Tietoja Suomen sodan hautapaikoista

Kaisa Kyläkoski

Suomen sota käytiin pääosin nykyisen Suomen alueella 21.2.1808–17.9.1809. Sotaan osallistuneista arvioidaan kuolleen yhteensä pari kymmentä tuhatta miestä, mutta tarkkoja laskelmia ei ole eikä niitä todennäköisesti voitaisi tehdäkään. Osa vainajista pääsi tavallisiin hautausmaihin, mutta monet on haudattu kuolinpaikkansa läheisyyteen eli usein taistelupaikkojen ympäristöön.

Muistomerkit

Varmasti useilla näillä epätavallisemmilla hautauspaikoilla oli puisia muistomerkkejä. Esimerkiksi Kemissä oli Pertajärvelle vievän tien varrella viisi hautaa, joiden välissä kasvaneeseen puuhun kiinnitettyyn puutauluun oli kaiverrettu sanat ”Tässä lepää 25 sotamiestä”. Taulu uusittiin viimeisen kerran 1860-luvulla ja se oli kadonnut 1900-luvun alkuun mennessä. Vaikka 1930-luvulla ei oltu varmoja siitä, kumman osapuolen haudoista oli kyse, paikalle rakennettiin Tervaharjun muistomerkki.

Perhon Kokkonevan taistelun muistona oli vuosikymmeniä luutnantti Bror Schönemanin puinen hautamerkki. Paikkakunnan muinaismuistoja jäljittänyt matkailija osasi sitä etsiä, mutta ei onnistunut merkkiä löytämään. Matkakertomuksensa julkaistiin helsinkiläisessä sanomalehdessä tammikuussa 1881, ja jo samana vuonna paikalle pystytettiin rautainen risti. Samassa taistelussa kuoli Ruotsin joukoista 7 upseeria sekä 161 aliupseeria ja sotamiestä.

Suomen sodan muistokulttuuri alkoi syntyä 1840-luvulla, kun J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäinen osa ilmestyi. Zacharias Topeliuksen teoksessa Finland framstäldt i teckningar (1845–1852) esitettiin sodan tunnetuimmat taistelupaikat Revonlahti, Lapua, Juutas ja Oravainen. Kun sodasta oli kulunut pyöreät 50 vuotta, pitäjissä oli jäljellä enää muutamia sodan veteraaneja, joista alettiin kirjoittaa sanomalehtiin ja joiden tueksi kerättiin rahaa.

Fyysisten muistomerkkien kulttuuri oli Suomessa vielä uutta ja sitä väritti Venäjän hallinto ja politiikka. Lapuan taistelu sai uuden monumentin vuonna 1864, Juuttaan taistelu vuonna 1885 ja Oravaisten taistelu vuonna 1893. Taistelupaikat olivat myös hautapaikkoja, mutta useimmat haudat pääsivät unohtumaan. Maanpuolustusinnossa 1930-luvulla muun muassa H. W. Candelin kannusti hautatietojen keräämiseen ja julkaisemiseen Hakkapeliitta-lehdessä, mutta innostusta ei syntynyt eikä tietoa kertynyt.

Tutkimustilanne

Sodan loppuvaiheeseen liittyviä Tornion ympäristön hautoja on selvittänyt J. R. Aspelin. Hänen mukaansa Alatornion Virkamaalle oli haudattu noin 1000 miestä, Vojakkalan Elsanvainiolle noin 800 miestä, Selkäsaarelle Ruotsin puolella noin 900 miestä ja Laivajärven kylään 52 miestä. Aspelinin lähteenä lienee ollut samaa muistitietoa, kuin Kalmistopiirissä aiemmin julkaistussa artikkelissa Alatornion sotilashautausmaiden tila 1800-luvun lopulla.

Kyseiset kohteet ovat hyviä esimerkkejä hautapaikkojen dokumentoinnin vaihtelusta Museoviraston tietokannoissa. Virkamaa on muinaisjäännösrekisterissä, ja vuonna 1993 tehdyn muinaisjäännösinventoinnin raporttiin on poimittu tieto tuhannesta vainajasta. Samassa raportissa ei ole tietoa Vojakkalan Elsanvainiosta, joka on muinaisjäännösrekisterissä vuonna 1957 paljastetun muistomerkin muodossa. Kuvaustiedoissa ei ole mitään selitystä siitä, miksi paikka on ollut muistamisen arvoinen. Tornion muistomerkkioppaassa esitys on selvempi.

Kuolleita haudattiin ensin varsinaisiin hautausmaihin Suensaarelle ja Pirkkiöön. Lopulta varsinaiset haudankaivajat eivät ehtineet tehdä työtään. Sen vuoksi annettiin käsky yksiköiden päälliköille ja kenttäpapeille katsoa sopivia hautapaikkoja kylien tuntumasta ja vihkiä ne hautausmaiksi. Jokaiselle kaivuuseen kykenevälle sotilaalle maksettiin 4 pankkokillinkiä päivässä haudankaivamisesta routaiseen maahan. Näin syntyivät seuraavat suomenpuoleiset sotilashaudat: Elsanvainio, Virkamaa, Laivajärvi, Ruottala, Kaakamo ja hauta Alatornion kirkkotarhassa.

Laivajärvessä on oma muistomerkkinsä, mutta paikka ei ole muinaisjäännösrekisterissä.

Rekisteriin on kuitenkin tallennettu myös muistitietoon perustuvia ja tutkimattomia joukkohautoja (Vieremän Nissilä). Toisena esimerkkinä voi mainita Lokalahden kirkon rakennusympäristölliset tiedot, joissa todetaan, että ”Suomen sodan aikana 17.-18.9.1808 käydyssä Lokalahden taistelussa kaatuneiden sotilaiden hauta-alue on kirkkoa vastapäätä tien toisella puolella.” Ilmeisesti on tarkoitettu Palomäentietä, jonka yli rakennusympäristöllinen alue on rajattu. Kyseessä ei siis ole erillinen muinaisjäännös.

Konfliktiarkeologia on ollut viime aikoina kiinnostuksen kohteena, mutta tutkimusta Suomen sodasta ei ole suuremmin syntynyt. Kalmistopiirissä Ulla Moilanen on kertonut Lemun taistelun hautojen tuloksettomasta etsinnästä: Sotilashautojen jäljillä metallinilmaisimin . Pohjois-Pohjanmaan museossa oli syksyllä 2018 esillä nuoren Suomen sodan sotilaan jäännökset, joista tehtiin Oulun yliopistossa tuolloin tutkimusta.

Tutkimuspotentiaalia todennäköisesti edelleen on, vaikka paljon on hävinnyt. Molemmasta kertovat digitoiduista sanomalehdistä löytyneet tapausesimerkit.

Vanaja, Hattelmala

Hattelmalan harju yhdistyy matkakertomuksissa useimmiten komeaan näköalaan. Poikkeuksen teki otsikolla Väliäpitämättömyyttä vuonna 1885 julkaistu kuvaus. Kirjoittaja saa Luolajan kylän ohitettuaan kuulla kyytimieheltään, että paikalla on ”sodan aikana” käyty taistelu, jonka jäljiltä on hautoja. ”Täällä likempänä, tuon kukkulan juuressa on Suomalaisia haudattu ja toisella puolen mäen rinteessä sanovat Venäläisten haudanneen omiansa.” Matkalainen kysyi tietoa hautamerkeistä ja kyytimies vastasi ”Kyllä täällä Suomalaisten puolella on risti, vaan huomaa sen paikan siitäkin, että luita on tullut näkyviin. Kun täällä kerran maantietä korjattiin, otettiin siltä paikalta someroa ja silloin tuli luut esille. Sitten kiellettiin siitä enää ottamasta.”

Aivan sillä hetkellä olet jo niin kutsuttujen Suomalaisten haudan paikalle. Sinä näet kuvan kömpelösti veistetyn, puoleksi lahonneen puuristin, jonka poikkipuu on putoamaisillaan, ilmaisevan paikan merkityksen. Mutta inhottava on todellakin sen ristin ympäristö. Paikka on avaranlainen santakuoppa, melkein yhteydessä maantienravin kanssa. Siellä täällä näet valjunneita luita, joissa tunnet ihmisten sääri- ja pohjeluita, käsivarsia, selkänikamoita, ronkka- ja lapaluita y. m. y. m. Et tarvitse kuin kerran kuopasta jalallasi santaan, niin saat esille uusia osia ihmisluurangosta. Ei vielä ole niin sattunut, että pääkallo kokonaisuudessaan olisi paljastunut, vaan ehkä tuleva sade jo on niin kohtelias, että saattaa jonkun semmoisen tuosta maantien vierestä irvistelemään hämärässä ohitsekulkevalle vaeltajalle.

Onko tämä ala ollut jonkunmoinen yleinen hautausmaa tai onko se joku historiallisesti muistettava paikka? Molemmissa tapauksissa ja varsinkin viimeisessä on anteeksi antamatonta huolimattomuutta asianomaisten puolelta jättää näitä jäännöksiä ihmisruumiista ohitsekulkevain kammoksi sateen ja myrskyn pieksettäviksi ja tulvaveden kuletetttaviksi sinne ja tänne. Mutta ammoisista ajoista saakka ei täällä kuulema ole ollut hautausmaata eikä, niin paljon kuin tiedän, ainakaan v. 1808–1809 sodan aikana, tuskin ennenkään täällä ole tapahtunut minkäänlaisia mainittavampia taisteluita, jotka olisivat antaneet aihetta siihen kansantaruun, joka näistä jäännöksistä näyttää olevan yleinen. Luultavampaa on että tässä on haudattu sotamiehiä, jotka sodanaikana eli muutoin ovat äkkiä olleet korjattavia ja siis saaneet viimeisen leposijansa täällä vihkimättömässä maassa. Siinä tapauksessa on huolimattomuus sen tunteen julkista loukkaamista, joka aina kansassa on vaatinut soturien hautojen pyhittämistä.

Jyväskylä, lyseon naapurusto

Jyväskylässä valmistui vuonna 1910 vesisäiliö Harjulle, josta rakennettiin kaupunkiin vesijohto. Harjukadulla (nyk. Yliopistonkatu) lyseon edustalla kaivajat osuivat metrin syvyydessä ihmisten luihin, jotka ”olivat väriltään mustahkoja sekä varsin kovia”. Pari päivää myöhemmin läheltä edellistä paikkaa löytyi ”kovasti ruostunut lyömämiekka, jonka kahva oli messinkiä”, mikä johdatti ainakin sanomalehden toimittajan ajatukset Suomen sotaan.

Kolme vuotta myöhemmin lyseota vastapäätä rakennuksen perustuksia kaivettaessa löytyi jälleen luuranko. Viereiselle tontille kaivettiin uusia perustuksia alkuvuodesta 1926 ja löydettiin ”noin 1 metrin syvyydeltä tavattu jokseenkin hyvin säilyneitä ihmisen luurangon osia, kuten pääkallo, reisi-, olka- ja lapaluita, selkänikamia y. m.” ja myöhemmin samana vuonna ”verrattain hyvin säilynyt miehen luuranko”. Naapuritontilta löydettiin seuraavana vuonna portinpylvään reikää kaivaessa pääkallo ja luita. Toiveista ja ilmoituksista huolimatta paikalle ei saatu muinaismuistohallinnon edustajia.

Vetelin Klemola

Jaakko Klemola teki kotipihansa ympärille aitaa keväällä 1914 ja tolpansijaa kaivessaan sai 75 senttimetrin syvyydeltä esiin luurangon. Sen yhteydessä oli tekstiilijäännöksinä muun muassa miekan tupsu ja muita sotilasherran nauhoja, joiden perusteella vainaja yhdistettiin Suomen sotaan. Toisen tolpan paikkaa kaivettaessa löytyi myös luuranko.

Lapuan Tiisteenoja

Lapuan Tiisteenojalla poikansa kanssa ojaa keväällä 1914 kaivaessaan maanviljelijä Heikki Kohtala löysi kaksi luurankoa metrin välillä. Toisen ympärillä oli puisen kirstun jäännöksiä ja sotilasvaatteiden nappeja. Myöhemmin löytyi vielä kolmannen vainajan luut. Tulkintaa sotilaista vahvisti luupäinen kääntöveitsi, jonka hyvä kunto puolestaan puhui sen puolesta, etteivät haudat olleet merkittävästi sataa vuotta vanhempia. Haudat sijaitsivat noin 30 askeleen päässä joenrannasta ja välissä oli ennen kulkenut tie.

Saarijärven Mannila

Saarijärven kirkonkylän Mannilan syyskynnöt osuivat vuonna 1931 ihmisen pääkalloon, jossa oli selvä luodin reikä. Sekä yksityiset henkilöt että viranomaiset tekivät lisäkaivauksia ja löydettiin kalloon kuulunut luuranko. Luut vaikuttivat useita vuosikymmeniä vanhoilta. Joku vanha pitäjäläinen oli muistavinaan että löytöpaikan seuduilla oli ”vanha sotilashauta, luultavasti Suomen sodan aikuinen”.

Kuukauden sisään julkisuuteen ei tullut lisätietoa, mutta pakinoitsija halusi mainita

että ei sieltä Salosen makasiinin takaa löytynyt vain pääkalloa, vaan löytyi sieltä kokonainen luuranko ja samassa haudassa on ainakin toinen luuranko, jollei useampaakin, mutta ensi kesänä kai se seikka selvitetään. Helsingin herrat nimittäin kielsivät tällä kertaa enemmän penkomisen. – Pidän todennäköisenä, että hauta on Suomen sodan aikuinen ryssien hauta, sillä Ripatti väittää, että se päälimmäinen luuranko, joka on pakkilaatikossa hänen vintillään, haisee ja eihän 123 vuoden takaa luulisi muun kuin ryssän haisevan.

Kyyjärven Lintulahti

Lokakuun viimeisenä päivänä 1934 Kyyjärven Lintulahden Ilolassa kaivettiin perustaa uudelle rakennukselle pihapiirin ja maantien välissä. Savimaassa noin 60 senttimetrin syvyydessä osuttiin luurankoihin, joita sanomalehtiraportin mukaan oli kymmenkunta. Niiden yhteydessä oli säilynyt kangaspalasia. Mikään kerrottu yksityiskohta ei todista yhteydestä Suomen sotaan, mutta yhden luurangon päällä ollut kuparinen risti puhuu venäläisyyden puolesta.

—-

FT Kaisa Kyläkoski toimii vuonna 2025 vierailevana tutkijana Helsingin yliopistossa.

Lähteet ja kirjallisuus

Sanomalehtiraportit

”Ihmisen luita löydetty vesijohtokaivannosta”. Keski-Suomi 20.9.1910

”Ihmisluurankoja löydetty Vetelissä”. Ilkka 19.5.1914

”Kemin sotilashaudat”, Pohjolan Sanomat 9.5.1935

”Luurankolöytö Saarijärvellä”. Itä-Savo 17.11.1931

”Luurankolöytöjä Kyyjärvellä”. Keskisuomalainen 2.11.1934

”Saarijärven kirje”. Sisä-Suomi 17.12.1931

”Taasen löytö vesijohdon kaivannosta”. Suomalainen 23.9.1910

Urila. ”Minnen från en vandring i Perho”. Hufvudstadsbladet 6., 11., 14., 20., 21.1.1881

 

Muinaisjäännösrekisteri

Iisalmi, Koljonvirta hauta-alue 1000019454

Iisalmi, Koljonvirta Leirintäalue 1000016973

Joroinen, Puomila 1000014676

Kemi, Tervaharju 1000039964

Kemiönsaari, Sandö & Vestankärr 1000026565

Kemiönsaari, Örö 04 Suomen sodan hautauspaikka 1000028259

Perho, Kokkonevan taistelupaikka 1000040066

Tornio, Kiviranta Virkamaa 851500009

Tornio, Vojakkala Suomen sodan muistomerkki 1000044176

Vieremä, Nissilä 1000011183

 

Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY

Uusikaupunki, Lokalahden kirkko

 

Kirjallisuus

Claudelin, H. W. Haudat kunniaansa! Aloite unohdettujen taistelupaikkojen pelastamiseksi unhon yöstä. Hakkapeliitta 1/1934, 7–9

Kormano, Riitta. Sotamuistomerkki Suomessa. Voiton ja tappion modaalista sovittelua. Turun yliopiston julkaisuja C 396. Turku 2014

Kyläkoski, Kaisa. Jyväskylän unohtunut kalmisto. Sukututkijan loppuvuosi 11.3.2024 https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2024/03/jyvaskylan-unohtunut-kalmisto.html

Kyläkoski, Kaisa. Luurangot Lapuan pellolla. Sukututkijan loppuvuosi 28.4.2024 https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2024/04/luurangot-lapuan-pellolla.html

M. R. ”Viisi 1808–1809 v. sodan aikuista sotamiesten hautaa”. Kotiseutu 15–16/1910

Nordenstreng, Aarno. Unohdettu risti. Hakkapeliitta 33/1929, 1114

Ollila, Antero. ”Kun Suomen sodan urhojen veri valui kuiviin”. Hakkapeliitta 40/1934, 1178–1180

Tornion muistomerkit. 2002. https://www.tornio.fi/wp-content/uploads/2018/01/muistomerkkiopas_2002.pdf