FM Juha Ruohonen, Turun yliopisto
Kirjoitus on aikaisemmin ilmestynyt julkaisussa Hiisi 2/2006. Kuvien lisäys: Kalmistopiiri.
Sisä-Suomessa kartan kanssa liikkuva ei voi olla huomaamatta asutuksen liepeillä ja järvissä sijaitsevia kuolemaan, kuolleisiin ja hautauksiin merkityssisällöltään osoittavia paikannimiä. Nimet viittaavat erityisesti saariin, mutta kohteita on myös niemissä ja kauempana mantereella mäillä ja muilla kumpareilla. Erityisesti vesistöissä lukuisina esiintyviä Ruumis-, Kalma- tai Kuoliosaaria sekä -niemiä löytyy monen vanhan kylän läheisyydestä. Koska tunnetut sisämaan hautapaikat sijaitsevat valtaosin saarissa, on tälle historiallisen ajan muinaisjäännösryhmälle vakiintunut termiksi hautasaari.
Hautasaarten nimityksistä
Hautauskäytössä olleita saaria on nimetty eri alueilla eri kaavojen mukaan. Savossa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa nämä paikat esiintyvät erityisesti Kalma-johdannaisina niminä. Länsimurteiden alueella ja Koillismaalla puhutaan sen sijaan yleensä Ruumissaarista. Aikaisemmassa tutkimuksessa vähemmän mielenkiintoa on kiinnitetty Keski-Suomessa ja Etelä-Savossa esiintyviin Kuolio- tai Kuolin-nimiin.
Hautapaikkoihin viittaavassa nimistössä on myös runsaasti vaikeasti tulkittavia tai muutoin monitulkintaisia nimiä. Esimerkiksi Raatosaariin kerrotaan eteläisessä Suomessa kuopatun yleensä eläinten raatoja, mutta Pohjois-Suomessa näitä saaria on tarinoiden mukaan käytetty vainajien väliaikaisina hautapaikkoina. Myös kirkolliseen toimintaan viittaavat nimet ovat vaikeaselkoisia. Ilman perusteellista arkisto- ja maastotutkimusta ei voida varmuudella tietää, onko esimerkiksi jokin Kirkkosaari saanut nimensä hautausmaasta, paikalla sijainneesta tai paikalle näkyvästä kirkosta, omistussuhteesta, kirkkomatkojen levähdyspaikasta tai jostain aivan muusta ominaisuudesta.
Ennakko-odotuksiin nähden paikannimet voivat johtaa myös harhaan, sillä varsinaiset Hautasaaret ovat saaneet nimensä useimmiten tervahaudoista. Kalmisto-nimet keskittyvät lähes poikkeuksetta entisen Käkisalmen läänin alueelle ja ne viittaavat vanhalla ortodoksialueella sijaitseviin kyläkalmistoihin; näitä kohteita ei tässä artikkelissa käsitellä.
Vain noin puolet historiallisen ajan hautapaikoista erottuu nykyisessä paikannimistössä. Monet nimistä ovat aikojen kuluessa kadonneet kokonaan tai niiden ulkoasua on muutettu. Suurin osa paikoista on kuitenkin jo alkujaan nimetty täysin muilla perusteilla.
Paljastavista nimistään huolimatta kohteet eivät ole arkeologeja, muutamat harvat poikkeukset huomioiden, juurikaan kiinnostaneet. Hautasaaria on aikaisemmin pidetty pääosin suhteellisen nuorina 1700- ja 1800-lukujen väliaikaisina hautapaikkoina, joihin syrjäkulmien kuolleet olisi kesäkuuman ja kelirikon aikana haudattu odottamaan talvista kuljetusta pitäjän kirkkomaalle. Vain poikkeustapauksissa, kuten erilaisten kuolleisuutta lisänneiden epidemioiden aikana, vainajia olisi jäänyt tai jätetty alun perin tilapäisiin hautapaikkoihinsa myös pysyvästi.
Perimätiedon kerroksellisuus
Hautasaariin liittyvä tarinaperinne on erittäin monipuolista. Arkeologisten tutkimusten vähäisyydestä johtuen kohteisiin liittyvää perimätietoa on käytetty – pääosin varsin kritiikittä – faktatiedon tapaan.
Kertomuksissa hautasaarten käyttö on ajallisesti yhdistetty useimmin isoonvihaan tai johonkin muuhun Suomen historian tunnettuun murroskauteen, kuten nälkä- tai ruttovuosiin. Haudatut ovat tarinoiden mukaan useimmiten sotaretkensä pään kohdanneita venäläisiä tai karjalaisia vainolaisia, harvemmin myös suomalaisia tai ruotsalaisia sotilaita. Maantieteellisestä alueesta riippuen haudatuiksi mainitaan myös lappalaiset, heimosodissa kuolleet hämäläiset tai savolaiset sekä nuijasodan uhrit. Tosiasioiden lähes täydellisestä hämärtymisestä kertoo hyvin se, että paikoille kerrotaan haudatun myös myyttisiä hahmoja kuten jättiläisiä.
Edellisiin verrattuna harvoin haudatuiksi mainitaan myös paikalliset asukkaat. Hautasaaria on joskus pidetty myös pitäjien vanhimpina hautausmaina ennen kirkkojen perustamista paikkakunnalle. Kohteesta riippuen näitä muistetaan myös käytetyn väliaikaisina hautausmaina.
Vaikka tiedot kohteista ovat usein monipuolisia, on hautapaikkoihin liittyvä tarinaperinne yleensä hyvin sekoittunutta. Kertomukset edustavat yleensä laajalle levinnyttä yleistä perinnettä, johon on liitetty paikallisia erikoispiirteitä; yksityiskohtiin ei kannata kiinnittää suurtakaan huomiota, sillä tarinoissa ei usein ole jäljellä muuta totta kuin ydin. Hautasaariin liittyville kertomuksille on tyypillistä, että täsmälleen saman tarinan voi kuulla niin Koillismaalla kuin Saimaallakin juuri tiettyyn kohteeseen liitettynä.
Tarinoiden keskeisen sanoman – paikalle on haudattu joskus jotakin – lisäksi muinaistieteellistä tutkimusta hyödyntävät erityisesti kertomukset paikoilta löytyneistä luista sekä havaituista hautapainanteista.
Luita ja hautapainanteita
Hautasaaret ovat yleensä varsin pieniä, pinta-alaltaan vain muutamista kymmenistä aareista muutamiin hehtaareihin. Saarella vieraileva kävijä voi hyvällä onnella havaita maan pinnalla erottuvia pitkänomaisia painanteita – vanhojen hautakuoppien jäänteitä. Hautakuoppien lukumäärä vaihtelee kohteesta riippuen yhdestä useisiin kymmeniin – elleivät haudat ole kokonaan kasvillisuuden peittämiä tai myöhemmän maankäytön tuhoamia.
Painanteet ovat tavallisesti muodoltaan soikeita ja kooltaan noin 2-3 metriä pitkiä ja 1-2 metriä leveitä. Kuopanteiden syvyys vaihtelee suuresti kohteesta riippuen: yleensä ne ovat noin 20-50 cm syviä, mutta usein myös varsin huomaamattomia, lähes maantasaisia. Painumat ovat todennäköisimmin syntyneet vainajan ja mahdollisen arkun vähitellen maatuessa. Selvästi syvempiä painanteita voidaan monessa tapauksessa pitää uudelleen avattuina hautoina. Joskus yksittäiset hautaukset erottuvat myös maasta kohoavina pieninä kumpuina.
Maan pinnalle näkyviä kiinteitä rakenteita ei kohteissa ole juurikaan tavattu. Haudat lienee aikoinaan merkitty vain yksinkertaisilla puuristeillä tai -paaluilla, jotka jo aikoja sitten ovat maatuneet jäljettömiin; tosin aina merkitseminen ei edes liene ollut tarpeellista. Poikkeustapauksissa haudan merkkinä olleita yksinkertaisia pystykiviä tai maantasaisia kivikehiä saattaa paikoilta löytyä. Maan sisässä varsinaisen hautauksen päällä ja sivuilla tiedetään muutamien kaivaushavaintojen perusteella olleen myös erilaisia kiveyksiä kuten kivikehiä ja -katteita.
Hautoja ei pääsääntöisesti ole kaivettu kovinkaan syviksi. Jäänteet saattavat tulla esiin jo 30 cm syvyydestä. Moni kohde mainitaankin löytyneen kyntämisen tai pienen kaivamisen yhteydessä. Yli metrin syvyyteen kaivetut haudat ovatkin jo harvinaisia.
Kaivaushavaintojen perusteella vainajat on yleensä haudattu varsin yksinkertaisesti. Milloin arkkuja on käytetty, ne ovat olleet yleensä joko yhdestä puusta koverrettuja ruuhiarkkuja tai laudoista kokoon kasattuja ruumisarkkuja. Etenkin jälkimmäisessä tapauksessa ovat rautanaulat hyvin yleinen löytöryhmä; luiden ohella naulat jäävätkin usein ainoiksi löydöiksi. Aina silloin tällöin tavataan myös puujäänteitä varsinaisesta arkusta.
Yleensä varsinaiset hauta-antimet puuttuvat kokonaan. Ainoastaan poikkeustapauksissa haudoista on tullut esille 1600-luvulle ja 1700-luvun alkuun ajoittuvia rahoja tai muuta vainajan mukaan asetettua pienesineistöä. Vaikka tutkijoiden tietoon on tullut kuvauksia monipuolisista hautalöydöistä, museoiden kokoelmiin näitä esineitä ei ole päätynyt. Hautapaikalta talteen kerättyjä hajalöytöjä on yllättäen tallessa hautalöytöjä enemmän. Mikäli kyseessä on väliaikainen tyhjennetty hautaus, merkit hautauksesta ovat erittäin vähäisiä.
Tutkimuksellinen tilanne
Käsitykset hautasaarten – ja historiallisen ajan hautausten yleensä – osalta ovat tutkimusten edetessä pikkuhiljaa muuttumassa. Aiheen tutkimusta on tähän asti haitannut tietojen hajanaisuus. Eri tieteenalojen aineistojen kokoaminen ja yhdistäminen onkin ollut ensisijainen tehtävä.
Tämänhetkisten tietojen valossa vaikuttaa siltä, että vainajia on sisämaassa pysyvästi haudattu saariin ainakin 1600-luvulla ja mahdollisesti vielä aivan 1700-luvun alussa. Koska ensimmäisiä Kalmosaaria esiintyy asiakirjalähteissä jo 1560-luvulla, voidaan sisämaan saarihautaustapa viedä ajallisesti ainakin jo keskiajalle. Tavan perimmäinen alku on kuitenkin vielä toistaiseksi selvittämättä.
Kohteiden säännönmukainen sijainti vanhan asutuksen läheisyydessä viittaa vahvasti vainajien paikallisuuteen. Isonvihan aikana tapettuja venäläisiä sotilaita ei paikoilta siis tule löytymään, vaikka tarinat usein niin muistavatkin. On todennäköisestä, että hautasaaret muodostavat ainakin Sisä-Suomessa ennen 1600-luvun puoliväliä kylä- tai jopa talokohtaisia kalmistoja.
Saarihautaustavan loppuminen on sen alkua paremmin tiedossa. Kirkollinen kehitys 1600-luvun lopulta lähtien aiheutti sen, että vainajia ryhdyttiin sanktioiden uhalla kuljettamaan suurseurakuntien kirkkomaille. Kohteiden luonne olikin 1700-luvulla jo poikkeustapauksia, mm. vuosien 1710-11 ruttoepidemiaa, lukuun ottamatta muuttunut väliaikaiseksi. Viimeistään vuosisadan puolivälissä myös tarve saarien käyttämisestä väliaikaisina hautapaikkoina väheni, sillä seurakuntaverkoston tihenemisen myötä laajoihinkin pitäjiin perustettiin omia kirkollisia hautausmaita. Kuitenkin lyhyiksi ajanjaksoiksi, siis väliaikaiseen säilöön, saatettiin vainajia haudata vielä tämän jälkeen aina 1900-luvun puolelle asti.
Laajemmassa mittakaavassa kohteita on toistaiseksi tutkittu vasta Itä-Savossa, ja täälläkin tarkasti ottaen vain yhden kunnan alueella. Lisätietoja kohteista on mahdollista hankkia teemainventointien lisäksi kaivaustutkimuksilla. Koska tutkittujen ja tarkasti dokumentoitujen hautausten määrä on vähäinen, voivat tiedot hautausten yksityiskohdista muuttua jo pienelläkin uudella aineistolla.
Kirjallisuutta
Koivunen, Pentti 1991. Kesähaudoista ja vihkimättömistä ruumiskalmistoista. Faravid 14. 45-53
Laitinen, Erkki (toim.) 2001: Ruumis- ja Kalmasaaret. Etäällä kirkkomaasta. Hankasalmen Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 3.
Pentikäinen, Juha 1961. Kuusamon vanhat ruumiinkuljetusreitit ja hautapaikat. Kotiseutu 1961. 98-103
Ruohonen, Juha 2002. Väliaikaista kaikki on vaan? Historiallisen ajan hautasaaret arkeologisina kohteina. Muinaistutkija 4/2002. 32-43
Ruohonen, Juha 2005. Saariin ja metsiin haudatut. Historiallisen ajan hautapaikkoja Kangasniemellä. Mustaa valkoisella. Ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisäselle. Haimila, M. & Immonen, V. (toim.) Turun yliopisto, arkeologia. Vantaa. 256-269
KALMISTOPIIRI 