Tuukka Talvio
Lyhyellä vierailullaan Suomessa kesällä 1857 Ruotsin valtionantikvaari B. E. Hildebrand kiinnitti Helsingin yliopiston raha- ja mitalikokoelmassa huomiota jostain löydöstä peräisin oleviin bysanttilaistyyppisiin rahajäljitelmiin, joita hänen mielestään pitäisi tutkia tarkemmin (Talvio 2004: 34). Tämä toive toteutui vasta, kun Pekka Sarvas vuonna 1973 julkaisi Ella Kivikosken juhlakirjassa artikkelin ”Bysanttilaiset rahat sekä niiden jäljitelmät Suomen 900- ja 1000-lukujen löydöissä”. Hän oli käsitellyt samaa aihepiiriä jo Suomen Museossa 1966 ilmestyneessä kirjoituksessa. Nykyään myös tiedetään. että Hildebrandin huomion kohteena ollut löytö oli Janakkalan Paturista (Talvio 2002: 156–157).
”Barbaarisia” jäljitelmiä
Edellä mainituissa julkaisuissaan Sarvas toi Suomen arkeologiseen ja numismaattiseen kirjallisuuteen aiheen, johon jo Hjalmar Appelgren(-Kivalo) oli ohimenevästi kiinnittänyt huomiota. Kirjoituksessa ”Barbariska efterbildningar af orientaliska mynt” Appelgren esitteli Perniöstä ja Akaalta löydettyjä rahamaisia riipuksia, joiden kuviointi selvästi perustui islamilaisiin rahoihin. Appelgren piti todennäköisenä (icke osannolikt), että jäljitelmät oli valmistettu Suomessa (Appelgren 1898).
Sarvaan vuonna 1966 ilmestyneen kirjoituksen aiheena oli ”Kaiser und Jungfrau Maria. Barbarische Darstellungen auf einigen in Finnland gefundenen Nachahmungen byzantinischer Münzen” [Keisari ja Neitsyt Maria. Barbaarisia kuvaesityksiä eräissä Suomesta löydetyissä Bysantin rahojen jäljitelmissä]. Siinä esiteltiin bysanttilainen hopearaha, Konstantinos IX:n (1042–1054) miliaresion, joka oli hautalöytö Karkun (nyk. Sastamala) Koirakalliosta, sekä kolme rahajäljitelmää, joista kaksi myös oli hautalöytöjä, toinen Karkun Sillanpäästä ja toinen Maarian (nyk. Turku) Saramäestä. Kolmas jäljitelmä oli ilman saantitietoja Helsingin yliopiston kokoelmassa, mutta senkin voi päätellä löytyneen Suomesta. Sarvas arveli jäljitelmien olevan valmistettuja Pohjois-Venäjällä tai Itä-Baltiassa.
Sattumoisin juuri 1960- ja 1970-luvut olivat Bysantin numismatiikassa uudistumisen aikaa. Silloin esimerkiksi todettiin, että keisarin kuva, jonka rahoissa oli aina tulkittu kuuluvan etusivulle, oli 600-luvun lopusta alkaen saanut Bysantin rahoissa väistyä Kristuksen tai Neitsyt Marian tieltä rahojen takasivulle (Whitting 1973: 31–42). Sarvas, joka silloin työskenteli arkeologian oppiaineen assistenttina, ei tällaisia yksityiskohtia tuntenut, mutta tuskin niitä vielä tunsi meillä kukaan muukaan. Seuraavassa asioita tarkastellaan nykyisen tietämyksen perusteella ja jätetään vanhentuneet käsitykset huomioimatta, ellei siihen ole jotain erityistä syytä.
Kaikissa kolmessa Sarvaan esittelemässä jäljitelmässä on samantyyppinen kuva seisovasta keisarista risti ja miekka käsissään kuin Karkun aidossa rahassa. Varsinainen ongelma kuitenkin oli, että Neitsyt Marian kuvat näiden jäljitelmien etusivulla perustuvat kahteen erilaiseen esikuvaan, joista toinen on Konstantinos IX:n rahan rukoileva Maria (orans) ja toinen Romanos III:n (1028–1034) rahan Maria lapsi sylissään. Jäljitelmän tekijä oli onnistunut yhdistämään Romanos III:n rahan takasivun seisovan keisarin ja etusivun Maria Orans -aiheen omalaatuiseksi hybridiolennoksi, jota Sarvas ei osannut mielekkäästi selittää, koska Romanos III:n aitoja rahoja ei tunnettu Suomen löydöistä. Hänen julkaisunsa myötä uudelleen syntynyt idea suomalaisista ”barbaarijäljennöksistä” lienee paljolti perustunut tähän nimenomaiseen jäljitelmään.
Sarvas palasi kysymykseen bysanttilaisten rahojen jäljitelmistä Ella Kivikosken juhlakirjaan 1973 kirjoittamassaan artikkelissa ”Bysanttilaiset rahat sekä niiden jäljitelmät Suomen 900- ja 1000-lukujen löydöissä”. Siihen sisältyy luettelo 19:stä aidosta bysanttilaisesta rahasta, kaikki miliaresioneja, varhaisin Konstantinos VII:n (913–959) ja nuorin Konstantinos IX:n ajalta. Peräti kolmetoista rahaa on Basileios II:n (976–1025) pitkältä hallituskaudelta. Basileios hallitsi yhdessä nuoremman veljensä Konstantinoksen (VIII) kanssa. Näissä helposti tunnistettavissa rahoissa on etusivun aiheena kookas risti, jonka ympärille veljesten rintakuvat on sijoitettu. Takasivulla on pelkkä kreikankielinen inskriptio, jossa heidät esitellään ”Roomalaisten hurskaina kuninkaina”. Jäljitelmien määrä oli nyt noussut viiteentoista. Suurin osa ”uusista” jäljitelmistä oli Basileios II:n ajalta.
Vuonna 1973 Sarvas oli myös tullut siihen tulokseen, että kaikki hänen aiheenaan olevat jäljitelmät olivat yhtä mahdollista poikkeusta lukuun ottamatta ”paikallista tuotantoa”, siis Suomen alueella tehtyjä (Sarvas 1973: 185). Jäljitelmien määrä oli edelleen melko vaatimaton, mutta suhteessa aitojen bysanttilaisten rahojen määrään se oli kuitenkin huomattava: 19 aitoa, 15 jäljitelmää.
Hän lienee vakuuttunut jäljitelmien paikallisesta alkuperästä todettuaan, että samanlaisia Suomesta löydetyiksi mainittuja jäljitelmiä oli esitelty kirjallisuudessa jo yli sata vuotta sitten. Kyseessä olivat tanskalaisen arkeologin ja numismaatikon C. J. Thomsenin (1855/57) ja Pietarissa vaikuttaneen numismaatikon B. v. Köhnen (1864) julkaisut. Venäjän armeijassa palvellut suomalainen everstiluutnantti C. G. Tamelander, joka oli aikanaan tunnettu keräilijä, oli ollut yhteydessä sekä Thomseniin että Köhneen ja tunsi Suomessakin vierailleen Köhnen henkilökohtaisesti. Tamelanderin tiedetään syyllistyneen muinaismuistorikkomuksiin, mutta hänen huono jälkimaineensa johtuu vain osittain siitä. (Kirjoittajan tarkoitus on käsitellä Tamelanderia ja hänen rikkomuksiaan myöhemmin ilmestyvässä erillisessä kirjoituksessa.)
Thomsen ja Köhne eivät ottaneet kantaa jäljitelmien alkuperään, mutta ajan mittaan on käynyt ilmi, että erityisesti Tamelanderin hallussa olleen ja Thomsenin julkaiseman jäljitelmän (Sarvas 1973: 180, 30) uusia kappaleita on löytynyt Suomesta toistuvasti (viimeksi Liedon Vakospellosta 2022), mutta niitä ei vieläkään tunneta Suomen ulkopuolelta. Tultuaan 1976 Rahakammion intendentiksi Sarvas keskittyi Suomen keskiajan rahaoloihin, eikä enää palannut viikinkiaikaa koskeviin kysymyksiin.
Tukholman konferenssi 2015 ja Ihananiemen löytö 2017
Marraskuussa 2015 Ruotsin Kuninkaallinen rahakabinetti järjesti Tukholmassa kansainvälisen konferenssin, jonka aiheena olivat rahajäljitelmät antiikista keskiajalle. Suomalaisten jäljitelmien esitteleminen sopi luontevasti sen ohjelmaan ja herätti kiinnostusta kuulijoissa.
Pian konferenssin jälkeen Ruotsin rahakabinetti joutui luopumaan 1990-luvulla saamistaan edustavista tiloista kuninkaanlinnan naapurissa. Paluu Valtion historiallisen museon päärakennukseen Narvavägenille antoi rahakabinetille ja sen yli kymmenelle työntekijälle kuitenkin mahdollisuuden jatkaa toimintaansa paljolti entiseen tapaan, nyt nimellä ”Ekonomiska museet – Kungliga myntkabinettet”. Koska virallista suomenkielistä nimeä ei ilmeisesti ole, on ehkä yksinkertaisinta edelleen puhua ainakin toistaiseksi Kuninkaallisesta rahakabinetista, joka on ollut suomalaisillekin tuttu jo 1800-luvulta alkaen.
Suomessa numismaattisen kansalliskokoelman tilanne muuttui samoihin aikoihin ratkaisevasti. Osana valtion säästötoimia aiemmin Rahakammiona tunnettu yksikkö menetti kaikessa hiljaisuudessa entiset, alkuaan juuri sille suunnitellut tilansa sekä kaksi kolmesta työntekijästään.
Ruotsin Rahakabinetin muuton aiheuttaman viivästyksen takia vuoden 2015 konferenssin esitelmät saatiin julkaistuksi vasta 2021. Sitä ennen oli Suomessa jo löydetty uusi, lähestulkoon sensaatiomainen jäljitelmiä sisältävä löytö Sysmän Ihananiemestä 2017. Siitä laadittu lisäys konferenssijulkaisuun oli lyhyt ja valitettavan puutteellinen tiedoiltaan (Talvio 2021: 154–156).
Ihananiemen löydössä on 28 rahaa tai rahamaista esinettä, mutta vain kahdeksan on aitoja rahoja, yksi bysanttilainen ja seitsemän islamilaista. Loput 20 ovat jäljitelmiä islamilaisista (10) ja bysanttilaisista (8) rahoista tai tyypiltään niin epämääräisiä (2), ettei niitä voi määrittää lähemmin. Löytöön kuuluu myös joukko huomionarvoisia koruesineitä, kuten sormus, jossa on parrakas kasvokuva. Kyseessä voisi hyvin olla pienehkö aarrekätkö, mutta sitä on arveltu myös hautalöydöksi, koska kaikki esineet ovat joko koruja tai koruina kannettuja rahoja ja rahajäljitelmiä. ja niiden lukumäärä voisi periaatteessa olla peräisin yhdestä hyvin rikkaasta hautauksesta.
Uuteen löytöön liittyi suuri käytännön ongelma, esineiden epätavallisen kova ja paksu korroosiokerros, jonka poistaminen vaati työlästä ja aikaa vievää konservointia. Entisen Rahakammion menetettyä asemansa tähän ei löytynyt resursseja ennen kuin Suomen Numismaattinen Yhdistys ryhtyi ”kulttuurikummiksi” ja maksoi Museovirastolle konservaattorin palkan, jotta eräs Suomen rautakauden merkittävimmistä löydöistä saataisiin puhdistetuksi.
Jani Oravisjärvi julkaisi Ihananiemen löydöstä alustavan selonteon numismaattisen yhdistyksen lehdessä (Oravisjärvi 2018). Laajempi julkaisu saadaan toivottavasti piakkoin. Olisi toivottavaa, että myös Suomen löydöissä esiintyvistä islamilaisista jäljitelmistä saataisiin tutkimus. Nämä jäljitelmät voidaan jakaa kahteen lajiin, sellaisiin joiden kirjoitukset ovat luettavia (ks. Jankowiak 2021) ja jotka Suomen löydöissä useimmiten ovat volgabulgaarien lyömiä, sekä erilaisiin primitiivisiin paikallisiin jäljitelmiin, joita Appelgren jo 1898 kommentoi ja joita esiintyy myös Suomen itäisten naapurialueiden löydöissä.
Uusia näkökulmia vanhoihin löytöihin
Sen jälkeen, kun idea ”barbaarijäljitelmistä” on vähitellen joutunut unohduksiin, on myös käynyt selväksi, että useat jäljitelmät Suomen löydöissä itse asiassa ovat varsin hyvää työtä. Jo aiemmin on esimerkiksi todettu, että vaikka jäljitelmien kirjoitukset ovat vailla merkitystä, ne on toteutettu punsseilla ja etu- ja takasivun suhde toisiinsa on säännöllinen (0°, 90°, 180` tai 270°). Tällaisia käytäntöjä voi tuskin omaksua muuten kuin työskentelemällä rahapajassa. Löytöjen määrän kasvaesa on myös käynyt ilmeiseksi, että tekijöitä on ollut useita, sillä jäljitelmissä on eroja sekä tyylissä että työn laadussa.
Lähin ”oikea”, valtiollinen rahapaja oli tuohon aikaan Sigtunassa. Sen perusti Olavi Sylikuningas, Olof Skötkonung, noin 995. Kuninkaan omalaatuinen lisänimi lienee alkuaan tarkoittanut verokuningasta, skattkonung. Olavin varhaiset rahat ovat suhteellisen hyvää työtä ja niiden kirjoitukset yleensä luettavia, vaikka kirjaimet eivät aina oletkaan oikein päin tai aivan oikeassa järjestyksessä. Kun rahapajan tuotanto 1000-luvun alussa huomattavasti lisääntyi, rahojen muotoilu kuitenkin heikkeni, koska ammattitaitoisia kaivertajia ei selvästikään ollut tarpeeksi. Onkin vähitellen käynyt ilmi, että rahaa lyötiin Sigtunassa tuolloin jo lähes teollisessa mittakaavassa. Siksi myös leimasimien tarve oli jatkuvaa ja rahapajan oli pakko turvautua kaivertajiin, joiden tuotteita tutkijat aiemmin pitivät jäljitelminä.
Rahanlyönnin alkaminen Sigtunassa on yhdistetty niihin useiden tuhansien kilojen hopeamääriin, jotka Englanti oli pakotettu maksamaan skandinaavisille maahantunkeutujille juuri samoihin aikoihin, kun Olavista tuli kuningas. Maksut tunnettiin Tanskaan viittaavalla sanalla danegeld, mutta kaikki hopea ei suinkaan päätynyt Tanskaan. Jo tätä ennen oli hopeaa tuotu Ruotsiin suuria määriä islamilaisesta maailmasta. Ruotsin omat, Olavin ja hänen poikansa Anundin nimissä lyödyt rahat muotoiltiin englantilaisten esikuvien mukaan, joten niitäkin voi pitää eräänlaisina jäljitelminä, ainakin silloin, kun niiden teksteissä ei ole mitään suoranaisesti Ruotsiin viittaavaa.
Tilannetta Ruotsissa 1000-luvun alussa havainnollistaa Brita Malmerin teoksen Den svenska mynthistorien – Vikingatiden ca. 995–1030 (2010) kansikuva, johon on koottu suurin piirtein kronologinen sarja kirjan kattaman ajanjakson rahoista. Niiden joukossa on useita huomattavan primitiivisiä. Vieläkin suurempia ongelmia tuotti rahojen painon vaihtelu, jota ei saatu kuriin, ja lopulta hopean saantikin näyttää ehtyneen. Siksi rahanlyönti Sigtunassa päättyi vuoden 1030 tienoilla (Malmer 2010: 87).
Suomen näkökulmasta on kiinnostavaa, että Sigtunan rahapajan viime vuosina sen tuotannosta huomattava osa päätyi itään, Suomeen, Viroon ja Venäjälle (Malmer 2010: 89–90; Molvõgin & Talvio 1980). Tämä lienee ollut yhteydessä kuningas Olavin idänpolitiikkaan: hän naitti tyttärensä Ingegerdin 1019 Jaroslav I:lle, josta samana vuonna tuli Kiovan Rusin ensimmäinen suuriruhtinas. Ingegerdin nimi muistetaan nykyään Inkerinmaasta, jonka alueelle Pietarin kaupunki paljon myöhemmin perustettiin.
On tuskin kovin kaukaa haettua ajatella, että viimeistään silloin, kun Sigtunan rahapaja lopetti toimintansa, jotkut sen kaivertajista ja muista ammattilaisista päätyivät etsimään työtä lähialueilta, kuten Suomesta. Täällä ei toki vielä ollut mitään ”omaa” rahaa. Ero oikean ja väärän rahan välillä perustui vain hopean laatuun.
Alkuaan korukäyttöön tehdyillä rahajäljitelmillä oli ilmeisesti Suomessa myös kysyntää, ei pelkästään metalliarvonsa takia vaan siksi, että rahat ja rahamaiset esineet olivat suosittuja kaulanauhoissa, kuten hautalöydöt Eurasta, Köyliöstä ja muualta osoittavat. Jäljitelmien hopeapitoisuuksia ei Suomessa tiettävästi ole vielä selvitetty, mutta mahdollisuudet analysoimiseen ovat nykyään niin paljon entistä paremmat, että tietoa tästä asiasta varmaan pian tulee olemaan saatavissa.
Selvää on joka tapauksessa, että Suomessa ei jäljitelmien valmistamisessa ollut kyse mistään suurten hopeamäärien leimaamisesta. Maamme löydöistä tunnetaan edelleen vain muutamia kymmeniä kappaleita kotimaisiksi todettuja tai uskottuja jäljitelmiä. Jos mitään vähänkään runsaampaa rahanlyöntiä olisi tapahtunut, niitä olisi enemmän ja ne varmaan olisivat myös linkittyneempiä kuin nykyään tunnetut jäljitelmät.
Vaikka Romanos III:n ja Konstantinos IX:n rahojen tulkintavaikeuksia aiheuttaneet jäljitelmät aikanaan herättivät huomiota, suurimman ryhmän muodostavatt Basileios II:n (976–1025) ajan jäljitelmät, joista Sarvaan tyypit 1 ja 2 ovat tavallisimpia. Kummassakin ”tyypissä” on itse asiassa kyse vain yhdestä leimasinparista (Sarvas 1973: 178), mutta tyyppi 2:n takasivua on ilmeisesti sen käyttöaikana korjailtu, niin että tämäntyyppisissä jäljitelmissä on pieniä eroja.
Vuoden 2015 konferenssin julkaisun mukaan tyyppiä 1 tunnettiin tuolloin Suomesta viisi ja Virosta kolme kappaletta, kun taas tyyppiä 2 oli Suomesta kaksi ja Virosta kolme (Talvio 2021: 154–155). Viroa saattoi siten pitää tämän tyypin mahdollisena valmistusmaana. Tämä tieto oli Sysmän Ihananiemen uuden löydön takia jo tuolloin valitettavasti vanhentunut: vuoden 2017 jälkeen Sarvaan tyyppiä 1 tunnetaan Suomesta kuusi ja tyyppiä 2 seitsemän. Virosta tunnettiin 2015 molempia tyyppejä kolme. Uudempia lukuja ei näytä olevan. Löytöjen painopiste on siten ainakin toistaiseksi Suomessa.
***
Ruotsista silloin tunnetuista noin 600 aidosta bysanttilaisesta rahasta julkaistiin Brita Malmerin johdolla 1989 luettelo (Hammarberg & al. 1989). Siihen sisältyivät myös 59 löytöihin kuuluvaa jäljitelmää. Lähes kaikki niistä voidaan yhdistää Sigtunaan, vaikka se olikin Ruotsin kuninkaan rahapaja. Sigtunaan rahapajan tuotteilla on se tunnusomainen piirre. ettei aihioita aina ole pyöristetty, vaan joukossa on myös nelikulmaisia kappaleita. Ruotsalaisia jäljitelmiä sisältyy kaksi (muodoltaan pyöreätä) Suomenkin löytöihin (Sarvas 1973: 185–186, k. 13, v. 2).
Ruotsista oli tuolloin erilaisia bysanttilaisten rahojen jäljitelmiä näin ollen noin kolminkertainen määrä Suomeen verrattuna. Mukana on myös yksi Sarvaan tyyppiä 2 edustava kappale (Hammarberg & al. 1989: nro 1004). Jäljitelmät perustuvat käytännöllisesti kaikki Basileios II:n rahoihin muutamia hybrideiksi luonnehdittavia tapauksia lukuun ottamatta.
Malmer itse kirjoitti vuoden 1989 luetteloon vain lyhyen ja melko yleisluonteisen esipuheen. Hän oli kuitenkin jo 1981 julkaissut artikkelin ”Imitations of Byzantine Miliaresia found in Sweden”, jossa hän toi esille, että kaikkien pohjoismaiden löydöissä jäljitelmien määrä on silmiinpistävän suuri suhteessa aitoihin bysanttilaisiin rahoihin (Malmer 1981: 9). Kirjassaan Sigtunan rahoista hän myös toteaa: ”[E]ttä pohjolan asukkaat arvostivat erityisesti juuri bysanttilaisia rahoja, käy ilmi reijistä ja muista riiputtamiskeinoista [tarkoittaa rahoihin niitattuja silmukoita]. Useampaa kuin joka neljättä rahaa on kannettu koruna. Saksalaisten ja englantilaisten rahojen osalta tämä koskee vain muutamaa prosenttia (Malmer 2010: 63). Suomesta löydetään hyvin harvoin bysanttilaisia rahoja, joissa ei ole mitään jälkeä kantamisesta koruna.
Kun katsoo vuoden 1989 luettelossa kuvattuja Ruotsista löydettyjä Basileios II -jäljitelmiä (Pl. 34–36) sekä ”hybridejä” (n:ot 1041–1059) kiintyy huomio siihen, että valtaosa Sigtunassa valmistetuista jäljitelmistä on ”denaarikokoisia” eli hieman pienempiä (20–21 mm) kuin alkuperäiset rahat, joiden läpimitta on harvoin alle 22 mm. Ero saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta on vaikea olla huomaamatta, että vain kolmea Ruotsista löydetyistä jäljitelmistä on kannettu, ja juuri niistä kaksi on muita kookkaampia ja kolmannessa pientä kokoa kompensoi erillinen ripustusrengas.
Basileios II:n aitojenkin rahojen koko vaihtelee huomattavasti, ja on tyypillistä, että yksi Suomesta löydetyistä rahoista (kuva 1), joka kuuluu ns. ”large flan” -versioon on selvästi ollut korukäytössä pitkään (kuva 2). Sen läpimitta (ilman kantosilmukan jäännöstä) on 30 mm. Vaikuttaa näin ollen aivan yksinkertaisesti siltä, että viikinkiajalla englantilaisia ja muita ”denaarikokoisia” rahoja, joiden läpimitta harvoin ylitti 20 mm, pidettiin liian pieninä korukäyttöön, vaikka ne maksuvälineinä olivat ilmeisen suosittuja – maksuthan suoritettiin hopean painon perusteella. Suomalaisten jäljitelmien ruotsalaisia suurempi koko käy yhdellä silmäyksellä ilmi myös Sarvaan artikkelin kuvituksesta (Sarvas 1973).
Bysanttilaisten rahojen kristilliset kuva-aiheet ovat epäilemättä nekin vaikuttaneet asiaan. Siksi tuntuu omalaatuiselta, etteivät kristinuskon leviämistä ilmentäviä kaularistejä ja muita esinelöytöjä tutkineet arkeologit näytä Suomessa kiinnittäneen lainkaan huomiota bysanttilaistyyppisiin rahakoruihin ja -jäljitelmiin, joista useimmissa risti on keskeisessä osassa.
Kun julkaisut rahojen suomalaisista jäljitelmistä 1970-luvulta alkaen vähitellen tulivat asianharrastajien tietoisuuteen, ne herättivät kiinnostusta muissakin kuin arkeologeissa siksi, että Bysantin taide ja kulttuuri ovat perinteisesti kiehtoneet suomalaisia (Hohti 2021: 560–570). Asiaan on saattanut vaikuttaa myös halu nähdä Bysantin rahojen uskonnolliset kuva-aiheet yhteydessä maan toisen kansankirkon edustamaan aatemaailmaan. Edellä siteerattu Brita Malmerin huomio, jonka mukaan ”pohjolan asukkaat arvostivat erityisesti juuri bysanttilaisia rahoja”, antaa kuitenkin ymmärtää, ettei tämä arvostus rajoittunut vain Suomeen.
Tuukka Talvio on hoitanut Kansallismuseon raha- ja mitalikokoelmia ja toiminut numismatiikan dosenttina Helsingin ja Turun yliopistoissa
Tutustu myös muihin Kalmistopiirissä julkaistuihin rahalöytöjä ja numismatiikkaa käsitteleviin artikkeleihin: https://kalmistopiiri.fi/tag/numismatiikka/
Lähteet
Appelgren, Hj. 1898. Barbariska efterbildningar af orientaliska mynt. Finskt Museum 1898, 24–29.
Hammarberg, I., Malmer, B. & Zachrisson, T. 1989. Byzantine Coins Found in Sweden. Stockholm.
Jankowiak, M. 2021. Classifying and interpreting Viking-Age dirham imitations. Nordisk Numismatisk Årsskrift, Ny serie 2, 53–76.
Köhne, B. v. 1865. Byzantinische Nachahmungen. Berliner Blätter für Münz-, Siegel- und Wappenkunde II, 8–16.
Malmer, B. 1981. Imitations of Byzantine Miliaresia found in Sweden. Julkaisussa C. F. Becker (toim.) Studies in Northern Coinages of the Eleventh Century. Den Kongelige Danske Videnskabernes Selskab, Kobenhavn, 9–28. 1
Malmer, B. 2010. Den Svenska mynthistorien, Vikingatiden ca 995–1030. Kungl. Myntkabinettet och Svenska Numismatiska Föreningen, Stockholm.
Molvõgin, A. & Talvio, T. 1980. Sigtuna-Münzen in estnischen Funden. Eesti NSV Teaduste Akadeemia Toimetised 29, 2, 1980, 183–189.
Oravisjärvi, J. 2018. Suomen Numismaattinen Yhdistys on Sysmän löydön kulttuurikummi. Numismaattinen Aikakauslehti – Finsk Numismatisk Tidskrift 2018:3, 71–72.
Sarvas, P. 1966. Kaiser und Jungfrau Maria. Barbarische Darstellungen auf einigen in Finnland gefundenen Nachahmungen byzantinischer Münzen. Suomen Museo 1966, 5–13.
Sarvas, P. 1973. Bysanttilaiset rahat sekä niiden jäljitelmät Suomen 900- ja 1000-lukujen löydöissä. Honos Ella Kivikoski. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja – Finska Fornminnesföreningens Tidskrift 75, 176–186.
Talvio, T. 2002: Coins and Coin Finds in Finland. Iskos 12. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Talvio, T. 2004: B. E. Hildebrands berättelse från en resa till Finland, Estland och Ryssland år 1857. Finskt Museum 2003, 29–52.
Talvio, T. 2021. Finnish imitations of Byzantine coins. Nordisk Numismatisk Årsskrift, Ny serie 2, 143–156.
Thomsen, C. J. !855, 1857. Om guldbracteaternes och bracteaternes tidligaste brug som mynt. Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie 1855, 265–347. – Kuvat: Atlas for Nordisk Oldkyndihet, København, 1857.
Whitting, P. D. 1973. Byzantine Coins. Barrie & Jenkis Ltd., London, 32–42.
KALMISTOPIIRI 