Suomalaista hautausmaa- ja hautauskulttuuria Viipurissa

Kaisa Kautto

Hautausmaat hautamuistomerkkeineen ovat vaikuttavia historian ja erilaisten ihmiskohtaloiden kuvaajia. Viipurilaisesta hautauskulttuurista ja hautausmaiden historiasta ennen toista maailmansotaa kertovat muun muassa sanomalehdet, sekä kaupunki- ja maaseurakunnassa asuneilta ihmisiltä kerätty muistitieto. Siirtoväeltä kerättyä muistitietoa on hyödyntänyt myös kannakselaista kuolemankulttuuria tutkinut Outi Fingerroos. Sanomalehdissä on tarkkoja kuvauksia etenkin nimekkäiden henkilöiden hautauksista ja haudoille tehdyistä kunniakäynneistä. Niistä ilmenee, että vainajaa ja hänen elämäntyötään on muisteltu jo hautajaisissa haudan äärellä pidetyissä puheissa.

Viipurin Vanhan Ristimäen eli Lepolan hautausmaalla, paikkaan liittyvällä muistomerkkien ja muistelun kulttuurilla sekä sinne haudatuilla vainajilla on oma ainutlaatuinen historiansa. Artikkelini sisältää muutamia tapausesimerkkejä vanhan Ristimäen hautausmaalta, jonka kulttuurihistoriasta olen kirjoittanut aiemmin yleisluontoisesti täällä ja sotahistorian näkökulmasta täällä.

Joutoväen ryyppypuistosta Jumalan puutarhaksi

Suomalaisten hautausmaiden kuntoon kiinnitettiin Viipurissa huomiota 1800-luvun lopussa. Hautausmaita ei vielä järjestelmällisesti hoidettu ja vainajien lepoa häirittiin monin tavoin. Wiipurin Sanomissa ehdotettiin elokuussa 1892, että hautausmaille tulisi laittaa tauluja, joissa varoitettaisiin sakon uhalla hautausmaarauhan rikkomisesta. Samalla vaadittiin hautausmaille miespuolisia vartijoita, sillä tilanne oli nyt niin vakava, että ”naisesta ei olisi apua”.

Vanhan Ristimäen hautausmaalta löytyi tunnistamattomia lapsivainajia. Ristimäen haudankaivaja löysi elokuussa 1860 avonaiseen hautaan laitetun keltaisen ruumisarkun, jossa oli vastasyntyneen poikavauvan ruumis. Viipurissa noihin aikoihin riehunut punatautiepidemia ei välttämättä selittänyt tämän vastasyntyneen kohtaloa, vaikka lapsivainajia oli tuolloin paljon. Syksyllä 1894 hautausmaalla hautaa peittäneet omaiset löysivät hiekasta kaksi sikarilaatikkoon kätkettyä sikiötä.  Kuolinsyystä tai henkilöllisyydestä ei tässäkään tapauksessa ollut tietoa.

Viipurissa ilmestyneissä sanomalehdissä moitittiin muun muassa hautausmaiden käytävien kuntoa ja hautapaikkojen sijaintien sekä kokojen sattumanvaraisuutta. Haudankaivaja Kattelus tiedotti elokuussa 1901 maa- ja kaupunkiseurakunnan kirkonkokoukselle, että Ristimäen vanhalla hautausmaalla vietetään päivin ja öin siveetöntä elämää. Hautausmaalla kulutti aikaansa juopotteleva ja nahisteleva joutoväki, joka häiritsi sunnuntaisin vietettäviä hautajaisia. Hautausmaita kiusasivat myös varkaudet. Haudoilta vietiin esimerkiksi kukkalaitteita, joita myytiin eteenpäin.

Jaakko Juteinin haudalle kesällä 1902 satunnaisesti poikennut kulkija kuvasi vanhan Ristimäen hautausmaata hieman soveliaammin: ”Suomalainen Ristimäki oli tällä kertaa se, jota haimme, ja vaikka olimmekin aivan outoja, löysimme pian etsimämme haudan erään hautojen istutuksia hoitavan naisen avulla. Kauniit tuuheat puut levittivät lemuaan kalmistossa ja hyvästi hoidetut kukkaset monilla haudoilla puhuivat rakkauden kaipauksen äänetöntä kieltä. Suuri oli hautausmaa ja hyvin tiheään haudattu…”.

Vuonna 1923 Karjala-lehdessä (6.5.1923) vedottiin Viipurin kaupungin suomalaiseen seurakuntaan, että kortinpeluu, juopottelu ja muu sopimaton elämä hautausmailla oli saatava loppumaan ja hoitamattomat haudat saatettava kuntoon. Hautojen ja hautausmaiden hoidon laiminlyönnin koettiin loukkaavan Viipuria eri tavoin rakentaneiden sukupolvien muistoa.

Tilanne alkoi lehtikirjoitusten myötä kohentua. Viipuriin perustettiin vuonna 1924 hautainhoitosäätiö, joka otti tehtäväkseen kaupunkiseurakunnan hautausmaiden raivaamisen ja kunnossapidon, sekä lukuisten yksityisten hautojen, muistomerkkien ja istutusten hoidon.  Säätiön perustajajäsenet olivat kultaseppä W. Porthan, kansakoulujentarkastaja Anton Valtavuo, pankinjohtaja Otto Järveläinen, kelloseppä J. E. Rynen, piirilääkäri Uno Winter, vaatturimestari S. Taurio ja taloustirehtööri F. Salminen. Kaupunki antoi säätiölle avustusta 10 000 markkaa Ristimäen hautausmaiden ja 15 000 markkaa Sorvalin hautausmaan hoitoa ja yleisilmeen kohennusta varten. Viipurin kaupungin suomalaisen seurakunnan hautausmaiden hoidon ohjesääntö vahvistettiin ja se julkaistiin Karjala-lehdessä 8.6.1924. Kirkkohallintokunnan laatimaan ohjesääntöön sisältyi vaatimus hautausmaiden asemakartoista ja haudattujen nimiluetteloista. Haudan omistajien velvollisuudeksi luettiin hautapaikan, hautamuistomerkin ja istutusten kunnossapito. Haudan hoito voitiin jättää myös hautainhoitosäätiölle alkaen 1000 markan maksua vastaan.

Hautausmaiden kulttuurihistoriallinen merkitys ja kauneusarvo alettiin Suomessa tiedostaa erityisesti 1930-luvulla. Hautausmaita alettiin tuolloin hoitaa aktiivisesti. Hautojen hoidosta vastasivat hautapaikan haltijat tai sopimuksen mukaan seurakunta. Tuomas Mälkiä hoiti Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan hautausmaita vuodesta 1930 lähtien kymmenisen vuotta. Puutarhurin palkkaamisen myötä säätiö saattoi keskittyä yksityishautojen hoitoon. Sankarihaudat hoidettiin kaupungin toimesta. Hautausmaiden hoitoon velvoitti myös Piispainkokous, joka laati siitä omat ohjesääntönsä. Viipurin hiippakunnan ohjesäännössä (1933) korostettiin, kuinka haudasta ja sille asetetusta muistomerkistä tuli pitää huolta.

Viranomaisten toimet tehosivat. Viipurin hautausmaita luonnehdittiin 10.6.1934 ilmestyneessä Karjala-lehdessä kauniiksi ja viihtyisiksi. Kaupunki- ja maaseurakuntien hautausmailla todettiin olevan rauhallinen tunnelma. Hautausmaiden viihtyvyyttä lisäsivät puut ja muut istutukset, jotka suojasivat kalmistoa tuulelta ja auringon paahteelta. Huolenaiheena tuntui olevan enää vesipisteiden puute kaupunki- ja maaseurakunnan hautausmailla. Ihmiset joutuivat kantamaan kasteluveden haudoille kotoaan tai muilta vedenottopaikoilta.

Viipurilaista hautajaiskulttuuria

Vainajan asema ja kuolinsyy määrittelivät, minkälaiset hautajaiset järjestetään. Maaseudulla hautajaiset olivat yhteisöllisiä juhlia, joiden valmisteluissa naapurustokin oli mukana. Paheellisena tai häpeällisenä pidetyt vainajan elintavat tai kuolinsyy johtivat hiljaisiin hautajaisiin. Kuolinsyy tai henkilöllisyys saattoivat jäädä myös tuntemattomiksi. Tällaisissa tapauksissa julkiset muistamisen muodot eivät olleet mahdollisia tai hyväksyttyjä.

Entisiltä viipurilaisilta kerätyn muistitiedon mukaan perheenjäsenen kuoltua laitettiin sana kulkemaan naapuritaloihin ja sukulaisille. Omaisille ja lähimmille naapureille kutsu esitetiin henkilökohtaisesti. Kauempana asuville tieto meni esimerkiksi sanomalehteen laitetun kuolinilmoituksen kautta. Ilmoitukseen liitettiin yleensä jokin värssy. Hautajaisiin saatettiin myös kutsua kutsukortilla.

Nuoret rakastavaiset, Hugo ja Hilja, löytyivät kuolleina Papulan metsästä kesäkuussa 1914. He olivat tehneet harkitun kaksoisitsemurhan ampuma-asetta käyttäen. Omaisten laatima yhteinen kuolinilmoitus oli yleiseen käytäntöön verrattuna melko karu. Se ei sisältänyt tavanomaisia ilmauksia, joilla kuvattiin vainajan merkitystä läheisille tai kuvausta arvoasemista. Ilmoitukseen ei myöskään ollut liitetty kutsua, vaan siinä ilmoitettiin vain hautajaisten ajankohta ja paikka. Vainajat haudattiin Lepolan hautausmaalle lehden ilmestymispäivänä, sunnuntaina 28. kesäkuuta. En ole vielä onnistunut löytämään arkistodokumenttia tai hautakiveä, joka osoittaisi, toteutuiko nuorten kuolinpaikalle jättämässä viestissä esitetty toive tulla haudatuiksi rinnatusten samaan hautaan.

Ruumisarkku oli tapana hankkia kylän arkuntekijältä tai kaupungista ruumisarkkuliikkeestä. Vainajan varakkuus näkyi arkun materiaalista. Lasten ja nuorten arkku oli kokonaan valkoinen, mutta vanhempien ihmisten arkku saattoi olla musta. Mustia arkkuja käytettiin etenkin 1800-luvulla. Erään muistelijan mukaan isän arkussa oli kauniit mustat hapsut. Pääpuolessa oli risti ja arkussa oli myös kullanvärisiä tähtikoristeita. Sisältä arkku oli valkoisella kankaalla vuorattu ja ulkopuoleltakin juhlavan näköinen.

Ensimmäiset hautaustoimistot olivat aluksi käytännössä ruumisarkkukauppoja ja puusepänliikkeitä. Sanomalehtien mainosten mukaan Karjaportinkadulla sijaitsi Niskasen ruumisarkkuliike, joka hautaukseen liittyvien palvelujen sijaan mainosti parasta arkkuvalikoimaa. Kolikkoinmäellä Suutarikatu 13:ssa puolestaan oli A. Soikkelin ruumisarkkukauppa ja puusepänliike. Vuonna 1913 A. J. Soininen perusti osoitteeseen Torkkelinkatu 6 hautaustoimiston nimellä Wiipurin Hautaustoimisto ja Ruumisarkkuliike. Hautaustoimistojen tarjoamat palvelut kehittyivät pikkuhiljaa ja ne alkoivat hoitaa muun muassa vainajan laitot. Näihin toimiin kuului ruumiin pesu, joka oli aiemmin tehty esimerkiksi vainajan kotona. Palvelusta piti maksaa. Eräs leski muistelikin hänen tehtäväkseen jääneen vain ”laskun maksaminen ja surunapin ostaminen”. 

Arkkuun laitettaessa saatettiin vainajalle asettaa ruusu rinnan päälle. Kun eräs morsian kuoli, sulhanen ei halunnut ottaa hänen kädestään sormusta pois. Morsiamen kaulaan pantiin kultainen ketju, jossa oli molempien puolisoiden valokuvat. Muisteluissa kerrotaan myös eräästä viipurilaisesta vanhasta naisesta, joka osti itselleen arkun ja aina välillä kävi sitä vanhainkodin vintillä katsomassa ja kokeilemassa.

Maaseudulla vainajaa saatettiin säilyttää kotona. Vainajia voitiin pitää myös Kaupunginsairaalan (Kunnallissairaala) ruumishuoneella. Kotona vainaja oli esimerkiksi riihessä tai viileässä kellarissa hautajaisiin saakka. Kesällä arkkua jäähdytettiin arkun alle saaviin laitetuilla jäillä. Eräs viipurilainen kuvaa, miten lapsena tuntui hieman kammottavalle, kun isän ruumis oli kotona ulkovajassa. Vainajia ei kuitenkaan ole kavahdettu valokuvissa, joita on aikanaan kuolleista perheenjäsenistä otettu ja liimailtu perhealbumeihin.

Hautajaispäivä oli yleensä sunnuntai. Tuolloin vainajaa katsottiin säilytyspaikassa. Arkun kantta pidettiin auki, jos oli sopiva ilma eikä ruumis ollut pahentunut. Saattoväki kutsuttiin aluksi omaisten kotiin, Kaupunginsairaalan tai Diakonissalaitoksen kappeliin. Maakunnassa asunut vainaja saatettiin kuljettaa kaupunkiin junalla. Tällöin hautajaisväki kokoontui rautatieasemalle, josta vainaja vietiin surusaatossa hautausmaalle. Hautausmaalle lähtiessä pidettiin lyhyt hartaushetki virsineen ja varsinainen ruumiinsiunaus toimitettiin haudalla.

Ruumis saatettiin kuljettaa vielä 1930-luvulla hevosella, kuten tapahtui Nestor Kajaston sotilaallisissa hautajaisissa 22.10.1935. Hän sai surmansa yölentoharjoituksessa Joutsenossa 15.10.1935. Onnettomuudessa menehtyi myös kersantti Aarne Tarkkonen. Hevosvetoisia ruumisvaunuja tai niin sanottuja pyhäkiesejä, käytti etenkin varakkaampi väki. Ruumisvaunujen johtama hautajaissaatto oli juhlallinen näky. Arkkuun oli saatettu laittaa kuusentaimia ja kulkureittikin koristella havuin. Ihmiset olivat pukeutuneet mustiin ja hevosilla oli mustat loimet. Viipurin kaupunkikuvassa hautajaissaatto ei ollut harvinainen näky, mutta aina sen nähdessään muu liikenne pysähtyi. Saattokulkueeseen hautausmaan portilta liittyneet pappi ja lukkari menivät edellä ja omaiset arkun jäljessä. Eräs muistelija kuvaa, miten lukkari johti virren veisuuta ja lauloi koko matkan portilta haudalle.

Haudalla pastori piti siunauspuheen ja heitti lapiolla kolmesti arkun päälle multaa. Hautaan saatettiin heittää kukkia tai laittaa esineitä ennen umpeen luomista. Eräs viipurilainen leski laittoi hautaan vaimonsa morsiushunnun kukkien lisäksi. Haudat koristeltiin näyttävin kukkalaittein. Seppeleitä sai hautausliikkeistä, mutta niitä tehtiin myös itse. Seppeleissä suosittiin luonnonkukkia, mutta saatettiin käyttää myös paperista tehtyjä kukkia. Koristeina käytettiin esimerkiksi puolukanvarpuja ja pihlajanmarjoja.

Hautajaispidot vietettiin yleensä vainajan kotona eli surutalossa. 1900-luvulla pitoja pidettiin kuolinilmoitusten sisältämien hautajaiskutsujen perusteella muun muassa Viipurin Urheilijain huoneistolla, Sorvalin palokunnan talolla, Kolikkoinmäen kansakoululla sekä Ladaunkadun Rukoushuoneella. Ristimäen vanhan hautausmaan vieressä olleessa pitäjätuvassa voitiin myös järjestää saattoväelle kahvi- ja ruokatarjoilu. Ruokana saattoi olla esimerkiksi hernekeittoa.

Virren veisuu kuului olennaisesti hautajaisiin. Ensimmäinen virsi oli veisattu jo ennen vainajan saattoa ja veisuu jatkui hautauksen jälkeen hautajaispidoissa. Papin pitämän hartauspuheen jälkeen alkoi vapaa keskustelu. Ennen pappia ei ollut soveliasta kenenkään lähteä pois. Viipurilaisissa hautajaispidoissa ei muistelijoiden mukaan oltu synkkiä, vaan tilaisuudessa oli iloinen puheensorina kahvin juonnin lomassa. Erityisesti lukkari Huuskosen jutuille naurettiin. Leikinlaskijana tunnettiin myös lukkarin tehtäviä epävirallisesti hoitanut Matti Ellonen. Hautajaisissa on ilmeisesti luettu surukortit tai -adressit, sillä muistitieto kertoo, että joka kylässä oli lukija, joka hoiti hautajaisten lukemistehtävät.

Havaitsin sanomalehdissä olleita hautajaisten kuvauksia lukiessani, että myös lapset saateltiin haudan lepoon totutun tavan mukaisesti. Koululainen, Reino Olavi Nordgrén (1912–1921), haudattiin Viipurissa 2.8.1921 sukulaisten ja ystävien saattamana. Pastori Aapo Santavuori toimitti siunauksen haudalla, jolle umpeen peittämisen jälkeen laskettiin saattoväen seppeleet ja kukkaset. Tämän jälkeen kokoonnuttiin surutaloon, jossa esitettiin kuoro- ja yksinlauluja.

Muistelukulttuurista haudoilla ja muistomerkkien äärellä

”Mies on mennyt manalaan,
mutta työnsä muistetaan,
joita maassa mainitaan.”
Juteini, Jaakko: Muisto-merkki -runo 1844.

Kun hautajaiset oli pidetty, tilattiin kivenhakkaajalta muistokivi. Hautakiviä sai Viipurissa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ainakin H. W. Leinosen Kivenhakkuu- ja hiomaliikkeestä. Haudasta ja sille laitettavasta hautakivestä tai rististä tuli tärkeä osa muistelukulttuuria. Lepolan hautausmaan historia osoittaa, etteivät hautakivet ole katoamattomia, eivätkä hautamuistomerkkien tekijätkään kuolemattomia. Kivenhakkaaja Leinonen löydettiin toukokuussa 1914 vanhan Ristimäen hautausmaalta puuhun kiinnitettyyn nuoraan hirttäytyneenä.

Matti Pohdon (1817–1857) muistopaasin paljastusjuhla 24.8.1858 kuulunee varhaisimpiin merkkihenkilöiden haudalla vietettyihin julkisiin muistelutapahtumiin vanhan Ristimäen hautausmaalla. Hautamuistomerkin kustansivat ylioppilaat ja paikalle oli kertynyt paljon väkeä kaupungista ja maaseudulta. Sanomalehdessä (Sanomia Turusta 7.9.1858) mainittiin puheiden lisäksi ylioppilaiden kuoron laulaneen Maamme-laulun suomen kielellä. Pohdon haudalla ehdittiin tehdä kunniakäyntejä myöhemminkin ennen muistomerkin siirtoa Helsinkiin vuonna 1988.

Kun Viipurin Kirkkomusiikkiopisto vietti 40-vuotisjuhlia 4.5.1933, tehtiin kunniakäynti Viipurin kaupunki- ja maaseurakunnan urkurin Emil Sivorin (1854–1929) haudalle. Kirkkomusiikkilehdessä (01.05.1933) oli tapahtumasta yksityiskohtainen kuvaus. Sivori oli Viipurin Kirkkomusiikkiopiston, eli silloisen lukkari-urkurikoulun, perustaja. Haudalla kävijät kiinnittivät huomiota hautamuistomerkkiin, jota pidettiin vaatimattomana. Tämän johdosta koettiin, että Viipurin musiikkielämän uranuurtajan hauta on unohdettu. Haudalla Viipurin Kirkkomusiikkiosaston seka- ja mieskuoro lauloivat Sivorin vaimon, Hellin Sivorin, johdolla. Tuomiorovasti K. R. Jauhiainen muisteli Sivorin ansioita hartauspuheessaan. Tämän jälkeen haudalle laskettiin Viipurin Kirkkomusiikkiosaston sekä muutamien muiden ryhmien seppeleitä. Muun muassa koko opiston opettajakunta laski seppeleensä puheen kera. Juhlallisuudet päättyivät Kirkkomusiikkiosaston mieskuoron laulamaan virteen ”Taivaassa, ratki taivaassa”.

Yksityiset henkilöt ovat kokeneet hautausmailla vierailujen lähentävän heitä edesmenneisiin sukupolviin, sillä siellä ajan ja paikan rajat ohenivat. Suomalaiseen muistelukulttuuriin on kuulunut tapa käydä omaisten haudoilla etenkin kirkollisten juhlapäivien aikaan. Tämä näkyi jouluisin Viipurin katukuvassa ja hautausmailla. Jouluaattona väkeä alkoi jo iltapäivällä kulkea kohti hautausmaita kävellen, raitiovaunulla tai henkilöautoilla. Ihmisillä oli havuseppeleet ja kynttilät mukanaan. Seppeleitä myös myytiin hautausmaiden porteilla. Iltaan mennessä hautausmaita valaisi laaja kynttilämeri. Jouluaattona hautausmailla pidettiin myös hartauksia, joissa kuorot esiintyivät. Näitä tilaisuuksia myös radioitiin.

Siunatuksi lopuksi

Viipurilaiseen hautausmaa- ja hautajaiskulttuuriin on sisältynyt paljon sellaista, joka on edelleen tyypillistä suomalaiselle luterilaiselle hautajaiskulttuurille. Lepolaan on haudattu monia julkisesti muistettuja ja arvostettuja henkilöitä sekä heitä, joilla on saattanut olla henkilöhistoriassaan tai kuolintavassaan jotain sellaista, mikä ei ole sopinut aikansa yhteisön normeihin. Heidän haudoilleen ei ole tehty kunniakäyntejä, eikä heille ole pystytetty näyttäviä hautamuistomerkkejä. Asenteet erilaisiin elämän- ja kuolemantapoihin ovat kuitenkin muuttuneet samalla kun hautajaisiin ja vainajan laittoon liittyvät palvelut ovat yleistyneet ja monipuolistuneet.

Lepolan tutkimusprojektin myötä tulleet yhteydenotot liittyen Viipuriin haudattujen vainajien hautapaikkoihin ja muistomerkkeihin osoittavat, että monet viipurilaisten jälkeläiset pitävät edelleen yllä kahden rajan taakse jääneiden sukulaistensa muistoa.

———

Kulttuurihistorioitsija Kaisa Kautto (FM, MuM) toimii päätyökseen kanttorina. Lepolan hautausmaan historiaa hän tutkii sotahistorioitsija Eeva Tammen kanssa.

Lähteet

Julkaisemattomat alkuperäislähteet

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kansanrunousarkisto (SKS KRA). Kirkollisen kansanperinteen arkisto. Yleiskysely1964- C XII, Hautaus. Viipurilaisten vastauksia.

Lähdejulkaisut ja asiakirjakokoelmat

Viipurin hiippakunnan Tuomiokapitulin Kiertokirjeet. Ensimmäinen sarja 1.7.1925–31.12.1932. N:ot 1–8. Karjalan Kirjapaino Oy, Viipuri 1933.

Sanomalehdet

Ilmoitus-lehti 15.9.1860. Punatauti ja lapsivainajat.

Karjala 22.12.1912. Seppeleiden myynti-ilmoitus.

Karjala 28.6.1914. Kaksoisitsemurhan tehneiden kuolinilmoitus.

Karjala 2.8.1921. Reino Nordgrénin hautajaisista.

Karjala 6.5.1923. Hautausmaiden kuntoon saattamisesta.

Karjala 18.9.1923. Viipurin urheilijain huoneisto hautajaispitopaikkana.

Karjala 12.4.1924. Hautainhoitosäätiön perustamisesta.

Karjala 1.6.1924. Viipurin hautausmaiden hoidosta ja Hautainhoitosäätiön toiminnasta.

Karjala 8.6.1924. Ohjesääntö hautausmaiden hoidosta.

Karjala 10.10.1924. Sorvalin palokunnantalo hautajaisten pitopaikkana.

Karjala 25.2.1926. Kolikkoinmäen kansakoulu hautajaisten pitopaikkana.

Karjala 20.7.1929. Ladaunkadun rukoushuone hautajaisten pitopaikkana.

Karjala 28.12.1933. Joulunaika Viipurin hautausmailla.

Karjala 10.6.1934. Viipurin hautausmaiden kunto.

Karjala 5.4.1935. Hautausmaasäätiön toiminnasta.

Karjala 14.10.1935. Kirjastotalon vihkiäiset ja haudoilla käynti.

Karjala 19.10.1935. Nestor Kajaston kuolinilmoitus.

Karjala 2.10.1939. Kannaksentien siunauskappelin valmistuminen.

Karjalan Lehti 11.2.1913. Soinisen hautaustoimiston perustaminen.

Kirkkomusiikkilehti 1.5.1933. Kunniakäynti Sivorin haudalla.

Käkisalmen Suomalainen 29.6.1914. Kaksoisitsemurhan uutisointia.

Liitto 1.7.1923. Kukkalaitevarkaudesta.

Louhi 22.7.1902. Juteinin haudalla vierailusta.

Puutarha 1.2.1942. Puutarhuri Tuomas Mälkiän merkkipäiväkirjoitus.

Sanomia Turusta 7.9.1858. Matti Pohdon hautapaasin paljastus.

Suometar 31.8.1860. Ristimäen hautausmaalta löytynyt poikavauvan ruumis.

Wiipuri 8.4.1894. Leinosen kivenhakkuuliikkeen mainos.

Wiipuri 26.9.1894. Kaksi sikiötä Ristimäen hautausmaalla.

Wiipuri 3.4.1901. Niskasen ruumisarkkuliikkeen mainos.

Wiipuri 11.8.1901. Kirkonkokouksen huoli hautausmaiden tilasta.

Wiipuri 12.5.1914. Kivenhakkaajan kohtalosta.

Wiipurin Sanomat 12.8.1892. Ilkivallasta hautausmailla.

Kirjallisuus

Fingerroos, Outi: Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. Väitöskirja, Turun yliopisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004.

Juteini, Jaakko: Pieniä piirroksia. Runo Muisto-merkki. Cederwallerin Lesken ja Pojan Kirja-painosta wuonna 1844. Imprimatur G. Rein. Wiipuri 1844.

Kaksonen, J.: Viipurin Tiiliruukin Orpokodin vuosikertomus. Rauhan sanoma 1.1.1914.

Kiiskinen, Kyösti, Aaltonen. Leena: Hautauskulttuuri Suomessa – Suomessa Hautaustoimistojen Liiton 50-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Suomen Hautaustoimistojen Liitto, 1992.

Kivi-Koskinen, J., Tuurna, Arno, Koivu, J.I., Valtavuo, T.: Viipurin kirja. Muistojulkaisu. Torkkelinsäätiö. Sisälähetysseura, Pieksämäki 1958.

Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.

Sormunen, Eino: Jumalan puistot kauniiksi. Hautausmaiden opas. Suomen Kirkon Sisälähetysseura r.y. Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino, Pieksämäki 1955.

Sormunen, Tapio (toim.): Viipurin Tienhaara. -Siel myö asuttiin. Pakilan Kirjapaino 1998.

Viipurin osoite- ja ammattikalenteri, 1.1.1911.

Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran verkkosivut, vsks.net. [katsottu 26.7.2022].