Jani Oravisjärvi
Rahanlyönti ja rahatalous syntyivät Välimeren alueella noin 2 500 vuotta sitten, mutta vasta vuosisatoja myöhemmin ne levisivät länsimaiseksi ilmiöksi Rooman valtakunnan valloituksien myötä. Rooman valtakunnan rajat eivät koskaan yltäneet Skandinaviaan saakka, sillä Rooman valtakunnan eteneminen pohjoiseen pysähtyi Teutoburgin taistelussa vuonna 9 jaa. germaaniheimojen liittouman tuhotessa kolmen legioonan suuruisen sotajoukon. Samalla hetkellä Teutoburgin metsään pysähtyi myös rahatalouden laajentuminen pohjoiseen.
Hetken aikaa kuitenkin uskottiin toisin. Ranskalaisnumismaatikko Jean Foy Vaillant (1632–1706) esitti teoksessaan Numismata imperatorum romanorum (1674) Rooman keisari Volusianuksen (hall. 251–253) sotaretkien yltäneen Suomeen saakka. Väitteensä Vaillant perusti Volusianuksen kaksoisdenaarin eli antoninianuksen kehätekstiin. Sen Vaillant luki muodossa ”IMP C VA F GAL VEND VOLVSIANO AVG”, jonka hän uskoi olevan lyhenne tittelistä Imperator Caesar Vandalico Finnico Galendico Vendenico Volusiano Augustus. Myöhemmin väite sai tuulta alleen myös Suomessa kansallisen heräämisen aikaan 1800-luvulla. Tosiasiallisesti Vaillantin luenta oli kumottu virheellisenä jo kuitenkin modernien numismatiikan isänä pidetty Joseph Eckhelin (1737–1798) toimesta rytmittämällä kehätekstin lyhenteet hieman eri tavalla: IMP C V AF GAL VEND VOLVSIANO AVG, Imperator Caesar Gaius Vibius Afinius Gallus Veldumnianus Volusianus Augustus. (Talvio 2008)
Roomalaiset rahat Pohjolassa
Vaikka nykyisenkaltainen rahatalous ei vakiintunut Pohjoismaissa ennen varhaiskeskiaikaa, niin jotain kuitenkin pääsi läpi näkymättömän rajan, joka jakoi maailman ns. sivistyneeseen rahaa käyttävään osaan sekä alkeelliseen vaihto- ja luontaistaloudesta elantonsa saavaan Pohjolaan. Rooman valtakunnan rahat kulkivat muiden esineiden ja ihmisten mukana myös Skandinaviaan. Antiikin kirjallisuudessa mainitaan eri heimoja, jotka asuttivat Pohjois-Eurooppaa, joka usein kuvattiin alkukantaisena paikkana, jossa antiikin sivistys ei ollut vielä saanut jalansijaa. Roomalainen historioitsija Tacitus (56–120) mainitsee Germania -teoksessaan muun muassa pohjoiseurooppalaisen villikansan, fennit, jotka eivät tunteneet maanviljelyä, vaan saivat elantonsa yksinomaan metsästyksestä. Tacituksen kuvaukset eivät useinkaan olleet kovinkaan todenperäisiä, sillä hänen tekstiensä kohdeyleisö oli hänen itsensä kaltaiset roomalaiset oppineet, jotka halusivat osoittaa olevansa muiden kansojen yläpuolella. Tacituksen kirjoitukset kuitenkin osoittavat roomalaisten ja skandinaavien välillä olleen yhteyksiä. Näiden yhteyksien kautta myös roomalaiset rahat kulkeutuivat Pohjoismaihin ja Baltiaan.
Roomalaisia rahoja tavataan erityisen runsaasti Tanskan ja Ruotsin maalöydöissä. Vuosien 1840–2009 välillä Tanskasta on löydetty yhteensä 322 roomalaista kultarahaa, 3 339 hopearahaa[1] ja 120 pronssi- ja kuparirahaa eli yhteensä 3 781 rahaa (Horsnaes 2017:179)[2]. Rahoista huomattava osa on metallinilmaisinlöytöjä, ja mainituista löydöistä valtaosa on löydetty vuosien 1980–2009 välillä (Horsnaes 2010b:32, Horsnaes 2017:179). On kuitenkin huomautettava, että kultarahojen osalta yli puolet on löydetty ennen metallinilmaisimien yleistymistä (Horsnaes 2017:179). Ruotsin denaarilöydöistä sen sijaan valtaosa on löydetty ennen 1940-lukua. Norjan osalta on syytä mainita vuonna 1834 löydetty viikinkiajalle ajoittuva Hoen kulta-aarre, joka sisältää myös yhden roomalaisen ja kaksi bysanttilaista solidusta (Skaare 2006:223, nrot. 55–57).[3]
Myöhäisroomalaiset soliduslöydöt keskittyvät kolmelle Itämeren saarella: Tanskalle kuuluvalle Bornholmille sekä Ruotsille kuuluville Gotlannin ja Öölannin saarille. Nämä kolme saarta muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Oman kokonaisuuden muodostavat muualta Tanskasta löytyneet kultarahat, jonne ne ovat kulkeutuneet eri reittiä pitkin. (Fagerlie 1967)
Tanskan soliduslöydöistä yli 80 % peräisin on Bornholmin saarelta, jossa löydöt keskittyvät rautakautisten asutusten läheisyyteen (Kuva 3). Bornholmin soliduslöydöistä useat ovat irtolöytöjä. Metcalfin (1995) mukaan tuntuu epäuskottavalta, että useat yksittäiset kultarahat voisivat olla vahingossa hukattuja. Hän on ehdottanut, että kultarahojen huomattavan arvon vuoksi näitä yksittäisiä löytöjä tulisi poikkeuksellisesti kohdella pieninä, yhden rahan sisältäneenä, rahakätköinä sen sijaan, että ne nähtäisiin vahingossa hukattuina irtolöytöinä. Suuresta lukumäärästään huolimatta kultasoliduksia ei käytetty rahana, vaan ne ovat useimmiten päätyneet sulatettavaksi, jonka jälkeen raakakullasta valmistettiin muuta arvoesineistöä. Ruotsista tunnetaan yhteensä noin kolmen kilogramman verran soliduksia, mutta muuta samanaikaista kultaesineistöä tunnetaan yhteensä 55 kilogrammaa (Metcalf 1995:418 & Talvio 2009:273).
Kultarahojen ajoitus
Soliduslöydöt ovat pääsääntöisesti 400–500-luvuilta, sillä Bornholmilta on löydetty ainoastaan yksi 300-luvun lopulle ajoittuva kultaraha. Tämä aikakausi tunnetaan yleisesti kansainvaellusaikana, jolloin lukuisat väestöt lähtivät liikkeelle asuinsijoiltaan hunnien hyökättyä länteen vuonna 375. Nämä liikkeet aiheuttivat ketjureaktion, sillä tiheästi asutetussa Euroopassa ihmisryhmien yllättävät liikkeet muuttivat dramaattisesti eri alueiden väestöllisiä ja poliittisia valtasuhteita.
Kultasolidusten tuonti Etelä-Skandinaviaan alkoi noin vuonna 450, ja rahojen tuonti kesti noin vuosisadan ajan löytöjen ajoittuessa rahojen lyöntivuosien perusteella pääsääntöisesti vuosien 395–550 väliin. Numismaatikko Hans Hildebrand (1842–1913) uskoi löytöjen päätyneen Skandinaviaan germaaniheimojen välityksellä. Hänen hypoteesiaan tukivat muun muassa harvat Tanskasta tehdyt roomalaisten kultarahojen barbaarijäljitelmät, jotka ovat alkuaan peräisin Rooman valtakunnan reuna-alueilta Barbaricumista, joka maantieteellisesti rajautuu Tonavan pohjoispuolelle ja Reinin itäpuolelle (ks. Horsnaes 2010a).
Nykykäsityksen mukaan kultarahat ovat luultavasti kulkeutuneet Bornholmille Pommerin kautta, sillä sen löytöaineisto vastaa parhaiten Skandinavian löytöjä. Kultarahat katoavat Pommerin aineistosta 500-luvun alussa slaavien saavuttua alueelle. Tämä näkyy myös Bornholmin aineistossa kultarahojen katoamisena löytöaineistosta. Manner-Tanskan aineisto puolestaan vastaa paremmin Nykyään Saksalle kuuluvan Schleswig-Holsteinin osavaltion löytöjä.
Ruotsin osalta Gotlannista ja Öölannista soliduslöytöjä tunnetaan yhteensä vajaa 600 kappaletta, kun taas Manner-Ruotsista niitä tunnetaan yhteensä vain 146 kappaletta löytöjen ollessa ajoitukseltaan varhaisempia kuin Gotlannin ja Öölannin löydöt. Painoltaan Ruotsissa on löydetty yhteensä noin kolmen kilon verran kultarahoja. Huomioitavaa on kuitenkin, että muussa muodossa olevaa samanaikaista kultaesineistöä on lähes 20-kertainen määrä, yhteensä noin 55 kiloa. Huomattava osa tästä kullasta on varmastikin peräisin sulatetuista kultasoliduksista, vaikka asiaa ei ole toistaiseksi vielä todistettu tai kumottu.
Ruotsalaiset denaarilöydöt
Ruotsista tunnetaan yli 8 000 roomalaista denaaria ja niiden jäljitelmiä. Valtaosa näistä löydöistä keskittyy kuitenkin Gotlantiin, josta denaareita on löydetty yhteensä noin 7 000 kappaletta. Siinä missä alkuperäisiä roomalaisia denaareja on löytynyt sekä Manner-Ruotsista että Öölannista ja Gotlannista, niiden harvinaiset jäljitelmät keskittyvät pelkästään kahdelle edellä mainitulle saarelle (Lind 2018). Gotlannista jäljitelmiä tunnetaan 63 kappaletta ja Öölannista 3 kappaletta. Manner-Ruotsista jäljitelmiä ei tunneta lainkaan. Jäljitelmät eivät ole paikallista gotlantilaista tekoa, vaan tarkastellessa leimaidenttisten vastineiden levintää rahojen valmistuspaikaksi on varmentunut niin sanotun Chernyakhivin kulttuurin alue. (Lind 2018) Tämä alue sijaitsee nykyisen Ukrainan, Moldovan ja Romanian rajaamalla alueella, joka on aikanaan ollut Rooman valtakunnan reuna-aluetta (Lind 2018: 3–4). Vastaavia denaarijäljitelmiä tunnetaan useita kappaleita myös Unkarista eli edellä mainitun Chernyakhivin kulttuurin naapurista. On myös mainittava Chernyakhivin kulttuurin tuottamat jäljitelmät roomalaisista kultarahoista, joita tunnetaan Tanskasta (Horsnaes 2010a). Ei tiedetä varmuudella, mitä reittiä pitkin Chernyakhivin kulttuurin kulta- ja hopearahojen jäljitelmät ovat kulkeutuneet Ukrainasta Gotlantiin ja Tanskaan.
Kaikki Ruotsin denaarilöydöt ajoittuvat lyöntiajankohdaltaan keisari Neron (hall. 54–68) ja Severus Aleksanterin (hall. 222–235) hallituskausien väliin. Toisin on Tanskassa, jossa löytöaineistossa esiintyy myös tätä varhaisempia tasavaltalaisajan denaareita (ks. esim. Bjerk 2007:41, 54 ja 95). Ruotsalaiset denaarilöydöt ovat usein hyvin kuluneita, toisinaan jopa niin kuluneita, ettei rahoja ole enää mahdollista tunnistaa tarkalleen. Sture Bolin (1900–1962) uskoi rahojen olleen käytössä Gotlannissa, mutta tämä ehdotus on sittemmin hylätty. Nykykäsityksen mukaan rahat olivat jo valmiiksi pahoin kuluneita saapuessaan Ruotsiin. Rahojen löytökontekstit ajoittuvat pääsääntöisesti 400–500-luvuille.
Ruotsin suurin denaarikätkö on löydetty Gotlannin Sindarvesta ja se sisälsi yhteensä vajaa 1 488 denaaria. Tanskan osalta voidaan mainita Smørengen kätkö, joka sisältää lähes 500 denaaria. Kätkön nuorin raha on todennäköisesti Milanossa lyöty Anthemiuksen solidus. Epävarmuus johtuu siitä, että kätkö koostui kahdesta rikkoutuneesta keraamisesta vaasista. Solidus löytyi vaasien ulkopuolelta, joten ei ole täyttä varmuutta siitä, kuuluiko se denaareista koostuvaan kätköön vai ei.
Kun Pohjoismaiden denaarilöydöt lasketaan yhteen, summa voi vaikuttaa suurelta. Vertailun vuoksi voidaan kuitenkin kertoa Puolasta löytyneen roomalaisia denaareita jopa yli 100 000 kappaletta. Siihen nähden Skandinaviaan päätyneet rahat ovat vain pieni sivupuro. Onkin hyvin todennäköistä, että osa rahoista on päätynyt Pohjolaan Baltian kautta.
Suomi
Suomesta roomalaisia rahoja tunnetaan vain kourallinen. Uusia löytöjä tehdään kuitenkin yhä toisinaan, sillä metallinetsinnän suosion myötä tuoreita löytöjä on useampia kappaleita viime vuosilta. Varhaisin maininta Suomesta löydetystä roomalaisesta rahasta on sen sijaan vuodelta 1745. Tällöin Turun piispa Johan Brovallius (1707–1755) julkaisi Tammelasta löytyneen keisari Hadrianuksen (hall. 117–138) puolison Sabinan nimissä lyödyn denaarin.
Useimmat kotimaisista roomalaisista rahalöydöistä ovat irtolöytöjä. Irtolöytöjen määritelmän mukaan kyseiset löydöt eivät liity mihinkään kiinteään muinaisjäännökseen, ajoitettavissa olevaan koskemattomaan kulttuurimaakerrokseen tai muihin saman ikäisiin esinelöytöihin. Näin ollen useimpia löytöjä ei useinkaan voidaan varmuudella liittää mihinkään tiettyyn aikakauteen, mikä tekee kyseisten löytöjen tulkinnasta haastavaa. Kotimaiset roomalaiset rahalöydöt voidaan jakaa kahteen eri pääryhmään:
1) rahoihin, jotka ovat päätyneet maahamme esihistoriallisella ajalla ja
2) rahoihin, jotka ovat päätyneet maahamme vasta myöhemmin historiallisella ajalla
Irtolöydöistä ei voida useinkaan varmuudella sanoa kumpaan edellä mainituista ryhmistä raha kuuluu (ks. Talvio 1982: 48–50). Osan kohdalla voidaan kuitenkin perustellusti kertoa rahan päätyneen maahan vasta historiallisella ajalla. Tällainen on muun muassa Turun keskustasta tuomiokirkkoa vastapäisestä Porthaninpuistosta vuonna 2015 löytynyt myöhäisroomalainen keisari Valenssin nimissä lyöty pienehkö kupariraha. Raha voidaan tunnistaa lyödyksi nykyisessä Kroatiassa Sisakin (lat. Siscia) rahapajassa 360-luvulla (Kuva 2). Porthaninpuiston multiin se on kuitenkin joutunut vasta 1820-luvun lopulla, sillä se on erittäin todennäköisesti peräisin vuonna 1827 Turun palossa tuhoutuneessa Turun akatemian rahakokoelmasta, joka sijaitsi vain kivenheiton päästä rahan löytöpaikasta (Oravisjärvi 2016:25). Turun seudulta tiedetään roomalaisia rahoja löydetyn myös muualta. Esimerkiksi syyskuussa 2022 Liedon Pokkolasta löytyi keisari Probuksen antoninianus. Tämä ei ole yllättävää, kun huomioidaan akatemian raha- ja mitalikokoelman sisältäneen palon sattuessa yhteensä arviolta noin 4 000 antiikin rahaa, joista vain noin 2/3 löydettiin tuhoutuneista raunioista. Osa kadoksiin jääneistä rahoista on varmasti tuhoutunut lopullisesti, mutta osa on todennäköisesti kulkeutunut raivausjätteen mukana muualle, missä ne odottavat yhä löytäjäänsä.
Turun palon jälkeen raunioista esiin kaivetut rahat ja mitalit liitettiin osaksi Helsingin yliopiston raha- ja mitalikokoelmaan, joka on nykyisin osa Kansallismuseon numismaattisia kokoelmia[4]. Vaikka useimmat löydetyistä rahoista ja mitaleista ovat pahoin vaurioituneita, ne toimivat todisteina varhaisten kotimaisten humanistien tuntemasta kiinnostuksesta numismatiikkaa ja antiikin maailmaan kohtaan. Tämän lisäksi pahoin mustuneet ja kuumuudesta vääntyneet rahat ovat harvoja säilyneitä esineitä maamme historian tunnetuimmasta tulipalosta.
Porthanin puiston rahan ohella myös Järveenpään Suvirannasta vuonna 2002 löydetty keisari Hadrianuksen kupariassi paljastui 1950-luvulla hukatuksi rahaksi, joka oli alun perin saatu lahjaksi taidemaalari Laura Järnfeltiltä (1904–1985) (Ehrnsten & Kunnas-Pusa 2017: 59). Hän oli puolestaan ostanut sen Italiasta 1920-luvulla opiskellessaan taidemaalausta Roomassa Accademia Inglesessa ja Lipinskyssa (Kuvataitelijamatrikkeli 2004). Todella vanhoja rahoja voidaan siis hukata vuosituhansia myöhemmin aivan kuten parhaillaan käytössä olevia rahojakin.
Suomen rahalöytöjen osalta varmuudella vain kahta aiempaa pronssirahalöytöä voidaan löytökontekstinsa perusteella pitää esihistoriallisena aikana maahamme kulkeutuneena. Toinen on Uudestakaarlepyystä todennäköisesti 1890-luvulla löydetty Hadrianuksen kupariassi, joka löytyi ilmeisesti polttohautauksesta. Toinen on roomalaisaikaisesta kalmistosta Sauvon Finskilästä 1950-luvulla löytynyt tunnistamattomaksi syöpynyt orikalkumista valmistettu sestertius joko ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta (Talvio 1982:43, 46–48). Näiden kahden ohella Nousiaisista vuonna 2017 metallinilmaisimella löydetty Maximinus I Traakialaisen sestertius on hyvin todennäköisesti esihistoriallisen ajan löytö, sillä samalta löytöalueelta tunnetaan hyvin paljon muuta rautakautista pronssiesineistöä, vaikka löytö itsessään on epävarman löytökontekstin vuoksi luokiteltavissa irtolöydöksi.
Suomeen esihistoriallisella ajalla maahan päätyneet pronssirahat ovat todennäköisesti tulleet Viron kautta, sillä sieltä roomalaisia rahoja tunnetaan kymmenittäin ja uusia löytöjä tehdään yhä säännöllisesti (ks. Koovit & Kiudsoo 2023, appendix). Viron roomalaiset rahalöydöt keskittyvät pääsääntöisesti vesistöiden yhteyteen, tarkemmin sanottuna sekä jokireittien varrelle että Itämeren rannikolle. Viroon rahat ovat puolestaan päätyneet kahta reittiä: Reiniä pitkin Itämereen kautta Viroon tai vastaavasti Dnepriä ja Pihkovan läpi virtaava Velikajan jokireitin kautta (Leimus et al. 2018:16–21).
Valtaosa Viron roomalaisaikaisista rahoista on keisariajan suurikokoisia pronssirahoja. Ne ovat ilmeisesti olleet pääosin raaka-ainetta, jotka on sulatettu ja joista on tehty oman aikansa luksusesineitä (Tamla & Kiudsoo 2009:14–15). Maininnan arvoinen on muun muassa vuonna 2015 löydetty Varudi-Vanakülan rahakätkö, joka sisälsi yhteensä 51 kookasta roomalaista pronssirahaa 100- ja 200-luvuilta. Hopeadenaareita sen sijaan Virosta tunnetaan vain muutamia ja soliduksia tunnetaan ainoastaan muutama kappale Saarenmaan länsirannikolta (Leimus et al. 2018:16–21).
Hopeadenaareiden osalta Suomesta tunnetaan historiallisina löytöinä Tammelasta löydetyn Sabinan denaarin ohella lisäksi myös Perniöstä 1800-luvun puolivälissä löydetty denaari. Molemmat näistä löydöistä ovat kuitenkin kadonneet aikoja sitten. Suomen kolmas denaarilöytö on löydetty metallinilmaisimella Salosta keväällä 2023. Se löytyi arkeologisten tutkimusten yhteydessä rautakautiselta asuinpaikalta, joten kyseessä on primäärinen löytö. Roomalaisten rahojen osalta Suomen löytöaineisto muistuttaa hyvin paljon Viron löytöaineistoa toisin kuin Tanskan ja Ruotsin rikkaita löytöjä.
Suomen soliduslöydöt koostuvat vaatimattomasta 3,5 soliduksesta, jotka ovat löytyneet Isostakyröstä ja Vöyriltä. Suomesta kuitenkin tiedetään myöhäisroomalaisia kultasoliduksia löydetyn jo 1700-luvulla. Alfred Hackman (1864–1942) kirjoittaa Suomen soliduslöydöistä vuonna 1921 julkaistussa artikkelissa. Hackmanin mukaan Vähäkyrön kirkkoherra Henrik Wegelius (1735–1791) kirjoitti Henrik Gabriel Porthanille (1739–1804) vuonna 1788 Vaasan itäpuolelta (Vähäkyröstä?) aiemmin löydetyn useita Rooman keisari Zenon (474–491) ja Bysantin keisari Fokaksen (602–610) soliduksia alueen kiviröykkiöhaudoista (Hackman 1921:3). Wegeliuksen mukaan nämä ovat usein olleet kuluneita, mutta osasta on ollut selvästi luettavissa Phocaksen nimi. Wegelius kertoo itse nähneensä 20 vuotta aiemmin kultarahan, jossa oli lukenut ”Zeno Dux optimus” (Hackman 1921:4). On kuitenkin huomautettava, että yhdessäkään Zenon kultarahassa ei esiinny tiedetä esiintyvän kuvatun kaltaista tekstiä, joten kaikkien yksityiskohtien osalta Porthanin kirjeenvaihto ei ole luotettava. Tästä huolimatta ei ole kokonaan syytä kyseenalaistaa sitä, etteikö Porthan kertomus muilta osin pitäisi paikkaansa. Wegeliuksen kirjeessä Porthanille tämä kertoo lääninkamreeri Erik Tulindbergin (1761–1814) kertoneen paikallisten lähettäneen löytämiään kultarahoja Tukholmaan antikviteettikolleegiolle lunastettavaksi, josta kerrotaan vastatun, ettei vastaavanlaisia yleisiä kultarahoja tarvitse heille jatkossa enää toimittaa. Tämän jälkeen vaasalaisten kultaseppien kerrotaan ostaneen kultarahoja talonpojilta ja sulattaneen ne (Hackman 1921:4).[5]
Ruotsista tunnetaan vain yksi Fokaksen solidus, joka on löytynyt Keski-Ruotsissa sijaitsevasta Hälsinglandin maakunnasta (Hammarberg et al. 1989:24 & 64). On siis hypoteettisesti mahdollista, että nämä edellä mainitut nuoremmat soliduslöydöt ovat tuontia Ruotsista. Huomioitava on, että Hackmanin mainitsemat löydöt ovat täysin samalta alueelta kuin vanhemmat soliduslöydöt. Tämä voi viitata siihen, että Suomessa paikallisilla päälliköillä ja näiden lähipiirillä oli merovingiajan alusta alkaen löyhät yhteydet Keski-Ruotsiin ja muualle Etelä-Skandinaviaan. Etelä-Pohjanmaan rikkaat löydöt viittaavat voimakkaaseen sosiaaliseen hierarkiaan, josta hyvänä osoituksena ovat rahojen ohella esimerkiksi Vöyrin Gulldyntistä löydetyt eläinornamentein koristellut tuontiesineet. Vaikka karjanhoito olikin pääasiallinen toimeentulonlähde, saattoi yläluokan vaurastuminen perustua turkiskauppaan. Sen osalta Pohjanmaan rannikkoseutu toimi solmukohtana, jota kautta sisämaasta ja Pohjois-Suomesta peräisin olevat turkikset myytiin maailmalle. Vaikka 600-luvun soliduslöydöt ovat äärimmäisen harvinaisia Pohjoismaissa, on muistettava, että tämän aikaisia kuparirahoja, bysanttilaisia folliksia, tunnetaan myös pieni määrä Tanskasta ja Ruotsista (Hammarberg et al. 1989 & Horsnaes 2015:57 & 59). Osa näistä on epäilemättä vasta historiallisella ajalla maahan joutuneita, mutta osa näistä saattaa ajoittua 500–600-luvuille. Näiden lisäksi muun muassa Birkasta tunnetaan bysanttilaisia folliksia, jotka ovat päätyneet hautaan vasta satoja vuosia myöhemmin viikinkiajalla.
—
Kirjoittaja on numismatiikkaan erikoistunut arkeologi, joka on tohtorikoulutettava Turun yliopistolla. Oravisjärvi on toiminut työskennellyt projektitutkijana Silver and the Origins of the Viking Age -projektissa, sekä Suomen kansallismuseon numismaattisten kokoelmien vs. intendenttinä.
Tutkimuskirjallisuus
Bjerk, Line. Romerske denarfud fra Jysle jernalderbopladser: en arkæologisk kulegravning. Aarhus universitetsforlag, 2007.
Bursche, Aleksander. Circulation of Roman Coinage in Northern Europe in Late Antiquity. Histoire & Mesure. Vol. XVII -3/4. 2002. s. 121–141.
Ehrnsten, Frida & Kunnas-Pusa, Liisa. Uudenmaan rahalöydöt. Suomen rahahistoria. Maakuntainventointi 1. Suomen numismaattinen yhdistys. Helsinki, 2017.
Fagerlie, Joan M. Late Roman and Byzantine Solidi found in Sweden and Denmark. Numismatic Notes and Monographs, No. 157. The American Numismatic Society. New York, 1967.
Hackman, A. Suomen solidus-löydöt. Historiallinen aikakauskirja 19. 1921. s. 3-10.
Hammarberg, Inger; Malmer, Brita & Zachrisson, Torun. Byzantine coins found in Sweden. Commentationes de Nummis Saeculorum IX–XI in Suecia Repentis. Nova series 2. Stockholm, 1989.
Horsnaes, Helle W. Late Roman and Byzantine coins found in Denmark. Byzantine Coins in Central Europe between the 5th and the 10th century, (Congress Polish Academy of Arts and Sciences Krakow April 23rd to 26th 2007), Moravia Magna seria Polona vol. III, Krakow 2009, s. 231–270.
Horsnaes, Helle W. Et grænseoverskridende fund. Danefæ: skatte fra den danske muld : til Hendes Majestæt Dronning Margrethe 2. 2010a. s. 105–110.
Horsnaes, Helle W. Crossing Boundaries: An Analysis of Roman Coins in Danish Contexts. Studies in archaeology & History Vol. 18. Vol. 1: Finds from Sealand, Funen and Jutland. Copenhagen, 2010b.
Horsnaes, Helle W. Crossing Boundaries: An Analysis of Roman Coins in Danish Contexts. Studies in archaeology & History Vol. 18. Vol. 2: Finds from Bornholm. Copenhagen, 2013.
Horsnaes, Helle W. Byzantine coins from Viking Age Denmark. Myntstudier, Festskrift til Kenneth Jonsson, Svenska Numismatiska Föreningen, Stockholm 2015. s. 51–63.
Henriksen, Mogens Bo & Horsnaes, Helle. Detecting Vester Kærby. Problems associated with interpretation of metal-detector finds from the plough soil. Small Things Wide Horizons. Studies in Honour of Birgitta Hårdh. Oxford, 2015. s. 237-244.
Horsnaes, Helle W. Møntfund og danefæ – før og nu. Nationalmuseets Arbejdsmark 2017. 2017. s. 172–185.
Koovit, Risto P. & Kiudsoo, Mauri. Roman Coins in Estonia. From Hoard to Archive. Numismatic Discoveries from the Baltic Rim and Beyond. Studies in Honour of Ivar leimus. Muinaisaja teadus 30. University of Tartu Press, 2023. s. 37–60.
Leimus, Ivar; Kiusdoo, Mauri & Haljak, Gunnar. Sestertsist sendini. 2000 aastat raha Eestis. Äripäev, 2018.
Lind, Lennart. Roman Denarii 2013:1. Hoards and Stray finds in Sweden. Hoards: Gotland, Fröjel par., Mulde. Stockholm Numismatic Institute. 2013.
Lind, Lennart. Roman Denarii 2013:2. Hoards and Stray finds in Sweden. Hoards: Gotland, Högrän par., Djupbrunns. Stockholm Numismatic Institute. 2013.
Lind, Lennart. Roman Denarii 2015:1. Hoards and Stray finds in Sweden. Hoards: Gotland, Garde par., Robbenarve. Stockholm Numismatic Institute. 2015.
Lind, Lennart. Roman Denarii 2018:1. Imitations of Roman Denarii found in Sweden. Stockholm Numismatic Institute. 2018.
Metcalf M. D. Viking – Age Numismatics, 1, Late Roman and Byzantine Gold in the Northern Lands. The Numismatic Chronicle, Vol. 155. 1995. s. 413–441.
Oravisjärvi, Jani. Opas Suomen rahalöytöihin. Turun museokeskuksen julkaisuja 77. Porvoo, 2016.
Skaare, Kolbjorn. The Hoen Hoard. A Viking Gold Treasure of the Ninth Centuty. Acta ad Archaeologiam Et Artium Historiam Pertinentia. Vol. 14. Roma. 2006.
Talvio, Tuukka. Romerska myntfynd i Finland. Nordisk Numismatisk Årsskrift 1979-80. 1982. s. 36–54.
Talvio, Tuukka. Volusianus Finnicus – The Story of a Misunderstanding. Numismatische zeitschrift 116./177. Band. Festschrift für Günther Dembski. Wien, 2008. s. 173–175.
Talvio, Tuukka. Solidus finds in the Northern lands. Byzantine Coins in Central Europe between the 5th and 10th century. Krakow, 2009. s. 271–275.
Tamla, Ülle & Kiudsoo, Mauri. Ancient Hoards of Estonia. Tallinn, 2009.
[1] Roomalaisista hopearahoista valtaosa on denaareita, mutta myös 300-luvulle ajoittuvia hopearahoja siluquoita on löydetty huomattava määrä. Sen sijaan 200-luvulle ajoittuvat kaksoisdenaarit eli antoninianukset ovat hyvin epätavallisia löytöjä (Horsnaes 2010b:37). Antoninianusten vähäisyys on selitettävissä niiden alhaisella hopeapitoisuudella, sillä 200-luvun lopulle tultaessa rahat olivat käytännössä kevyesti hopeoituja kuparirahoja. Denaareiden ja siliquoiden hopeapitoisuus sen sijaan pysyi suhteellisen korkeana, vaikka niidenkin osalta hopeapitoisuudessa tapahtui merkittävää alenemista Neron hallintokaudelta alkaen.
[2] Tarkoissa löytömäärissä on ilmeisesti jonkin asteista epäselvyyttä, sillä aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa vuosien 1840–2004 löydettyjen roomalaisten rahojen lukumääräksi on ilmoitettu 4489 roomalaista rahaa (Horsnaes 2010b:32). Tilastollisesti tarkasteltuna keskimäärin Tanskasta löydetään vuosittain noin 120–150 roomalaista rahaa (Horsnaes 2010b:34).
[3] Kuriositeettina voidaan mainita, että viikinkiaikaisilta kätkö- ja asuinpaikoilta Tanskasta löydetään toisinaan roomalaisia rahoja. Osan kohdalla on epäilys, että löydöt ovat lavastettuja (ks. esim. Henriksen & Horsnaes 2015).
[4] Kaikki metallinilmaisimilla löydetyt rahat on liitetty 2010-luvun puolivälistä lähtien osaksi Museoviraston arkeologisia kokoelmia. Tämä koskee myös Turun Akatemiasta peräisin olevia rahoja eli niitä ei liitetä osaksi alkuperäistä kokoelmaa.
[5] Kuriositeettina voidaan mainita nykyisessä muinaismuistolain (295/1963) 17 §:ssa mainitun ”Milloin esine on jalometallia, on korvauksen vastattava vähintään esineen metalliarvoa korotettuna kahdellakymmenelläviideltä sadalta” tarkoituksen olleen turvata nimenomaan, ettei arkeologisesti arvokkaita jalometalliesineitä myydä kulta- ja hopeasepille sulatettavaksi museoviranomaisten maksaessa jalometallilöydöistä aina kulta- tai hopeaseppiä enemmän. On kuitenkin huomioitava, että tämä lain kohta on pahasti vanhentunut, sillä käytännössä kulta- ja jaloseppien tilalle ovat nykymaailmassa tulleet kansainväliset keräilymarkkinat, joista saadut rahalliset korvaukset ovat rautakautisten ja keskiaikaisten rahalöytöjen osalta usein monikymmenkertaiset verrattuna nykyisiin museoviranomaisten lunastussummiin.
KALMISTOPIIRI 