Carpelan Christian Itä-Eurooppa ja Venäjä Neoliittinen kivikausi Pronssikausi Uino Pirjo

Säkkijärven hirvenpään tarina ‒ Mikä, mistä, milloin?

Pirjo Uino & Christian Carpelan

(Artikkelia päivitetty 27.11.2022. Lisätty viite Tallgren 1915.)

Suomesta on 1800-luvulta alkaen talletettu useita kymmeniä kivestä valmistettuja ”eläinpääaseita”. Muutamat ovat eläinpäiksi muotoiltuja nuijia, useimmat varsireiällisiä kivikirveitä, joiden hamaraan on veistetty eläimen pää. Yhtä ihmispäätä lukuun ottamatta veistokset esittävät karhuja ja hirviä.

Veistoksista kaksi – Säkkijärven ja Huittisten hirvenpäät – ovat korkean taiteellisen tasonsa vuoksi saavuttaneet erityistä kuuluisuutta. Ne ovat päässeet Suomen ”viralliseen” taidehistoriaan esimerkkeinä ”kivikautisen taiteemme” loistavimmista saavutuksista.

Säkkijärven Santajoen kylästä löytynyt esine on hirvenpääveistoksella koristettu kivinen reikäkirves, jossa hirven pää on muotoiltu kirveen hamaraan. Esine tuli vuonna 1907 tutkimuksen ulottuville ja kirjattiin Valtion historiallisen museon – tulevan Kansallismuseon – arkeologisiin kokoelmiin 3.8.1907. Luettelonumeroksi esine sai numeron KM 4909: 1.

Säkkijärven hirvenpää (KM 4909: 1). Kuva: Museovirasto/Finna.fi.

Pellolta kauppaan ja leluksi

Miten hirvenpää oli löytynyt ja kuinka se joutui Kansallismuseoon? Monen mutkan kautta, kuten muinaisesineille tapaa joskus käydä vieläkin. 

Hirvenpään löytymisestä uutisoitiin Koitar-lehdessä jo kesällä 1905 (SS 27.6.1905). Lehdessä mainittiin, että esinettä oli jo pyydetty Kansallismuseoon. Käytännössä asia eteni vasta heinäkuussa 1907, jolloin Muinaistieteellisen toimikunnan arkeologi Aarne Michaël Tallgren oli ylioppilas Aarne Europaeuksen kanssa virkamatkalla Miehikkälässä. Tallgrenin mukaan he saivat sikäläiseltä muinaiskalujen keräilijältä K. A. Lindströmiltä kuulla, että säkkijärveläisellä kauppias Mikko Mutrulla olisi hallussaan kotipitäjästään löytynyt eläinpääkirveen katkelma. Hieman yllättävästi Tallgren (1907a; b) jättää kertomatta, että esineestä oli ollut tieto Kansallismuseossa jo kaksi vuotta aikaisemmin.

Tallgren ja Europaeus lähtivät siis naapuripitäjään ottamaan selkoa esineestä. Arkeologit tapasivatkin Koskensillan kyläkauppias Mutrun, joka oli saanut esineen myytäväksi viisi vuotta takaperin. Tutkijat saattoivat heti todeta, että kyseessä oli eloisalla hirvenpäällä koristetun teräaseen kantaosa. Esine oli katkennut reiän kohdalta ja teräosa puuttui. Silloisen muinaismuistoasetuksen mukaan maasta löydetyt muinaisesineet kuului tarjota valtiolle lunastettaviksi.

Koitar-lehdessä oli tieto Säkkijärven hirvenpäästä jo 27.6.1905.

Tarina ei kerro, minkälaisia keskusteluja Mutrun kanssa käytiin, mutta lopputulos oli, että esine lunastettiin kauppiaalta 6 markan hinnasta. Nykyrahaksi muutettuna Mutrulle maksettiin 26,41 €. Summa ei vaikuta kovin kummoiselta, mutta kun vertaamme sitä työmiehen keskituntipalkkaan, joka oli tuolloin vain 38 penniä, vastasi summa sentään työmiehen kahden päivän ansiota.

Esineen oli löytänyt Juhana Matinpoika Ravi peltoa raivatessaan, kun aura oli nostanut sen pintaan. Vuonna 1907, kun arkeologit saapuivat paikalle, talo ja pelto kuuluivat Juhanan veljelle Simo Matinpoika Raville. Esine oli itse asiassa löytynyt jo toistakymmentä vuotta sitten, 1890-luvulla. Jostain syystä hirvenpää oli myyty kauppias Mutrulle. Olipa esine aikansa ajelehtinut lasten leikkikalunakin, eikä ihme – olihan se hauska ja lasten käteen sopiva. Kovakourainen käsittely oli kai silponut hiukan eläimen korvien päitä ja turpaa.

Löytöpaikka sijaitsee Santajoen kylässä (n:o 1), Santajoen laakson itärannalla, Ravin taloryhmän ja joen välissä, pellon yläreunassa. Juhana Ravi kertoi tutkijoille, että löytökohdassa oli ollut myös hiottu pitkänomainen kivi, jonka hän oli kuitenkin viskannut pois. Lähistöllä oli ollut myös liedensijalta vaikuttava kiveys.

Säkkijärven Ravi 1:n kivikautinen asuinpaikka taloista oikealle pellon yläosassa. Hirvenpään löytöpaikka on merkitty valkoisella, Ravi 2:n asuinpaikka metsän sisässä nuolella. Äärimmäisenä oikealla Santajoen uoma. Kuvattu luoteesta. Kuva A. Europaeus 1921, Museovirasto.

Päädyttyään näin kiinnostavan löydön jäljille Tallgren suoritti saman tien koekaivauksen hirvenpään löytökohdassa. Ravin pellolta ilmaantuikin sekä jäännöksiä muinaisista tulisijoista että saviastioiden paloja, pieni kynsitaltta, poltetun luun palasia ja kivi-iskoksia (KM 4909: 1‒6). Hirvenpään ansiosta Säkkijärven ensimmäinen kivikautinen asuinpaikka (Ravi 1) oli löytynyt!

Löytöpaikka ei jättänyt arkeologeja rauhaan. Vuonna 1921 Europaeus palasi jatkamaan ”hirvenpää-asuinpaikan” tutkimuksia ja teki kaivauksen löytöpaikan tuntumassa. Kun talollisen poika Eemil Ravi osoitti kohdan, josta hän oli löytänyt kivikautisen saviastianpalan, löytyi toinenkin kivikautinen asuinpaikka (Ravi 2). Se sijaitsi 400 metriä Ravi 1:n asuinpaikasta koilliseen, korkeammalla ja ylempänä jokivarressa. Europaeus suoritti vielä 1925 asuinpaikoilla tarkentavia korkeusmittauksia rannansiirtymätutkimuksiinsa ja keramiikkatypologiaan liittyen.

Hirvet ja karhut

Säkkijärven hirvenpään päätyessä museon kokoelmiin niissä oli ennestään viisi eläinpääveistosta, joista ainoastaan yksi esitti hirveä. Kaikki muut eläinpääveistokset – muun muassa Antrean Kavantsaaresta löytynyt karhunpää – olivat karhuja. Sittemmin Kansallismuseon kokoelmat ovat eläinpääveistostenkin osalta kasvaneet, mutta karhuja on edelleen enemmän kuin hirviä.

Säkkijärven esine on valmistettu Äänisen viherliuskeesta, joka on lukemattomien Suomesta ja Karjalasta löydettyjen kivikauden teräaseiden raaka-ainetta. Jostain syystä Wikipediassa, ja ilmeisesti sen myötä muissakin verkkojulkaisussa, on alkanut toistua virheellinen tieto, että esine olisi vuolukiveä, mitä se ei kuitenkaan ole. Sen sijaan Huittisten hirvenpää on vuolukiveä.

Vuolukivestä valmistettu Huittisten hirvenpää (KM 6292: 1), jota ei pidä sekoittaa Äänisen viherliuskeesta valmistettuun Säkkijärven hirvenpäähän. Kuva: Museovirasto/Finna.fi.

Koska orgaaninen aines säilyy tavallisesti huonosti maaperässämme, puusta, luusta ja sarvesta mahdollisesti valmistetut veistokset ovat kadonneet jäljettömiin. Siksi tietämyksemme kivikauden veistoksista jää vain aavistukseksi. Suomen kalliomaalauksissa ylivoimaisesti yleisin aihe on hirvi, kun taas karhu on hyvin harvinainen.

Säkkijärven hirvenpään sanotaan esittävän nuorta hirveä, joka valppaana tarkkailee ympäristöään. Sympaattinen esine on valmistajansa taidonnäyte, kerrassaan aistikkaasti muotoiltu. Hirvenpää on yllättävän pienikokoinen; pituutta katkelmalla on vain 15 cm.

Eläinpääkirveet liittyvät Euroopan pohjoisella havumetsävyöhykkeellä asuneiden pyyntikansojen elämään. Suomen ulkopuolelta niitä on löytynyt eniten Aunuksen Karjalasta ja Venäjältä (Carpelan 1974; 1977; Žul’nikov 2012). Vaikka ehjien esineiden toisessa päässä on kirveen terä, mitään käyttötyökaluja esineet eivät ole voineet olla.

Pyyntielinkeinoilla eläneiden yhteisöjen uskotaan jakautuneen klaaneihin, joilla oli yhteys johonkin eläinlajiin. Säkkijärven hirvenpääveistos on voinut olla joko hirviklaanin tunnus, toteemi, tai päällikön arvonmerkki. Äänisen itärannan tunnetuissa kivikautisissa kalliopiirroksissa esiintyy kuvia kulkueista, joissa ihmishahmot kantavat pitkiä eläimenpäällä varustettuja sauvoja.

Osa eläinpääaseista on veistetty pyyntiyhteisöjen omien reikähakkujen kannaksi, kun taas osa on veistetty arokansojen reikäaseiden mallia noudattavien kirveiden kannaksi. Tämä taas kertoo yhteyksistä ja niiden välittämistä kulttuuriin kohdistuneista vaikutteista, jotka ovat laajemmin katsoen voineet vaikuttaa sekä sosiaalisesti että uskonnollisesti. Miksi Säkkijärven hirvenpää on särkynyt? Miksi vastaavanlaiset esineet löytyvät usein katkenneina? Onko kyseessä ollut jokin uskonnollinen rituaali, jossa esine on rikottu? Vai olisiko sitä kuitenkin käytetty tavalla, joka on murtanut esineen sen heikoimmasta kohdasta?

Miten vanha ja missä tehty?

Säkkijärven hirvenpään löytö- ja tutkimushistoria avaa pienen ”sivuikkunan” Suomen ja Viipurin läänin arkeologiseen tutkimukseen. Tätä eläinpääkirveen kantapuoliskoa voidaan nykytietämyksen valossa tarkastella syvällisemmin kuin esineen löytöaikana. Uudempi täsmentävä tutkimus on ollut kuitenkin toistaiseksi vähäistä. Yritämme silti esittää joitakin näkökulmia hirvenpään ajoituksesta, alkuperästä ja kulttuuritaustasta. 

Miltä ajalta Säkkijärven hirvenpää on? Kysymykseen voi etsiä vastausta asuinpaikan muun löytöaineiston perusteella, löytökorkeuden eli rannansiirtymäkronologian ja esinetyypin perusteella. 

Valtaosa Suomen kivisistä eläinpääaseista on hajalöytöjä, jotka eivät ole osa asuinpaikkaa tai muuta muinaisjäännöstä. Tässä tapauksessa oletus on, että kyse on asumisen yhteydessä maahan joutuneesta kappaleesta. Ravi 1:n asuinpaikalta tapaamaansa keramiikkaa Tallgren (1907b: 69) luonnehti kivikautiseksi. Europaeus löysi saman asuinpaikan yläosasta nuorakeramiikkaa ja karkeita, koristeettomia saviastianpaloja ilmeisesti tasapohjaisesta astiasta. Hän korosti, että ”kampakeramiikkaa ei palojen joukossa ole”. Europaeus määritteli Ravi 1:n nuorakeraamisen kulttuurin ja myöhäiskivikauden (Kiukaisten kulttuurin) aikana käytetyksi asuinpaikaksi (Europaeus 1923: 21‒24, 28; 1926: 36). 

Tallgrenin löytämän keramiikan uusintatarkastelu vahvistaa Europaeuksen tulkinnan. Keramiikka edustaa kahta astiaa: Toisessa, tasapohjaisessa astiassa savimassa on yhtenäinen ja hienohko; astian pinta on sileä, ja koristamaton; laita S-muotoinen, alaosa suorahko, seinämä verraten ohut. Astia edustaa nuorakeraamista traditiota. Toisen astian savimassa on karkea sisältäen kivimurskaa. Seinämä on paksu, reuna pyöristetty; astian muoto ei ole varmuudella pääteltävissä. Astia voisi rinnastua kiukaiskeramiikkaan. Näin ollen ”hirvenpääasuinpaikka” ajoittuisi nuorakeramiikan loppuvaiheeseen ja Kiukaisten kulttuurin aikaan eli noin 2800–1700 eaa. 

”Hirvenpääasuinpaikalta” (Ravi 1) A. M. Tallgrenin löytämiä saviastianpaloja (KM 4909: 3). Vasemmalla nuorakeramiikkaa ja oikealla kiukaiskeramiikkaan rinnastettavaa keramiikkaa. Kuva C. Carpelan 2022.

Säkkijärven Ravin alemman asuinpaikan kulttuurikerros sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä Santajoen suusta (Tallgren 1907b: 67‒68).  Näin ollen paikka sijaitsee itäisen Suomenlahden rannansiirtymisen vaikutuspiirissä, mikä antaa mahdollisuuden arvioida asuinpaikan ikäasemaa rannansiirtymiskronologian valossa. 

Merenlahti, johon Säkkijärven (nyk. Кондратьево) Santajoki (nyk. Песчаная) laskee, on kivikaudella ulottunut pitkälle sisämaahan. Asukkaat ovat valinneet asuttavaksi lahden suojaisen itärannan. Ravi 1:n asuinpaikan korkeus on nykyistä merenpintaa 12‒14 metriä ylempänä. Esine löytyi löytöalueen alaosasta, noin 12 metrin tasolta (Europaeus 1923: 20‒21, 28). Asuinpaikan alaraja on Europaeuksen myöhemmän tarkkuusmittauksen mukaan 11,5 metriä (Europaeus 1926: 36).

Säkkijärvi vuonna 1939. ”Hirvenpääasuinpaikka” Ravissa Santajoen itärannalla on merkitty punaisella pallolla. Säkkijärvi oli Virolahden ja Miehikkälän naapuripitäjä. Ylämaa kuului hirvenpääaseen löytöaikana Säkkijärveen. Kuva http://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/sakkijarvi/sakkijarvikart.htm.

Säkkijärven länsinaapurista Virolahdelta on julkaistu rannansiirtymiskäyrä aikaväliltä 10000‒0 calBP (Miettinen 2002: 73, Fig. 46). Siellä Suomenlahden rantaviiva on ollut nykyistä 11,5 metriä vastaavalla tasolla noin 2100 eaa. Säkkijärven Ravin sijainti noin 8 kilometriä Virolahdelta itään merkitsee, että sama korkeus (11,5 m) on Säkkijärven Ravin kohdalla saavutettu enintään muutamia vuosisatoja aikaisemmin. Asutus Ravin alemmalla asuinpaikalla on tietysti voinut jatkua pitempään. 

Hahmoltaan lähin tunnettu vastine Säkkijärven hirvenpäälle on Ruotsista Upplannin Alundasta 1911 löytynyt hirvenpääase (Almgren 1911), jossa on myös teräosa jäljellä, mutta siitä ei ole avuksi Säkkijärven esineen ajoittamiselle. Christian Carpelan (1974; Uino 2007) on pohtinut Säkkijärven hirvenpään ajoitusta esinetyypin näkökulmasta. Vaikka teräpuoli Säkkijärven esineestä puuttuukin, eläinpääkoristeisesta kantapuoliskosta voi päätellä kirveen muototyypin. Eläimenpää on pohjoisen havumetsäkulttuurin tuote, mutta itse ase edustaa pronssikautisten arokulttuurien esinetyyppiä.

3D-malli Alundan hirvenpäästä (Historiska Museet).

Venäjän keskiosissa toimi pronssikaudella aseseppien ja kauppiaiden hallitsema vaihdantaverkosto, jota arkeologiassa nimitetään Seima–Turbino-ilmiöksi. Jo Tallgren kiinnitti huomiota yksityiskohtiin, jotka yhdistävät Säkkijärven hirvenpään erääseen Seiman kalmistosta Oka-joen alajuoksulta löytyneeseen pronssitikariin (Tallgren 1915; 1923). Seima–Turbinon verkoston piirissä taitavat ammattilaiset valmistivat korkealuokkaisia aseita sekä kivestä että metallista ja välittivät esineitä laajalti Itä-Euroopassa. Kansainvälisessä valmistus- ja jakelujärjestelmässä oli mukana ihmisiä eri alueilta ja olosuhteista. Useat kuuluivat todennäköisesti suomalais-ugrilaiseen väestöön, mikä kenties tasoitti kieliongelmia.

Jos Säkkijärven hirvenpään valmistajalla on ollut yhteys Seima–Turbinon verkostoon, tämä on tuntenut arojen kirvestyypin ja metsäalueen eläintaideperinteen. Samalla hän on taitanut myös Äänisen viherliuskeen käsittelyn ja osannut siten loihtia kirveshamaraan luonteikkaan hirvenpään. Eläimenpää lienee valmistettu siellä, missä raaka-ainetta oli hyvin saatavissa, toisin sanoen Äänisjärven luoteisosan alueella Aunuksen Karjalassa. Säkkijärvelle se on voinut kulkeutua kaupan tai muuton välityksellä, tai kallisarvoisena lahjana. 

Eläinpääaseiden ajoitusta on pohdittu viime aikoinakin, ja kannatusta on saanut oletus, että valtaosa eläinpääaseista olisi ajalta 3000‒2000 eaa. (Žul’nikov 2012; Mantere & Kashina 2022). Rannankorkeuden ja osin keramiikankin perusteella voi päätellä, että Säkkijärven hirvenpään ajoituskriteerit jokseenkin samansuuntaisesti viittaavat kolmannen vuosituhannen jälkipuoliskolle ennen ajanlaskun alkua. Jos hirvenpää taas liittyy Seima–Turbino-ilmiöön, se ajoittuisi typologisen rinnastuksen mukaan päättyvän kivikauden ja alkavan vanhemman metallikauden aikaan eli noin 2000‒1700 eaa. 

Pronssista rannekorua koristaa kaksi pientä hirvenpäätä, joiden esikuvana on Säkkijärven hirvenpää. Kultaseppä Tony Granholm suunnitteli vuonna 2000 Kalevala Korulle Hirvenpää-korusarjan juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Kuva P. Uino 2022.

Uudempia löytöjä Säkkijärveltä

Kun talvisota syttyi, Säkkijärveltä tunnettiin useita runsaslöytöisiä kivikauden asuinpaikkoja (Huurre 2003: 156). Kerkko Nordqvist ja Oula Seitsonen (2007) ovat selostaneet alueen suomalaista tutkimushistoriaa kattavasti. Tallgrenin ja Europaeuksen (Äyräpää 1930‒) lisäksi Säkkijärvellä ovat tehneet arkeologisia tutkimuksia Julius Ailio ja Sakari Pälsi, vuonna 1936 yhdessä Jouko Voionmaan kanssa. Sen jälkeen arkeologinen tutkimus keskeytyi 70 vuodeksi.

Säkkijärven rannikko ja jokilaaksot sijaitsivat tiukasti kontrolloidulla rajavyöhykkeellä 2000-luvun alkuun asti. Vuodesta 2003 alkaen venäläiset arkeologit ovat liikkuneet alueella Itämeren kaasuputkilinjan inventointien vuoksi. He ovat löytäneet kivikautisia asuinpaikkoja, joita tutkittiin kaivauksin kesinä 2005 ja 2006. Jälkimmäisenä kesänä oli mukana myös suomalaisia arkeologeja. Hanke sai rahoitusta Karjalan kulttuurirahastosta, ja se oli jatkoa Venäjän Tiedeakatemian ja Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen monivuotiselle yhteistyölle. Etsinnöissä paikannettiin toistakymmentä ennestään tuntematonta kivikautista asuinpaikkaa, joten kuva Säkkijärven muinaisasutuksesta on tarkentunut.

Myöhemmän muinaisasutuksen merkkejä ovat rannikkoalueen pronssikautiset hiidenkiukaat (Nordqvist & Seitsonen 2007 ja mainitut lähteet), joista muutamia pietarilaiset arkeologit ovat kaivaneetkin 2017 (Gorodilov 2021). Odotetusti runsaslöytöinen Säkkijärven seutu kaipaisi lisätutkimuksia.

——–

FT Pirjo Uino on Helsingin yliopiston arkeologian dosentti ja Museoviraston yli-intendentti emerita.
FT h. c. Christian Carpelan on vapaa tutkija.

Kirjallisuutta

Almgren Oscar 1911. Ett karelskt stenvapen med älghufvud funnet i Uppland. Fornvännen 6: 152‒164.

Carpelan, Christian 1974. Hirven- ja karhunpääesineitä Skandinaviasta Uralille. Suomen Museo 1974: 29–88. 

Carpelan, Christian 1977. Älg- och björnhuvudföremål från Europas nordliga delar. Finskt Museum 1975: 5–67.

Europaeus, Aarne 1923. Säkkijärven Ravin kivikautiset asuinpaikat. Suomen Museo 1922: 20‒31.

Europaeus, Aarne 1926. Kansallismuseon kivikauden kokoelmain kasvu vuosina 1920‒23. Suomen Museo 1925: 12‒54.

Gorodilov, Andrey 2021. Excavations of Bronze Age Burial Cairns near the Village of Bolshoy Bor in 2017 (Northern Coast of the Gulf of Finland). Halinen, P. & Taivainen, J. (eds.): Iskos Vol. 24. Materiality and Objects: Multi-disciplinary Approaches to Archaeological Material and Contexts. Proceedings of the Finnish-Russian Archaeological Symposium, Hämeenlinna, 10‒12 October 2019: 68‒82. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Huurre, Matti 2003. Viipurin läänin kivikausi. Saarnisto, M. (toim.): Viipurin läänin historia I. Karjalan synty: 151‒244. [Lappeenranta]: Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö/Karjalan Kirjapaino Oy. 

Mantere, Ville & Kashina, Ekaterina 2022. Zoomorphic stone maces and axes in the forest zone of north-eastern Europe. Halinen, P. & al. (eds.): Monographs of the Archaeological Society of Finland 10. Oodeja Mikalle: juhlakirja professori Mika Lavennolle hänen täyttäessään 60 vuotta: 35‒44. Helsinki: Archaeological Society of Finland.

Miettinen, Arto 2002. Relative sea level changes in the Eastern part of the Gulf of Finland during the last 8000 years. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Series A. 3, Geologica—geographica 162.

Nordqvist, Kerkko & Seitsonen, Oula 2007. Äyräpään ja Pälsin jäljillä ‒ Arkeologisia tutkimuksia Säkkijärvellä ja Vahvialassa. Muinaistutkija 2/2007: 2‒19.

SS. Koitar No 69, 27.6.1905: 3.

Säkkijärven hirvenpää. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Säkkijärven_hirvenpää). Luettu 19.6.2022.

Tallgren A. M. 1907a. Kertomukset tutkimuksistani ja tiedustuksistani Säkkijärven pitäjässä suvella 1907. Tutkimusraportti, Museovirasto, arkeologian osasto. https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/raportti/read/asp/hae_liite.aspx?id=115832&ttyyppi=pdf&kansio_id=-2

Tallgren, A. M. 1907b. Kivikautinen taideteos Säkkijärveltä. Suomen Museo 1907: 67‒72.

Tallgren, A. M. 1915. Ett viktigt fornfynd från mellersta Ryssland. Finskt Museum 1915: 73‒86.

Tallgren, A. M. 1923. Suomi ja Etu-Aasia n. 4000 vuotta sitten. Jousimies: Suomenkielisten sanomalehtimiesten yhteisjulkaisu: 78‒80.

Uino, Pirjo 2007. Säkkijärven hirvenpää – tuttu ja tuntematon. Karjala-lehti 2.8.2007.

Žul’nikov 2012 = Жульников, А. М. 2012. К вопросу о хронологии и функции скульптурных наверший из камня. Суворов, А. В. & al. (toim.): История и археология Русского Севера: сборник материалов научной конференции, посвящённой 60-летию со дня рождения Н. В. Гуслистова: 69–72. Вологда: Древности Севера. 

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.