarvikkeita eri tilanteissa. Esimerkiksi Turun linnanvoudin leski Anna Hansdotter testamenttasi vuonna 1573 Turun spitaalihospitaalin ja köyhäinhuoneen sairaille ja köyhille huomattavan määrän viljaa, karjaa ja taloustavaroita. Myös kaupunki saattoi poikkeustilanteessa toimittaa köyhille ylimääräistä muonitusta. Sääntöjen mukaan siat oli vietävä pois kaupungista mätäkuukausien ajaksi. Muutoin pyöveli sai viedä ne köyhäintaloon, josta ne sai lunastaa täydellä arvollaan. Mikäli omistaja ei lunastanut eläintään, päätyi se köyhien ravinnoksi. Esimerkiksi vuonna 1601 kaupunkilaiset tekivät lisäksi omia lahjoituksiaan, joihin kuului huomattava summa käteistä rahaa sekä ruokatarvikkeita, olutta ja härännahka.

Lahjoitukset otettiin varmaankin ilolla vastaan, sillä jokapäiväinen hospitaalin ruokatalous oli kovin yksipuolista. Esimerkiksi vuoden 1601 aikana köyhät saivat muonakseen vain rukiita, ohria, maltaita, herneitä, suolaa, lihaa, makkaroita, maitoa, piimää, suolattua, tuoretta ja kuivattua kalaa. Kalaa syötiin viitenä tai neljänä päivänä viikossa ja lisäksi perjantaisin paastottiin. Liha käytettiin papusoppaan. Vaikka ruokavalio oli yksipuolinen, saivat esimerkiksi Seilin potilaat normaaleina aikoina riittävän kalorimäärän ravinnostaan. Katovuosina ravinto huononi merkittävästi.

Tilannetta paransi se, että hoidokeille annettiin tiettyinä juhlapäivinä ylimääräisiä ruoka-aineita. Helluntaina, Marian päivänä, Pyhäinpäivänä, joulupäivänä, Pyhän Henrikin päivänä ja pääsiäisenä köyhiä hemmoteltiin ylimääräisillä vilja-annoksilla sekä voilla, humaloilla, lampaanlihalla, kalkkunoilla ja valaistukseen käytetyillä kynttilöillä.

Turun köyhäinhuoneen ruokaluettelon mukaan hoidokit söivät lähinnä kalaa. Torstaisin saatiin hernesoppaa, joka oli vahvempaa ruokaa, sillä perjantai oli paastopäivä. Ruokaa ryyditti kotikalja. (KA 276, Voudintilit, Yleisiä asiakirjoja, Turun hospitaalin tiliasiakirjoja 1601−1602, 4.)

Seilin historia sairaalasaarena alkoi jo vuonna 1619, jolloin kuningas Kustaa II Adolf määräsi, että Turun ulkopuolelta oli etsittävä saari, jonne voitaisiin rakentaa sairaala. Sinne tultaisiin sijoittamaan Turun Pyhän Yrjänän hospitaalin ja Turun Pyhän Hengen huoneen leprapotilaat, mielisairaat ja muita kroonikoita. Valinnan kohdistuminen Seilin saareen oli ymmärrettävää, sillä se sijaitsi vilkkaan Turku – Tukholma laivareitin lähellä, sen suojassa oli vanhastaan käytetty ankkuripaikka ja lisäksi hautausmaaksi soveltuva hiekkaharju. Spitaalisille tarkoitetut rakennukset sijoitettiin pääsaaren itäpuolelle, kapean salmen siitä erottamalle saarelle. Näistä puurakennuksista on enää näkyvissä kivijalkoja. Maankohoamisen ja hiekan kerrostumisen takia saari on nykyään maayhteydessä Seilin pääsaareen. Isonvihan aikana 1713─21 rakennukset rappeutuivat ja potilasmäärä pieneni aivan vähäiseksi. Vain pääsaaren rakennukset kunnostettiin tämän jälkeen.

Vuonna 1633 kruunun köyhiä hoidokkeja, joilla ei ollut tarttuvaa tautia, oli Seilin saarella 26 miestä ja 24 naista. Heistä 13 oli sokeaa, kaksi kuuroa, yksi kuuromykkä, kaksi liikkumatonta, kaksi kaatumatautista (nyk. epilepsia), yksi ontuva ja kaksi mielipuolta. Toinen mielipuolista oli turkulaisen porvari Thomas Viisaan tytär Sara. Yhdellätoista hoidokilla oli puolisonsa mukanaan. Muista hoidokeista, jotka olivat sokeita, raajarikkoja ja mielisairaita, mainittakoon sokea rummunlyöjä Anders Olofsson. Hänen vaimonsa oli seurannut miestään vapaaehtoisesti saarelle kahden pienen lapsensa kanssa, eikä hänellä ja lapsilla ollut ylöspitoa mistään. Poikanen Jakob luokiteltiin puolestaan kaatuvaiseksi eli kaatumatautiseksi ja vähämieliseksi. Turun porvari Lasse Palikka oli maksanut hänen lunastusmaksunsa, sillä poika oli löytölapsi ja löytynyt hänen portiltaan. Leski Valborg Grelsdotter taas oli otettu jo Turussa köyhäinhoidon piiriin kuningas Kaarlen kirjeellä 1610.

Sokea kerjäläinen 1800-luvun maalauksessa. Kuva: Wellcome Collection.

Vammautumisen muodot

Vammautuminen aiheutui tyypillisimmin työssä varomattomuudesta tapahtuneesta onnettomuudesta tai tappelusta, joka johtui kiihtymisestä tai liiallisesta alkoholin nauttimisesta. Turun raati määräsi vuonna 1637 porvariston hankkimaan tukkeja Aurajoen ylittävän sillan rakentamiseen. Tukeista oli pulaa, ja Klemet Runsalan sekä Markus Papin välille syntyi riita yhdestä tukista. Seuranneessa tappelussa Pappi löi Klemetiä puukolla silmään niin, että siitä meni näkö. Klemetin toinen silmä olikin jo valmiiksi sokea.

Brita Mickelsdotterin oikean käden peukalo murskautui kesällä 1684, kun hän ja Jöran Pitkä olivat soutaneet halkovenettä jokea ylävirtaan. Korppoon Roslaxin Erik Simonsson oli purjehtinut varomattomasti heidän ohitseen ja rikkonut peukalon lisäksi veneen laidan. Tapaus oli vahinko, sillä Erik ei ollut nähnyt tapahtumaa tulevaksi laskiessaan purjetta. Hän lupasi maksaa Britan vahingon sekä kivun ja säryn, kuten sormea parantaneen parturin kulutkin.

Parturi suorittaa leikkausta David Rijckaert III:n maalauksessa 1600-luvulta.

Viisi vuotta myöhemmin porvari Jöran Simonssonin vaimo Maria Simonsdotter valitti musikantti Karl Pryssin haavoittaneen hänen miestään oikeaan käteen. Kättä hoitava välskäri Johan Tanto kertoi, että miestä oli lyöty pahasti, eikä Tanto ollut varma, voisiko hän säästää käden. Joka tapauksessa kolme sormea jäisi halvaantuneeksi. Syyllinen sai 18 hopeamarkan sakon ja joutui maksamaan kahdeksan riikintaalaria Tanton kuluja. Oikeustapauksesta ilmenee, että hoitavan välskärin palkkio oli moninkertainen verrattuna lain määräämään korvaukseen ruumiinvammasta. Keskiaikaiseen, noin vuodelta 1350 olevaan, Maunu Eerikinpojan kaupunginlakiin kirjatut korvaussummat ruumiinvamman tuottamisesta olivat jääneet merkityksettömiksi rahan arvon muuttuessa.

Kuten edellisestä tapauksesta ilmenee, vamma voitiin lääkitä sen ollessa tuore, mutta varsinaisia keinoja vamman parantamiseen ei juuri ollut. Henki voitiin ehkä säästää amputoimalla vammautunut jäsen ja sen tilalle voitiin veistää esimerkiksi puujalka, mutta vammaa se ei sinänsä poistanut. Ajatuksen tasolla vamma oli Jumalan antama ja ihmisen tuli kantaa kohtalonsa ja olla kiitollinen henkensä säilymisestä. Paikallisyhteisön suhtautumisesta syntymävammaan ei ole selviä merkintöjä oikeuslähteissä.

Raastuvassa tutkittiin heinäkuussa 1691 tappelua. Pellavakankurin kisälli Alexander Johansson oli ollut tulossa 9. helmikuuta 1691 Turun linnasta kaupunkiin päin erään talollisen reessä. Aurajoen jäällä oli myös muita talollisia rekineen menossa kaupunkiin. Linnan vahtimestari Anders Korp oli ollut puolestaan tulossa kaupungista linnaan. Hän oli lyönyt miekallaan neljä verihaavaa kisällin vasempaan käteen. Yhdellä lyönneistä osui pahemmin, sillä yksi kisällin sormenpäistä irtosi kokonaan. Korp oli suuttunut kisällille siitä, että tämä oli kiirehtinyt Korpin kanssa puhunutta talollista jatkamaan matkaansa.

Kämnerinoikeus tuomitsi Korpin 20 hopeamarkan sakkoon Tahtohaavoituksen kaaren perusteella. Lisäksi hänen tuli maksaa yhdeksän hopeataalaria haavoja lääkinneen parturin palkkaa. Raastuvanoikeus määräsi vahtimestarille lisäksi yhdeksän hopeamarkan sakon kolmesta haavasta ja kolmen markan sakon ruumiinvamman tuottamisesta. Särystä hän sai maksaa yhden hopeataalarin lisää. Koska kisälli oli samana iltana haukkunut linnassa vahtimestaria, sai hän maksaa kuusi hopeamarkkaa sanoistaan. Tässäkin tuomiossa näkyy lain osittainen vanhentuminen, sillä haukkumasanat tulivat kalliimmaksi kuin pysyvän ruumiinvamman tuottaminen.

Juopumus johti usein riitoihin ja nimittelyyn. Jan Steenin maalaus 1600-luvun lopulta kuvaa samanlaista tilannetta Hollannissa.

Piika Anna Mattsdotter valitti vaimo Märta Jonasdotterin pahoinpidelleen hänet Vuorikaivolla Karjakadun varrella syyskuussa 1688. Märta oli lyönyt häntä ämpärillä tönäissyt hänet nurin rännin kiveykseen, mistä hänen kuulonsa oli mennyt. Märta selitti ottaneensa Annan ämpärin, joka seisoi kaivolla ja nostaneensa sillä vettä saaviinsa. Annan huomattua tämän, oli hän kysynyt, että kuka piru käski Märtan nostaa vettä hänen ämpärillään ja liata sen köyden. Märta oli vastannut antavansa piialle vettä samalla mitalla, jolloin Anna oli nostanut vettä ja viskannut sen Märtan päälle. Märta sanoi tönäisseensä Annan luotaan, mutta lyönnin hän kielsi. Kolmesta jakamastaan lyönnistä Märta sai yhteensä 18 markan sakon, mutta tuomiossa ei mainittu erikseen kuulon menettämistä.

Vammauttamisella voitiin myös uhkailla ja saada uhri parhaassa tapauksessa toteuttamaan uhkailijan tahto. Raatimies Olof Rhezelius kertoi kaupunginpiiskuri Andersin 12-vuotiaan tyttären langenneen varkauteen kolmantena joulupäivänä 1692. Tyttö kielsi varastaneensa tavaroita, vaan sanoi piiskuri Thomas Erikssonin vaimon Maria Johansdotterin käskeneen hänen hankkia itselleen mainitut vaatteet. He olivat tavanneet kadulla raatihuoneen kellarin ulkopuolella. Vaimo oli uhannut hakata tytön kädet ja jalat irti, jos tämä ei toteuttaisi hänen vaatimustaan. Maria oli seurannut tyttöä raatihuoneen portille ja odottanut, kun tämä haki tavarat.

Yhteisön vähäisimmillä ja siihen kuulumattomilla oli riski joutua kokemaan vakavaakin väkivaltaa, joka saattoi vammauttaa heidät pysyvästi. Noin 12-vuotias, Turussa syntynyt, poikanen Matts Johansson vaelsi syksyllä 1696 kaupunkiin kerjäämään. Asessori Johan Gabrielssonin luona kerjätessään häntä oli potkittu ja hakattu hänen omalla kepillään niin, että hänen selkänsä vammautui. Poika joutui raahautumaan oikeuteenkin käsiensä avulla, sillä hänen jalkansa eivät enää toimineet. Osakseen hän oli saanut sääliäkin, sillä yksi jos toinen oli korjannut hänet sisään yöksi pakkasen kourista. Päiväksi hänet oli kuitenkin toimitettu torille, jossa hän makasi tukkipinon päällä. Sieltä maaherra sitten löysi hänet ja vaati asiaa selvitettäväksi.

Väkivalta aiheutti vammautumisiamyös 1600-luvun Turussa. Kuva: Supplementum Chronicarum 1553.

Yleiset näkövammat

Heikentynyttä näköä vastaan voitiin taistella, mikäli sokeus ei ollut synnynnäistä. Turussakin kävi tohtoreita, jotka määräsivät potilailleen silmälaseja. Lisäksi Turussa mainitaan okulisti, joka paransi ainakin yhden sokeaksi tulleen porvarin näön niin, että tämä tuli jälleen joksikin aikaa näkeväksi. Kotikonsteina käytettiin erilaisia salvoja, joita tuotiin ulkomailta tai valmistettiin itse eri eläinten ihrasta ja siihen sekoitetuista aineksista.

Sokeita henkilöitä mainitaan oikeuspöytäkirjoissa huomattavasti enemmän kuin muita vammaisia yhteensä. Sokeuden on arveltu johtuneen savupirttien savussa oleskelemisesta, mutta meidänkin tuntemamme kaihisairaudet ovat olleet osasyynä sokeutumiseen. Edellä mainitussa silmäleikkauksessa saattaakin olla kyse juuri kaihin poistamisesta.

Sokeus ilmenee oikeuslähteissä usein vain varsinaisen asian käsittelyn sivujuonteena tai pöytäkirjassa mainittua henkilöä määrittelevänä piirteenä. Kun Jöran Ruskeaa epäiltiin vanhan piikansa Gertrud Mattsdotterin makaamisesta vuonna 1641, sanoi Jöranin vanha ja sokea vaimo, ettei hänen miehensä ollut koskaan tehnyt mitään luvatonta Gertrudin kanssa.

Jakob Silli ja hänen vaimonsa Kirstin Simonsdotter valittivat vuonna 1661 pyövelin pojan Jöran Henrikssonin rikkoneen kotirauhaa ja käyttäneen väkivaltaa heitä kohtaan. Jöran oli tullut taloon kuultuaan Kirstinin pahoinpitelemän äitinsä Brita Klemetsdotterin avunhuudot. Jöranilla oli sattunut olemaan kirves kädessään ja hän oli lyönyt sillä eteisessä ollutta sokeaa vaimoa silmän alle.

Puupiirros sokeasta muorista. Kuva: Wellcome Collection.

Näkövamma esti elinkeinon hankinnan suurimmalta osalta sen kokeneista. Sokea Sara Olofsdotter oli saanut kaksi aviotonta lasta. Koska Sara oli umpisokea, ei hänellä ollut varaa maksaa salavuoteussakkojaan, sillä hän ei voinut tehdä työtä, josta olisi saanut joitakin lantteja enempää palkkaa. Niinpä sakot jätettiin määräämättä.

Kaupungin raati oli velvollinen suojelemaan kunniallisia kaupunkilaisia, ja tämä näkyi esimerkiksi sokeiden kohtelussa. Edesmenneen Axel Raudan vävy Thomas Jakobsson Einoila vaati vuonna 1644 Erik Viinan leskeltä Margareta Nilsdotterilta appensa vanhoja saatavia vuodesta 1631 lähtien. Koska leski oli sokea, rutiköyhä ja vanha, helpotettiin hänen taakkaansa sillä, ettei näitä vanhoja velkoja, joita Axel ei ollut itsekään perinyt, pantu maksuun. Lesken tuli maksaa vain yksi hopeataalari.

Myös yksityishenkilöt hoitivat sokeiden puolesta heidän asioitaan. Per Skomakaren vaimo edusti vuonna 1644 oikeudessa edesmenneen porvari Matts Mickelssonin sokeaa ja vanhaa leskeä, joka makasi hänen talossaan ja kärsi suurta puutetta. Skomakaren vaimo peri leskelle tämän saatavia hänen elannokseen. Vuonna 1687 raihnainen ja vanha Anna Månna kertoi asuneen Turussa melkein 40 vuotta. Hän odotteli melkein sokean tyttärensä kanssa rekikeliä, sillä hän aikoi matkustaa Uuteenkaupunkiin siellä naimisissa olevan tyttärensä luo saadakseen elannon.

Mikäli sokea kuului kaupungin varakkaampaan väestöön, oli hänen mahdollista palkata itselleen hoitaja. Erään kaupungin rikkaimman naimattoman naisen Elisabet Wollen piika Karin Larsdotter vaati emäntänsä kuoltua maksamatonta palkkaansa vuonna 1654 Elisabetin holhoojalta hovioikeudenneuvos Gregorius Sylviukselta. Karin esitti Elisabetin 28.5.1646 kirjoittaman todistuksen, jonka mukaan hänellä oli saatavana kuuden vuoden palkkana 326 taalaria. Summa teki vuosipalkkana viisinkertaisesti sen, mitä tavallinen piika ansaitsi. Elisabet oli määrännyt tämän summan maksettavaksi, sillä Karin oli hoitanut häntä hänen suuressa kurjuudessaan, kun hän oli sokea ja kurjassa sairaudessa. Oikeus katsoi vaateen oikeutetuksi ja määräsi perilliset suorittamaan summan. Myös Elisabetin setä kuvaili veljentytärtään umpisokeaksi tämän kuoltua.

Sokea Veit Stoss lapsenlapsensa kanssa. Jan Matejkon (1838–1893) maalaus Puolan kansallismuseossa.

Kuten muutkin vanhukset, testamenttasivat sokeat omaisuuttaan sukulaisilleen, jotka olivat hoitaneet heitä. Henrik Posti osoitti vuonna 1663 hoitaneensa sokeaa anoppiaan kymmenen vuoden ajan. Häneltä vaadittu perintö oli kulutettu anopin tarpeisiin. Piika Malin Bertilsdotter kertoi vuonna 1684 äitinsä sisaren Valborg Henriksdotterin testamentanneen Huolen talon Malinille siitä hyvästä, että hän oli hoitanut Valborgia ja sokeaa sisartaan Elin Bertilsdotteria kahdeksan vuotta.

Sokeus ei vienyt ihmiseltä oikeustoimikelpoisuutta. He saattoivat esimerkiksi todistaa kuulemistaan asioista. Oikeustapauksista ei ilmene, olivatko heidän muut aistinsa terästyneet sokeuden myötä. Turun köyhäintalossa asunut sokea vaimo Valborg Eskilsdotter oli sattunut olemaan vuonna 1662 Jakob Skräddaren tuvassa ja hän oli kuullut varkaisiin tulleen tyttösen liikkeet tämän murtautuessa talon vinttiin.

Sokea henkilö voitiin ottaa mukaan todistajaksi, kun mentiin kyselemään lainan takaisinmaksua tai pahojen puheiden todenperäisyyttä. Laivamiehen vaimo Karin Mattsdotter meni porvari Simon Erikssonin poissa ollessa hänen tupaansa 1665. Hänellä oli mukanaan sokea vaimo Elin Larsdotter. Karin kysyi Simonin vaimolta Kirstiniltä, oliko tämä sanonut hänen lypsäneen toisen lehmän. Naiset joutuivat sanaharkkaan, joka päättyi hiusten repimiseen.

Tappelevat naiset etsauksesa 1500–1600-lukujen vaihteesta. Kuva: Royal Collection Trust.

Sokeat joutuivat myös vastaamaan itse pahoista tekosistaan oikeuteen, eikä vamma vaikuttanut heidän saamaansa tuomioon ainakaan aina lieventävästi. Pitkissä oikeusjutuissa ilmenee lisäksi tietoja sokeiden elämästä. Paraisten Siltalassa syntynyt sokea Erik Andersson kertoi vuonna 1663, että hänet oli lähetetty 12 vuoden vanhana vuonna 1628 Seilin hospitaaliin, jossa hän oli asunut yhtäjaksoisesti 35 vuotta. Siellä hänet oli pakotettu raudoissa naimaan vaimo Brita Henriksdotter, joka eli saarella edelleen. He eivät voineet elää sovussa, sillä vaimo epäili häntä välissä piikojen ja välillä leskien kanssa peuhaamisesta. Hän oli joutunut köyhien taloudenhoitajan Lars Hoffmanin hampaisiin, joka haastoi hänet oikeudesta toiseen. Tämän vuoksi hänet oli karkotettu Seilistä neljä vuotta aiemmin. Sen jälkeen hän oleskeli Paraisilla ja tuli runsas vuosi sitten Vapun päivän aikaan Turkuun. Erik tuomittiin vielä samana vuonna 90 hopeataalarin sakkoon huoruudesta, ja kun hän ei kyennyt maksamaan sakkojaan, ruoskittiin hänet raastuvan pihalla.

Sokea mies Anders Johansson kulki vuonna 1686 ympäri maata Margareta Thomasdotterin kanssa, vaikka hänellä oli myös laillisesti vihitty vaimo. Anders oli myös siittänyt lapsen Margaretalle. Itsensä hän elätti taikuudella. Anders sanoi, ettei hänen vaimonsa Ingeborg Klemetsdotter ollut halunnut seurata häntä kiertävään elämään, johon hän tarvitsi saattajan sokeana.

Näkövamma aiheutti vaaratilanteita, eikä sokea aina välttynyt joutumasta onnettomuuden uhriksi. Sokean miehen Mårten Jöranssonin vaimo Margareta Mattsdotter kertoi vuonna 1695, että kun hänen miehensä oli tullut kynttilän päivän suomalaisesta iltajumalanpalveluksesta, oli suutarimestari Petter Wessmanin oppipoika Johan Jöransson ajanut reellä, jossa hänellä oli kyydissä Wessmanin tytär, joen eteläpuolella kauppias Rosslijnin talon kohdalla niin varomattomasti, että aisapuu oli osunut Mårtenin rintaan. Mårtenin oli ollut pysyteltävä siitä saakka vuoteessa, sillä hänen rintansa ja päänsä olivat turvonneet.

1800-luvun kuva sidotusta päävammasta. Kuva: Wellcome Collection.

Raajarikkoisten vaikea elämä

Oikeustapaukset kertovat kaksijakoisesta suhtautumisesta vammaisiin ja tämä tulee erityisesti ilmi raajarikkoisten kohdalla. Ainakin osan heistä oletettiin hankkivan itse elantonsa, mutta vakituisen työn tai hoivan saaminen oli silti ilmeisen vaikeaa, sillä he joutuivat myymään omaisuuttaan elannokseen. He saattoivat saada almuja hyviltä ihmisiltä, mutta joutua toisaalta riistetyksi jonkun toimesta.

Ovelimmat saattoivat käyttää vammaisia hyväkseen omissa toimissaan, kuten varastyttönen Margareta Johansdotter. Virusmäen Agnes Jakobsdotter kertoi syksyllä 1687 Margaretan tulleen hänen luokseen ja tarjonneen myytäväksi varretonta kirveenterää. Hän oli ostanut sen yhdellä taalarilla ja leipäkakulla, sillä tyttö sanoi kirveen kuuluvan kaupungissa asuvalle raajarikolle, joka joutui myymään sen puutteensa vuoksi. Margareta oli kuitenkin varastanut terän ja käytti tuntematonta raajarikkoista peitetarinanaan.

Valborg Mårtensdotter Maariasta kertoi menneensä keväällä 1691 ilman käsiä syntyneen tyttärenpoikansa Thomas Henrikssonin kanssa Tukholmaan Axel Mårtenssonin kuutolla tapaamaan sukulaismiestään. Poika oli saanut hieman rahaa hyvältä ja kristilliseltä väeltä. Koska Valborgilla ei ollut itsellään arkkua, oli hän antanut pojan rahat 3:12 taalaria porvari Jöran Möllerin rengille Christer Petterssonille säilytettäväksi tämän arkussa. Christer ei kuitenkaan halunnut palauttaa rahoja. Hän sanoi, että oli kyllä ottanut rahat, mutta hän ei voinut muistaa, mihin ne olivat sitten joutuneet. Hän epäili Valborgin ottaneen rahat arkusta. Tämä kuitenkin kielsi saaneensa Christerin arkun avaimia haltuunsa ja oikeus tuomitsi Christerin palauttamaan rahat.

Valborg valitti myös Axelin pidättäneen 37 taalaria hänen tyttärenpoikansa rahoja. Poika oli saanut hyviltä ihmisiltä matkalla 14 taalaria ja Tukholman rannassa vielä 22 taalaria, jotka Valborg oli antanut Christerin haltuun. Axel oli sitten ottanut rahat tältä. Laivuri kertoi, että hänelle oli tuomittu 40 hopeamarkan sakko Tukholman raastuvassa pojan tuomisesta kaupunkiin. Se piti maksaa heti ja hän oli ottanut Valborgin rahoja 30 taalaria maksuun ja lisäksi kuusi taalaria rahtimaksua. Valborg pyysi jutun lykkäämistä, kunnes hän saisi seuraavana keväänä Tukholmasta tiedon, oliko Axel todella maksanut sakkonsa, sillä Valborgin mukaan hän oli saanut ne anteeksi.

Syntymästä saakka vammautuneet elivät usein sukulaisten avustamana ja vieraiden antamien almujen avulla. Kuvassa ilman käsiä syntynyt saksalainen Johann Kleyser. Kuva: Wellcome Collection.

Henrik Bakare valitti vuonna 1641 katupojasta, jolla oli puujalka. Tämä oli virtsannut peräti neljä kertaa seinän raosta Bakaren leipien ja niitä myymässä olleen piika Elisabet Mattsdotterin päälle, kuten piika todisti. Koska poika oli alaikäinen ja hänellä ei ollut varoja millä maksaa vahinko, sai hän istua muille varoitukseksi varaskellarissa päivän ja yön sekä kuivua sen jälkeen raatihuoneen edessä puuhevosen selässä kolme tuntia.

Halvaantunut kerjäläinen Jonas Jakobsson yritti käyttää tilaansa hyväkseen tammikuussa 1668 saatuaan haltuunsa yhdeksän luodin painoisen hopeatuopin. Häntä pyydettiin hakemaan siihen paloviinaa kuudella äyrillä. Jonas ilmoitti oikeudelle laittaneensa tuopin housujensa taskuun ja pudottaneensa sen. Hän ei aikonut korvata tuoppia vedoten halvaantumiseensa. Jonasta epäiltiin kuitenkin tuopin varkaudesta, sillä hän osti itselleen uuden rakennuksen. Hän vaimoineen kuitenkin sanoi, että rakennus oli vielä maksamatta. Jonas määrättiin silti hankkimaan tuoppi takaisin.

Mikäli puoliso sai vamman avioliiton aikana, oli terveen puolison siedettävä asian tilaa, sillä vamma ei ollut syy avioeroon. Avioliiton se saattoi sen sijaan estää. Tuomiokapituli tutki syyskuussa 1689 Someron Kimalan talollisen Zacharias Thomassonin ja porvari Johan Kimalaisen lesken Malin Jöransdotterin avioliittoasiaa. Leskellä oli takanaan jo kaksi aiempaa avioliittoa. Talollinen oli lähettänyt edellisenä vuonna leskelle kihlalahjoja ja käynyt Malinin puolesta useilla markkinoilla myymässä tämän tavaroita vakaana aikeenaan avioitua lesken kanssa. Malin päätyi lopulta siihen, että hänen sydämensä oli aivan kylmä miestä kohtaan. Malin vastasi kysyttäessä oikeudelle, että hän oli kuullut miehen olevan halvaantunut ja poissaoleva.

Puupiirros vuodelta 1622 esittää kerjäläistä, jolla on puujalka. Kuva: R. L. Baumfeld Collection.

Hulluuden monet merkitykset

En käsittele tässä artikkelissa varsinaisesti mielisairautta, mutta nostan siitä esiin joitakin piirteitä, sillä se esiintyy lähteissä enemmän kuin ruumiin vammat yhteensä. Tosin mielenterveyden ongelmiin viittaavilla sanoilla voitiin tarkoittaa jotakin aivan muuta. Niitä nimitettiin toisinaan ”mielisairaudeksi”, ”mielenheikkoudeksi” tai ”pöhköydeksi”, mutta yleensä vain ”hulluudeksi”. Hulluuden aste määriteltiin tarkoin ja ihminen saattoi olla sen mukaan esimerkiksi ”puolipöhkö”, ”melkein järjetön” tai ”täysin hullu”.

Rikolliset pyrkivät selittämään oikeudelle rikollisia tekojaan hulluudella, joka johtui liiallisesta alkoholinkäytöstä tai säikähtämisestä. Varas saattoi todeta, että hänet oli houkuteltu tekoon hänen hulluuttaan, tai että hän oli tullut kuin hulluksi ja syyllistynyt tekoon. Esimerkiksi isännältään vuonna 1667 tavaroita varastanut piika Margareta Mattsdotter kertoi tehneensä tekonsa tietämättömyyttään ja hulluuttaan. Hän oli valmis korvaamaan vahingon.

Varsinkin epäselvissä kuolemantapauksissa pyrittiin selvittämään tarkoin edesmenneen mielentilaa, sillä itsemurhaajien hautaamista koskivat eri säännöt, kuin hulluudessaan henkensä vienyttä. Hulluuteen vedottiin myös silloin, kun joku oli syyllistynyt vahinkotappoon. Joulukuussa 1659 tutkittiin tappoa. Surmaajan vaimo oli pyytänyt todistajaa käyttäytymään kuin hullu, kun he menivät hovioikeuteen asian tiimoilta. Näin hänen todistuksensa ei olisi ollut pätevä ja surmaaja olisi välttynyt tuomiolta.

Maanista naista esittävä kuva 1800-luvulta. Kuva: Wellcome Collection.

Mielenhäiriön syntyhistoriakin pyrittiin selvittämään oikeudessa. Usein ilmeni, että sairastunut oli kokenut kovaa painetta mielessään ennen sairastumistaan. Paine liittyi yleensä taloudellisiin vastoinkäymisiin tai pelkoon oman kunnian ja maineen menettämisestä. Maaherran määräyksestä tutkittiin vuonna 1686 Elin Henriksdotteria, joka oli saanut aviottoman lapsen kokki Jöns Friskin kanssa, ja jonka sanottiin halunneen tappaa lapsensa. Elin kertoi hakeneensa matkapassia Tukholmaan etsiäkseen sieltä Friskiä. Passia Elin ei ollut saanut, vaikka hän oli hakenut sitä useita kertoja. Kun hänen ei ollut annettu matkustaa, oli hän palannut asuntoonsa ja sanoi tulleensa kuin hulluksi matkan estymisestä niin, ettei hän tiennyt, mitä hän oli tehnyt.

Yhteyden puuttuminen Jumalaan oli kauhistuttava asia monelle aikakauden ihmiselle. Tämän koki myös Karin Jompse, joka oli myynyt talonsa Turussa ja muuttanut maalle. Toistakymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1689 hän tuli kaupunkiin ja vaati porvari Jöran Kutan vaimolta Valborg Henriksdotterilta loppusuoritusta kauppasummasta. Karin kuitenkin valoi pahan toivotuksia Valborgin, hänen miehensä ja lastensa päälle. Ensiksi Karin oli uhannut tappaa Valborgin miehen, ja toiseksi hän oli haukkunut Valborgin naimisissa olevaa tytärtä huoraksi ja lapsenmurhaajaksi. Valborgin itsensä hän oli sanonut murhanneen lapsen ja heittäneen sen kaivoon. Lisäksi Karin rikkoi talon ikkunat ja tärveli rukin, ja olisi aiheuttanut suurempaakin vahinkoa, mikäli Valborgin vävy Simon Wellamsson ei olisi tullut paikalle ja estänyt häntä. Karin myönsi olleensa talossa, mutta hän ei muistanut tekojaan, sillä hän sanoi olevansa hullu siksi, ettei ollut päässyt Herran pyhälle ehtoolliselle 13 vuoteen. Karin sai lopulta asiansa toimitettua, sillä Valborg määrättiin maksamaan hänelle kauppasumman loppurahat 22 taalaria. Karinin riehuminen lähetettiin kuitenkin rikoksena raastupaan tuomittavaksi.

Vammaisuus ei ollut missään muodossaan erillinen tekijä ihmisen elämässä. Vammaisia suojeltiin ja hoidettiin, mutta myös riistettiin taloudellisesti, kun siihen vain tuli tilaisuus. Syntymävammaisia henkilöitä ei juuri mainita Turun oikeuspöytäkirjoissa. Vammat olivat syntyneet lähinnä elämän aikana tavalla tai toisella. Mikäli vammaisella oli perhe, eli hän tavallisesti sen parissa kuolemaansa asti.

———

FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston Arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on keskittynyt Turun 1600-luvun historiaan.

Lähteet:

Arkistolähteet

Kansallisarkisto (Digitaaliarkisto)
Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat (−1809)
Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat 1639─1698 (z:171−205)
                                          Turun raastuvanoikeuden tuomiokirjat 1623−1700 (z:1−68)

Kirjallisuus

Laitinen, Riitta & Toropainen, Veli Pekka 2016: Köyhät ja irtolaiset reformaation jälkeisessä kaupunkikuvassa. Pohjoinen reformaatio. Turun Historiallinen Arkisto 68. Toimittaneet Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Turku.

Ranta, Raimo 1975: Turun kaupungin historia 1600−1721. Nide II. Turku.

Sandholm, Åke 1973: Kyrkan och hospitalshjonen. En undersökning rörande omsorgen om de sjuka och fattiga i välfärdsanstalterna i Finland. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 88. Helsingfors.

Toropainen, Veli Pekka 2014: Spitaalisten saari. Seilin hospitaalin varhaisvaiheita. Genos 4•2014. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Vuosikerta 85.

Voipio, Pieta 2009: Seilin historiaa. Saaristomeren tutkimuslaitos. Turun yliopisto.

2 kommenttia

  1. Tahtohaavoitus on minulle uusi termi, voisitko kertoa aiheesta lisää? Onko jossain listattuna esimerkkejä muista aikansa käsitteistä, samaan tyyliin kuin on listattuna esim. vanhoja kuolinsyitä?

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.