Kaisa Kyläkoski
Useimmat muistavat ja tuntevat vaivaisukot, mutta ne eivät suinkaan olleet ainoita tai varhaisimpia esineitä, joihin Suomessa pudotettiin rahaa.
Jo muinaiset juutalaiset ja keskiajan kristityt
Vanhan testamentin Toisessa kuningasten kirjassa: “Pappi Jojada otti arkun, teki sen kanteen reiän ja asetti sen alttarin luo, Herran temppelin ovelta katsoen oikealle puolelle. Ovella vartiossa olevat papit panivat tähän arkkuun kaiken rahan, joka tuotiin Herran temppeliin. […] He antoivat laskemansa rahat korjaustöiden valvojille, joiden vastuulla työt Herran temppelissä olivat. Nämä maksoivat edelleen temppeliä korjaaville puusepille ja rakennusmiehille, muurareille ja kivenhakkaajille. Rahoilla myös hankittiin puita ja hakattuja kiviä, joilla Herran temppelin halkeamia korjattiin, ja kaikkea muuta, mitä töissä tarvittiin.”
Useita satoja vuosia kuvattua tapaa myöhemmin Jeesuksen sanomana toistettiin lauseita “Minä vakuutan teille, että tämä köyhä leski laittoi keräysarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kun kaikki muut antoivat yltäkylläisyydestään, hän antoi puutteestaan huolimatta kaiken, mitä hänellä oli.” Aikanaan nämä ja muut Raamatun sanat kuultiin Suomessakin kristinuskon saavuttua maahamme. Täälläkin alkoi sitten rahankeruu sekä kirkkojen ylläpitoon että hädänalaisten auttamiseen.
Euroopassa oli 1100-luvulla melko yleisenä tapana tuoda jumalanpalveluksessa alttarille kolikoita ennen ehtoollista. Suomalaisista kirkoista arkeologisissa kaivauksissa löytyneet kolikot viittaavat siihen, että tapa otettiin täälläkin käyttöön. Tanskalainen tutkija Martin Wangsgaard Jürgensen kuitenkin huomauttaa, että Skandinaviassa aloitettiin samalla vuosisadalla kymmenysten maksu, joka sekin tapahtui kirkoissa. Vaikka kyse oli eri asioista, into tehdä lahjoituksia ehtoollisen yhteydessä väheni ja käytäntö mainittiin 1400-luvun lopussa vain harvoissa messukirjoissa, ainakin Tanskassa.
Ruotsissa tiedetään, että paavi oli patistanut bullallaan Uppsalan arkkipiispaa vuonna 1308 keräämään uhritukkeihin rahaa saraseeneja vastaan käytyyn taisteluun. Lisäksi vuodelta 1343 säilyneessä asiakirjassa määrätään sijoittamaan seurakuntiin lukittuja uhritukkeja rahankeräystä varten. Ainakin myöhemmin uhritukiksi kutsuttiin pystyyn nostettua onttoa tukkia tai tolppaa, jossa oli aukko rahalahjoituksille. Tällaisia on säilynyt Ruotsissa 1600-luvulta ja vuonna 1509 käytetty ilmaisu “hvat offer som faller i Stockana” viittaa siihen, että lahjoittajat ovat itse pudottaneet rahaa uhritukkiin. Uhritukeiksi kutsutaan myös pitkällään makaavia raudoitettuja koverrettuja tukkeja.
Ruotsin ulkopuolelta tunnetaan keskiajan käytäntö, jossa uhrausastioita oli pyhimystenkuvien yhteydessä. Vaikka tästä ei ole kiistatonta todistetta Ruotsin alueelta, voi pitää todennäköisenä, että kirkoissa oli useampia keruupisteitä. Tähän viittaa esimerkiksi tieto Turusta, jossa vuonna 1429 seppä nimeltä Herman sai tuomiokirkossa pihdeillä ja vasaralla auki useita uhritukkeja kaupunkilaisten keskittyessä samaan aikaan luostarin tulipalon sammuttamiseen. (Anastamiensa rahojen kanssa Herman lähti Tallinnaan.)
Reformaation jälkeen
Reformaatiossa katolista kirkkoa kritisoitiin muun muassa fraasilla “Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa”. Niinpä ei ole yllättävää, että Västeråsin valtiopäivillä 1544 määrättiin poistamaan uhritukit Ruotsin kirkoista välittömästi. Mahdollisesti joku virkaintoinen pappi sai tällaisen muutoksen aikaan, mutta vielä vuonna 1611 piti gotlantilaisia muistuttaa siitä, että pyhimyksien kuville ei saanut uhrata.
Kiellossa oli kyse nimenomaan eronteosta katoliseen käytäntöön, sillä rahankeruu sallittiin pian ja uhritukkien käyttöä suositeltiin vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä. Kirkoissa sai kuitenkin olla rahankeruuastiat vain kirkon itsensä tai köyhien ja sairaiden hyväksi. Käytännössä usein yhden keräyslippaan tuotto jaettiin kirkon ylläpidon ja vaivaishoidon kesken eli lahjoittaja ei tarkasti tiennyt, mitä rahallaan tultiin tekemään. Tanskassa oli tosin vuonna 1533 ehdotettu jokaiseen kirkkoon kahta keräyspistettä, kuorissa kirkkorakennuksen ylläpitoon ja kirkon ovella köyhille. Raudoitetut ja lukoilla varustetut uhritukit eivät kuitenkaan olleet halpoja eikä kolikkoja ollut monella lahjoitettavaksi, joten ehkä monessa Suomen kirkossa pärjättiin pitkään ilman.
Ahvenanmaalta ja läntisestä Suomesta on 1600-luvun alkupuolelta hajanaisia tietoja uhritukeista kirkoissa ja satamissa. Uhritukkeja oli satamissa jo katolisena aikana ja lahjoituksilla niihin oli selvä uhrauksen luonne, joka säilyi pitkään. Lahjoittaja joko odotti jumalaltaan apua tulevalle matkalle tai kiitti tätä turvallisesti sujuneesta matkasta. Vahvistuva maallinen hallinto ei välittänyt antamisen motiiveista ja näki köyhiä varten kerätyn rahan hyödyllisenä. Suomessa Pietari Brahe piti maaherroille 13.9.1648 antamassaan ohjesäännössä keräyslippaita hyvin tarpeellisina.
Turun maistraatti suositteli vuonna 1677, että juuri onnellisesti Tukholman kauppamatkoilta tulleiden sopisi avustaa vaivaiskassaa tai hospitaalia. Toive tai usko uhrin jonkinlaisesta vaikutuksesta välittyy myös vuonna 1674 Vaasassa kirjoitetussa muinaismuistojen kuvauksessa. Vanhan kappelin paikalla (tai sellaiseksi ymmärretyllä) oli kaatunut ja huonokuntoinen uhritukki, johon väki kävi salassa jättämässä esimerkiksi nuppineuloja. Epävarma yhteys kirkolliseen rakennukseen tuo mieleen mahdollisuuden, että kyseessä voi olla joku muu pyhä paikka. Ruotsin puolella Svinnegarnin kirkon läheiselle lähteelle kuljettiin terveyttä toivoen kulkueina vielä 1700-luvulla, katolista perinnettä toistaen.
Suomesta mainintoja uhritukeista ja köyhäinlippaista ei ole 1600-luvun loppupuolelta merkittävästi enempää kuin vuosisadan alkupuolelta, mutta tämä voi kuvastaa enemmän lähteiden vähäisyyttä kuin todellisuutta. Eniten tietoja on Ahvenanmaalta ja Pohjanmaalta. Uhritukki (offerstock) korvautui vähitellen ruotsin kielessä sanoilla armbössa ja fattigbössa, joiden alkuosa viittasi köyhyyteen ja loppuosa sylinterin muotoon. Gananderin 1700-luvulla kokoaman sanakirjan mukaan fattigbössa oli suomeksi “vaivaisten almu-kätkö”, mutta Satakunnassa puhuttiin vielä 1800-luvullakin fatipyssystä.
Ainakin Ahvenanmaalla alkoi 1600-luvun toisella puoliskolla yleistyä tapa liittää keräysastioihin kyltti, joka kertoi rahan käyttötarkoituksen. Kirkollisen yleiskeräyksen ohella esimerkiksi satamassa olevan tukin tuotto saattoi olla tarkoitettu tietylle hospitaalille eli spitaalisten hyväksi. Keräysastioita oli kirkkojen ja satamien lisäksi ammattikunnilla ja esimerkiksi postitoimistoissa. Näihin astioihin kerättiin vapaaehtoisten lahjoitusten lisäksi maksuja ja sakkoja rikkomuksista. Tuotot käytettiin osin oman ammattikunnan jäsenten ja perheenjäsenten auttamiseen ja osin yleisemmin tarvitseville.
Valistuksen aikaan
Suomen kirkkojen fatipyssyt näkyvät lähteissä 1700-luvulla, kun niiden hankintaa mietitään, kun niistä tyhjennetty raha lasketaan kirkontileihin ja kun niitä ryöstetään. Kuva on epätarkka eikä kaikkea mahdollista tietoa ole vielä kerätty. Lukollisen keräysastian hankinta oli kallista eikä käteistä rahaa vieläkään kaikilla annettavaksi, joten voi hyvin olla, ettei läheskään jokaisessa seurakunnassa fatipyssyä nähty tarpeelliseksi. Vähäistä intoa keräyslippaisiin kuvaa tilanne Helsingissä. Piispantarkastuksessa vuonna 1736 todettiin, että köyhäinkassaa kerrytettiin kolehdein, mikä ei piispan mielestä ollut riittävää, joten keskustelussa päätettiin hankkia keräyslippaat Hämeen- ja Espoontulleille. Kaupunkilaisten kesken käydyssä jatkoneuvottelussa lippaiden määrä kasvoi. Tullien lisäksi niitä piti olla lääninkanslialla, raatihuoneella ja satamalaiturilla. Rahoitus lippaiden hankkimiseen piti ottaa köyhäinkassasta. Ehkä rahoille kuitenkin oli aina parempaa tai kiireellisempää käyttöä, sillä piispantarkastuksessa vuonna 1742 todettiin, ettei lippaita oltu valmistettu.
Kun islantilainen Hannes Finnsson matkusti heinäkuussa 1772 Helsingborgista Tukholmaan hän totesi keräyspisteitä olleen joka puolella ja toisinaan vain puolen peninkulman välein. Hän ei kiinnittänyt huomiota keräysastioiden ulkonäköön eli tuskin mikään niistä Ekebyn kirkon vuonna 1686 valmistuneen vaivaisukon tapaan liikkui saadessaan kolikon. Vastaavia kuva-aiheita tuen tarpeessa olevasta lähimmäisestä tunnetaan myös 1700-luvun alun Tanskan kolehtikeruuastioista ja keruulippaista. Tätä on mielenkiintoista verrata siihen, että keskiajalla Ruotsissa kerättiin kolehteja puulaatikkoon, joka oli varustettu pyhimyksen kuvalla.
Suomen puolella vanhin tunnettu ihmishahmo on Hauhon kirkon keräysastiaa pitävä mies, jonka arvellaan olevan 1600-luvun lopulta. Kirkon inventaariossa sitä kutsuttiin nimellä Bartimeus, mikä viittaa Markuksen evankeliumin kertomukseen köyhästä ja sokeasta miehestä. Puupatsas oli kirkossa viimeistään isonvihan aikaan, sillä samassa inventaariossa todetaan venäläisten lyöneen sitä miekalla syyskuussa 1713.
A. M. Tallgren mietiskeli vuonna 1912, että vaivaisukot olivat tulleet käyttöön 1700-luvun lopulla. Tietoa ei ole vielä vahvistettu, mutta ehkä jonain päivänä kirkkoinventaarien uusi läpi käynti tai tuomiokirjojen haravointi kerryttää tietoa. Selvää on, että ainakin säätyläisten joukossa käsitykset hyväntekeväisyydestä muuttuivat 1700-luvun lopulla. Muuttuviin tapoihin sopisi hyvin myös uudistunut keräysmuoto.
Vaikka sanasto ja kuvasto muistuttivat rahan käyttötarkoituksesta, kolikon annolla saattoi 1700-luvun lopullakin edelleen olla tausta-ajatuksena lähimmäisen auttamisen sijaan oman onnen edistäminen. Gunnar Suolahden keräämien tietojen mukaan Keuruulla vuonna 1778 lahjoituksilla Tapaninpäivänä tavoiteltiin hevosonnea. Kangasniemellä Maarian ilmestyspäivänä tehtyjen lahjoitusten ajateltiin edistävän omaa terveyttä ja tuovan onnea kotiinsa.
Seuraavallakin vuosisadalla esimerkiksi Satakunnassa eli käsitys lahjoituksen yhteydestä onneen. Vaivaisukko sai kolikkonsa, kun asiat olivat sujuneet, kuten oli toivottu. Edelleen lahjoituksilla oli myös yhteys matkustamiseen, kuten seuraavasta kuvauksesta käy ilmi: “Ennenaikaan kulki vilkas liike varsinkin talviseen aikaan Eurajoen kirkon ohi. Parruja, palkkeja y. m. puutavaraa vietiin aina Kokemäeltä, jopa kauempaakin sitä tietä Raumalle. Tavallisesti kulki useita hevosia ja moniaita miehiä samassa joukossa. Vanha tapa vaati, että aina lennätettiin jonkun lakki vaivaisukon eteen, jotta joku joukosta “teki ukolle kunniaa, kumartuen hänen edessään”. Lakin omistajan velvollisuus oli sitte antaa “almuraha” ukolle. Jos ei hänellä sattunut rahaa olemaan, antoi joku vanhempi henkilöistä, sillä muuten ei “onni” seurannut joukon mukana. Poikasia myös pelotettiin kaikenlaisilla kummallisilla jutuilla kirkonäijästä.”
Aivan erityisiä rahanlahjoituspaikkoja olivat uhrikirkot, joita oli eri puolilla Pohjoismaita. Suomessa joukkoon kuuluu edelleen säilynyt Pyhämaan kirkko sekä jo tuhoutunut Oulunsalon kirkko. Jälkimmäistä 1860-luvun alussa dokumentoinut Johan Victor Calamnius kirjoitti:
Tämä vähäinen, nykyään ihan käyttämätön, kirkko voitti ajan pitkään itsellensä suurenkin maineen paikkakunnassa. Täällä tiesi näet hengellinen into harjoittaa kaikenlaista taika-uskoisuutta ja menoa. Paikkakunnan kauppiaat ja merenkulkijat, joilla oli vaarallinen kulku tehtävä, niinkuin kalastajatkin, mitkä merelle läksivät, samaten kuin muutkin matkustajat, millä oli matka tehtävä, olipa se sitten minne tahansa, kaikki ne tavan mukaan tälle kirkolle ensin uhrasivat, jotta ne täten itsillensä suosittaisivat korkeammat voimat, ja jotta matka heille näin joutuisi onnelliseksi. Tapana oli myös uhrata palatessa, jos näet matka oli onnella päättynyt. Tavalliset uhrit olivat rahat. Täksi oli säästölaatikko asetettu kirkon seinälle, mihin laatikkoon itsekukin pani roponsa. Näin kootut rahat käytettiin paikkakunnan köyhäin hyväksi, ja kun kerrotaan tämän kassan usein olleen runsaankin, niin eivät tainneet köyhät nähdä hätää. Jokiseuduiltakin, niinkuin esm. Braahen kaupungista, mainitaan tänne rahaa tulleen. Se, jok’ei matkalle mennessänsä uhrannut, se teki lupauksen antaaksensa sen eli sen verran rahaa, jos matka onnistuisi. Varsinkin kuuluu pyhän Tapanin päivä olleen uhrauspäivä, jolloin väkeä kokoontui kirkolle paljon.
Lopuksi
Keräyslippaisiin liittyy monenlaisia jatkumoja. Juutalaisten tapa kerätä rahaa temppelin ylläpitoon eli Suomessa kristityissä kirkoissa satoja vuosia. Katolisten pyhimyskuvat korvaantuivat vaivaisukoilla ja edelleen hyväntekeväisyyttä edistetään kuvilla avun tarvitsijoista. Heiltä ei enää pyhimysten tapaan odoteta vasta-apua, mutta lahjoituksia voi vieläkin avuntarpeen lisäksi motivoida ajatukset oman onnen turvaamisesta. Tämä lienee liittynyt myös esihistorialliseen uhraamiseen, jonka paikat saattoivat säilyä
Mutta siinä missä ennen oli tapaninpäivä oli monin paikoin erityinen lahjoitusaika, kuuluu hyväntekeväisyyden ajattelu nykyään joulua edeltävään aikaan.
———
Kirjoittaja Kaisa Kyläkoski on väitöskirjatutkija, joka on tutkimuksessaan selvittänyt yhtä 1700-luvun hyväntekeväisyyden muotoa.
Lähteet
Painetut lähteet ja lähdejulkaisut
Bomansson, K. A. Bidrag till Finlands historia. Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen 18. 1858, 117–172
Finnsson, Hannes. Stockholms-rella. (Käännös ruotsiksi Arvid Hj. Uggla) Skrifter utg. Av Samfundet Sverige-Island, 5. 1935
Kansallisarkisto. Diplomatarium Fennicum 1902
Sanakirjat
Suomen murteiden sanakirja: fatipyssy
Svenska akademiens ordbok: armbössa, fattigbössa, fattigstock, offerbössa, offerstock
Vanhan kirjasuomen sanakirja: almukätkö
Kirjallisuus
Alaja, Paavo. Suomen maalaisseurakuntien köyhäinhoito luterilaisen ortodoksian aikana (1571–1686). SKHST 225. 2013
Berg, Gösta. “Gubben Rosenbom” och de antropomorfa fattigbössorna”. Fornvännen 1969, 256–271
Calamnius, J. W. Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä. Suomi. Kirjoituksia isänmaallisista aineista. Toinen jakso, 7. osa. 1868, 191–267
Ekholm, Gunnar. Helga kors-källan i Svinnegarn. En medeltida vallfartsort. RIG 20(1). 1937, 19–27
Evertsson, Jakob. Den långsamma reformationen i Sverige: fyra exempel från Uppsala ärkestift. Uppsala Stiftshistoriska Sällskap Årsskrist Nr 2. 2019, 5–18
Ehrnsten, Frida. Pengar för gemene man? : Det medeltida myntbruket i Finland. Helsingin yliopisto 2019
Halila, Aimo. Suomen kaupunkien kunnallishallinto 1600-luvulla II. Historiallisia tutkimuksia 28:2. Suomen Historiallinen Seura 1943
Hausen, Reinh. Urkundsamling i Östersjöprovinserna. Finsk tidskrift 5/1885, 376–383
Jürgensen, Martin Wangsgaard. Pious donations. The act of giving in the Lutheran Church and its spatial implications. Kirjassa Ole-Albert Rønning, Helle Møller Sigh (toim.). Donations, Inheritance and Property in the Nordic and Western World from Late Antiquity until Today. Routledge Studies in Cultural History. Routledge 2017, 213–233
K-o, K-o. Vähäsen Satakunnan maakunnan kirkkojen ”äijistä”. Helsingin Kaiku 1/1913, 2–4
Liewendahl, C. B. Grisslehamns fattigbössa vid postleden över Ålands hav. Postryttaren 18. 1968, 7–30
Ljungberg, Axel. Vid Svinnegarns källa. Uppland, Årsbok för medlemmarna i Upplands Fornminnesförening 1945. 1945, 30–43
Melin, Pia Bengtsson. Från offerstock till kollektomat. Redskap för allmosor från skilda tider. Årsboken Uppland 2011, 81–91
Pulma, Panu. Köyhäinhoidon järjestelyt Porvoon hiippakunnassa vapaudenajalla. Painamaton lisensiaattityö. Helsingin yliopisto 1982
Pulma, Panu. Fattigvård i frihetstidens Finland. En undersökning om förhållandet mellan centralmakt och lokalsamhälle. Historiallisia Tutkimuksia 129. Suomen historiallinen Seura 1985
Robbins, Kevin C. The Nonprofit Sector in Historical Perspective: Traditions of Philanthropy in the West. Kirjassa Walter W. Powell, Richard Steinberg (toim.). The Nonprofit Sector: A Research Handbook. 2006, 13–31
Suolahti, Gunnar. Kirkollisia verotapoja. Aika 7-8/1919, 263–276
Svensson, Josef. Om en offerstock åt den helige Nikolaus. Kyrkohistorisk årsskrift 21. 1921 251–256
Tallgren, A. M. “Kirkonäijistä”. Otava 8/1912, s. 337–342
Weikert, Monica. I sjukdom och nöd. Offerkyrkoseden i Sverige från 1600-tal till 1800-tal. Avhandlingar från Historiska institutionen i Göteborg 38. 2004
Zachrisson, Terese. Mellan fromhet och vidskepelse. Materialitet och religiositet i det efterreformatoriska Sverige. Göteborgs universitet 2017
KALMISTOPIIRI 