Keihäs osana rautakauden aseistusta Etelä-Ruotsin ja Lounais-Suomen alueella

Samuel Reinikainen

Rautakauden (n. 500 eaa.–1200 jaa.) aseista puhuttaessa ajatukset kulkeutuvat lähes automaattisesti komeisiin miekkalöytöihin. Rautakauden aseistus oli kuitenkin luonteeltaan vaihteleva ja monipuolinen. Tässä tekstissä pohdin keihästä osana rautakauden aseistusta Kaakkois-Ruotsin ja Lounais-Suomen alueilla. Keskustelen keihään asemasta ja merkityksestä sekä esineiden käyttöaikana että modernissa tutkimuksessa, ja myös keihään funktioista taistelukentällä. Aluerajaus on osittain keinotekoinen kirjoituksen pituuden vuoksi, ja siksi en ole ottanut tarkasteluun mukaan muiden Pohjoismaiden löytöjä. Toisaalta Etelä-Ruotsilla ja Lounais-Suomella on jo kivikaudelta saakka nähtävissä yhteyksiä, jotka ovat ajoittain olleet hyvinkin tiiviit. Esimerkkejä viikinkiajan Ruotsin ja Lounais-Suomen aktiivisista yhteyksistä ovat esimerkiksi Mälarin alueelta tehdyt lounaissuomalaiset esinelöydöt ja vastaavasti Lounais-Suomesta löydetyt ruotsalaistyyppiset esineet.

Keihäänkärki voi olla tehty kivestä, metallista, luusta tai puusta – rautakaudella kuitenkin pääasiassa raudasta. Tyyppejä ja muotoja on monia. Joitakin keihäitä käytettiin lähitaistelussa isku-, leikkuu- tai pistoaseina, kun taas toisilla heitettiin vihollista etäältä. Suomalainen sana keihäs pohjautuu kantagermaaniseen gaizas-sanaan, joka on todennäköisesti saapunut suomeen hieman ennen ajanlaskumme alkua tai parin ensimmäisen vuosisadan aikana. Skandinaavisissa kielissä keihään nimitys pohjaa indoeurooppalaiseen sanaan speu (esim. ruotsiksi spjut ja norjaksi spyd).

Keihäät ja niihin liittyvät merkitykset

Aloitan keihään asemasta arkeologisessa tutkimuksessa ja väitän, että keihäiden tutkimus on osittain jäänyt arvostetumman miekan varjoon. Tämä ei missään nimessä ole ainoastaan tutkimuksellinen ilmiö, vaan miekan korkea asema palautuu kenties esihistoriallisiin aikoihin saakka. Keskiajalta lähtien miekkaa kuvaillaan kirjallisuudessa herrasmiesten ja suurmiesten aseena, ja se saattoi jopa kuulua henkilön siviiliasuun. Pitkähkö keihäs ei samaan sopinut. Romantiikan aikana 1800-luvulla miekka puolestaan esitettiin sankarien aseena.

Keihäiden puuttuminen esimerkiksi keskiaikaisten linnojen inventaarioluetteloista voisi viitata siihen, että ne olivat sotureiden henkilökohtaisia aseita, joita ei säilytetty linnan tiloissa. Esihistoriallisen ajan miekkalöydöt kalmistoista ja kätköistä taas viittaavat vielä vanhempiin arvoihin ja uskomuksiin. Ruotsalaisessa arkeologisessa aineistossa keihäs on kuitenkin miekkaa edustetumpi, mikä todennäköisesti johtuu keihään yhdistämisestä Odin-myytteihin.

Vaikka keihäitä on pidetty varsinkin historiallisella ajalla miekkoja arkisempina aseina, ne ovat kiinnostavia monesta näkökulmasta. Tieteellisessä tutkimuksessa ei voida kiinnittää huomiota ainoastaan arvokkaimpiin ja arvostettuimpiin esineisiin, vaan yhteisöä tulee lähestyä myös arkipäivän materiaalisen kulttuurin kautta. Arkisemmat keihäät antavat osaltaan totuudenmukaisemman kuvan yhteisöstä kokonaisuudessaan. Aseellisiin yhteenottoihin osallistui nimittäin väkeä monista yhteiskuntaluokista, eikä jokainen Ruotsin vendelaikainen soturi ollut varakas suurmies.

Keihäitä on löydetty runsaasti esimerkiksi Suomen ja Ruotsin rautakautisilta asuinpaikoilta, linnoituksilta ja hautauksista, mikä viittaa keihäiden olleen yleinen osa aikakauden varustusta. Vaikka keihäiden sotilaallinen merkitys vähenikin tuliaseiden yleistymisen vuoksi keskiajalla, kertovat historialliset lähteet esimerkiksi Raaseporin linnaan tilatusta yli tuhannesta keihäästä 1500-luvulla. Kustaa Vaasalla oli ilmeisesti kaksijakoinen näkemys keihäisiin; toisaalta hän määräsi tuliaseiden laajemman valmistuksen keihäiden kustannuksella, mutta toisaalta hän kirjoitti asukkaiden aseistamisen keihäillä olleen tehokas ratkaisu yllätyshyökkäyksiä vastaan.

Rautakauden löytöihin kuuluu myös todennäköisesti symbolisesti merkittäviä esimerkkejä, kuten viikinkiaikaisen Birkan varuskunta-alue, jossa keihäänkärjet kuuluvat runsaslukuisimpiin aselöytöihin. Joitakin kärkiä on löytynyt rakennusten perustusten sisältä, ja keihäät olivat yleisiä myös Birkan haudoissa. Yhdestä haudasta on löydetty figuriini, jota on kuvailtu keihään kanssa tanssivaksi keihäshahmoksi. Birkan löydöissä keihäät on yhdistetty Odin- tai Valhalla-myytteihin.

Keihäiden käytössä ja merkityksissä tapahtuu rautakauden eri vaiheissa myös muutoksia. Kansainvaellusajalla (n. 380–550 jaa.) keihäs oli melko harvinainen hauta-antimena Mälarin alueella. Vendelajan (n. 550–800 jaa.) Ruotsista taas on löytynyt rikkaita hautauksia, joihin on sisältynyt kokonaisia asesarjoja keihäineen. Viikinkiajalla (n. 800–1050 jaa.) keihäästä puolestaan näyttää tulleen vakituinen osa asehautauksia. Gotlannin viikinkiaikaisesta Gudingsåkrarnan noin viidestäsadasta aselöydöstä yli 460 oli keihäitä. Johtuen näin suurestä määrästä aseita suhteessa muuhun esineistöön, kohdetta on esitetty muun muassa sotureiden käyttämäksi uhrauspaikaksi.

Suomesta keihäitä on löydetty varsin usein rautakautisista kalmistoista. Siinä missä miekkoja on voitu tuoda Skandinaviasta ja Reinin alueelta (miekkojen paikallisesta kopioinnista ks. Uusi väitöstutkimus: rautakauden laatumiekkoja kopioitiin myös Pohjoismaissa), keihäslöydöt ovat yleensä olleet paikallista tekoa. Merovingiajan (n. 600–800 jaa.) löytöihin kuuluvat suomalaisena tyyppinä pidetyt angot, joita on löydetty myös polttokenttäkalmistojen yksilöhautauksista. Jos kollektiivisiin polttokenttäkalmistoihin tehtyjen yksilöhautausten aselöydöt todellakin heijastavat soturieliitin halua erottaa itseään muista kuolleista, lukuisat keihäänkärkilöydöt kertovat keihäiden olleen monessa tapauksessa myös eliitin ase. Viikinkiajalla tyypilliseen aseistukseen kuuluu keihään ohella myös kilpi, miekka ja veitsi. Ristiretkiajan hautauksissa aseiden määrä hauta-antimina vähenee, mutta joistakin ruumishaudoista on löytynyt keihäänkärkiä, joiden on tulkittu ”naulaavan” arkun kiinni estääkseen vainajia nousemasta haudasta.

Yksi mahdollisesti symbolisesti merkittävä löytötyyppi, joista keihäät lähestulkoon puuttuvat, on kätköt. Niissä miekat ovat melko yleisiä, minkä takia miekkoja on helposti tulkittu kulttiesineiksi, joihin on liittynyt monenlaisia uskomuksia. Keihäiden rituaalisuutta muissa löytöyhteyksissä on myös kyseenalaistettu. Esimerkiksi Skånen Uppåkran rautakautisen asuinpaikan keihäänkärkilöytöjä pidettiin aluksi tahallisesti rikottuina, mutta myöhempi tutkimus on osoittanut valtaosan rikkoutuneen tavanomaisen käytön seurauksena.

Keihäät kalliohakkauksissa ja mytologiassa

Keihäiden käyttöä ja symbolisia arvoja eri aikoina voidaan tarkastella myös Etelä-Ruotsin pronssi- ja rautakautisten (n. 1700 eaa.–0) kalliohakkausten ja skandinaavisten saagojen avulla. Kalliohakkauksissa keihäät esiintyvät erilaisissa yhteyksissä, mutta tyypillisiä aiheita ovat maa- ja meritaistelut. Jotkut kuvatut henkilöt iskevät tai heittävät keihäitä molemmin käsin, ja eräs henkilö on kuvattu heittämään kahta keihästä samaan aikaan. Toinen soturi on puolestaan kuvattu heittämässä rannalta valtavan pitkää keihästä kohti venettä. Ajatus erikoisista veneentorjuntakeihäistä on kiehtova, mutta tällaisista ei ymmärtääkseni ole löytynyt tukea arkeologisesta aineistosta.

Kalliohakkausten yhteys todellisiin tapahtumiin on muutenkin toki syytä kyseenalaistaa. Missä määrin kuvauksissa on pyritty realismiin, ja ovatko kohtaukset täysin mielikuvituksellisia, mytologisia vai esittävätkö ne oikeita tapahtumia? Syventymättä aiheeseen liikaa väittäisin peruselementtien, kuten käytettyjen varusteiden ja laivojen pohjautuvan todellisiin vastineisiin, vaikka kuvatut tapahtumat ovat varsin tyyliteltyjä. Toisin sanoen, keihäiden yleisyys näissä kuvauksissa sekä monipuoliset tavat, joilla niitä käytetään, kertovat eri mallisten keihäiden olleen vakituinen osa jo varhaisen rautakauden soturin aseistusta.

Rautakauden loppuaikaa kuvaavissa saagoissa keihäällä on keskeinen, myyttinen osa. Esimerkiksi Eddassa keihäs oli Odinin suosima ase ja hänen maagisen Gungnir-keihäänsä kerrotaan aina osuvan maaliinsa. Tärkeä vaihe Odinin tarinassa on hänen itseuhrauksensa, jossa hänet sekä hirtetään että lävistetään keihäällä. Odinin kerrotaan myös aloittaneen aasojen ensimmäisen sodan kohtalokkaalla keihäänheitolla. Ynglingien saagassa puolestaan kuvaillaan Odinien berserkkien päässeen ryhmän jäseniksi rituaalissa, jossa he heiluttavat keihäitä sudenturkkeihin pukeutuneina. Sotaan lähtiessä he maalasivat keihäänsä punaisiksi.

Ei liene kovin kaukaa haettua esittää, että sodan jumala ja aasojen päällikkö Odin olisi lähtenyt sotaan arvostetun aseen kanssa. Toisaalta Odiniin liittyi myös joitain naisellisia, häpeällisenäkin pidettyjä piirteitä, kuten seiðrin eli maagisen voiman käyttö. Kaikki lähteet huomioiden näyttäisi kuitenkin siltä, että keihäs tosiaan on ollut rautakaudella yleinen ase, johon on voinut liittyä tiettyjä symbolisia arvoja ja uskomuksia.

Saagoihin liittyy lähdekriittinen problematiikka, sillä pääosin ne ovat islantilaisten kristittyjen keskiajalla kirjoittamia. Useimmassa tapauksessa on mahdotonta sanoa, miten vanhoja kertomukset ovat alun perin olleet, millä tavalla ne ovat muovautuneet vuosisatojen kuluessa, ja millaisia vapauksia niiden kirjoittamisessa on otettu. Joitakin viitteitä löytyy kuitenkin siitä, että aasojen johtaja Odin olisi saavuttanut korkean asemansa muinaisskandinaavisten jumalhahmojen joukossa vasta melko myöhään. Tästä syystä saagojen keihässymboliikkaa ei ehkä kannata soveltaa kovin varhaisiin rautakautisiin konteksteihin. On kuitenkin kiehtovaa pohtia Mälarin alueella viikinkiajalla yleistyvien keihäshautauksien yhteyttä tähän seikkaan. Keksittiinkö Odinin Gungnir-keihäs vasta keihäiden vakiinnuttua osaksi soturien perusaseistusta?

On myös oleellista kiinnittää huomiota siihen, että saagat ja kalliohakkaukset ovat skandinaavisista konteksteista, eikä niistä voida vetää suoria yhteyksiä Suomeen – vaikka monet skandinaaviset uskomukset ovat varmasti levinneetkin kontaktien seurauksena myös Suomen alueelle. Olaus Magnus kuvasi keihäät nimenomaan Ruotsin (ja Suomen) alueelle tyypillisinä aseina lyömäaseen ja jousen ohella. Toisaalta 1500-luvun sodankäynti oli Lounais-Suomessakin jo melko erilaista kuin rautakaudella.

Keihään funktiot

Mietittyämme nyt keihäiden esiintymistä erilaisissa aineistossa voimme pohtia tarkemmin sitä, minkälaisia käyttötapoja niillä on Ruotsin ja Suomen alueilla rautakaudella ollut.

Keihäitä on käytetty taistelun ohella myös metsästyksessä. Vaikka joskus samaa keihästä on saatettu käyttää molempiin tarkoituksiin, jotkut tyypit on todennäköisesti tarkoitettu erityisesti jompaankumpaan toimintaan. Esimerkiksi lähitaistelukeihäitä lienee sovellettu vähemmän metsästyksessä, sillä useimmat eläimet näillä seuduilla pakenevat vaistomaisesti ihmisiä ja siksi heittokeihäästä on saattanut olla metsällä enemmän hyötyä. Toisaalta haavoittunut tai hermostunut karhu tai hirvi on tästä huolimatta voinut käydä metsästysjoukon kimppuun, jolloin isokokoisen pistokeihään voisi kuvitella olleen tehokkain ase. Tällöin metsästäjä on voinut pysyä suhteellisen etäällä saalistaan ja käyttää painavan, hyökkäävän eläimen massaa hyväkseen lävistäessään sen. Keihäänkärkikin on saaliseläimen koon myötä todennäköisesti ollut tukevampaa tekoa.

On sanottu, että taistelut usein aloitettiin, taisteltiin ja päätettiin keihäällä. Miekkoihin, eli sivuaseisiin, tartuttiin siinä vaiheessa, kun keihäitä ei enää voitu hyödyntää. Kreikkalaiset, roomalaiset ja bysanttilaiset kirjoittajat ovat huomioineet väkäsillä varustettujen keihäiden kyvyn juuttua vastustajan haarniskaan ja kilpeen, minkä jälkeen niistä oli taistelukentällä ainoastaan haittaa. Rautakauden raudan pehmeys ja keihäskärkien pitkulainen muoto mahdollistivat tämän. Tämä voi myös selittää miksi niin moni kärki on taipunut löytyessään – niitä on käytetty.

Manner-Euroopassa moni on huomauttanut keihäiden tehokkuudesta ratsuväkeä vastaan. Varsinkin raskaampaa ratsuväkeä torjuttiin 1300-luvulle asti keihäillä. Ruotsin ja Suomen alueella keihäät kuuluivat kuitenkin vielä keskiajalla lähinnä kevyelle ratsuväelle sekä jalkaväelle. Raskaammalla ratsuväellä oli käytössään peitsiä, raskaampia keihäitä, joiden tarkoitus oli lävistää yleistyviä rautahaarniskoita. Pistoaseet ovat olleet leikkuuaseita tehokkaampi haarniskoja vastaan, sillä voima on keskittynyt yhteen pisteeseen. Pistoaseilla on myös ollut helpompi osua suojavarusteiden rakoihin.

Kyseenalaistaisin kuitenkin hevosten merkityksen keskiaikaa edeltävässä Pohjoismaisessa kontekstissa. Etelä-Ruotsin rikkaammalla väestöllä on todennäköisesti ollut jonkin verran hevosia myöhäisrautakauden alussa, mutta muutama hevonen ei vielä ratsuväkeä tee. Puhumattakaan Suomen alueesta, jonka hevosluiden suhteellinen puuttuminen kalmistoista osoittaa hevosten olleen täällä liian arvokkaita uhrattavaksi. Tästä päätellen keihäiden funktio ratsuväen torjumisessa ei ole ollut kovin merkittävä Suomen ja Ruotsin alueella ennen ristiretkiaikaa. Sen sijaan näen keihäät etenkin kilpien vasta-aseena. Lisäksi, ennen tapaa sopia aukioita taistelukentiksi, pistokeihäillä on voitu aiheuttaa paljon vahinkoa tiheässäkin metsässä, joissa leikkuu- ja iskuaseet ovat helposti juuttuneet risukkoon. Toisaalta pistomiekka tai tikari saattoivat olla jopa käytännöllisempiä aseita, sillä niiden kanssa on helpompi liikkua tiheässä metsässä kuin pitkävartisen keihään. Keihäät olivat kuitenkin edullisia, sillä niiden valmistus ei ollut kallista. Niiden käyttökään ei vaatinut kummempaa harjoittelua tai lisävarusteita.

Lopuksi

Keihäiden runsaus arkeologisessa aineistossa paljastaa niiden olleen yleinen ase Etelä-Ruotsissa ja Lounais-Suomessa merovingi-/vendelajalta keskiajan loppuun asti. Monia erilaisia keihästyyppejä on ollut käytössä samaan aikaan, mikä viittaa monipuolisiin tapoihin käyttää keihäitä taistelussa ja metsästyksessä. Etelä-Ruotsin ja Lounais-Suomen keihäissä on kuitenkin selkeitä eroja, vaikka alueet ovat olleet jatkuvassa yhteydessä. Tätä osoittaa esimerkiksi merovingiaikainen ango, jota on käytetty Suomessa.

Kiinnostus keihäitä kohtaan on suomalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa ollut melko laimeaa, johtuen mahdollisesti historiallisista lähteistä, joissa miekkaa arvostetaan korkealle sekä miekkojen esiintymisestä erityisen merkittävissä arkeologisissa konteksteissa. Kuitenkin myös keihäitä löytyy merkittävistä yhteyksistä, joten esinettä kuuluisi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Keihäät olivat taloudellisia aseita, mutta niillä oli myös tärkeä myyttinen rooli. Siitä johtuen keihäs on ollut ruotsalaisessa tutkimuksessa edustetumpi kuin suomalaisessa. Vaikka Odiniin liittyvää symboliikkaa tulisi mielestäni etsiä lähinnä Skandinavian myöhäisrautakautisista konteksteista, lienee mahdollista, että Lounais-Suomen tiiviit yhteydet esimerkiksi Birkaan ovat tuoneet alueelle myös vaikutteita ajatuksista ja uskomuksista. Siksi keihäällä voisi joskus myös suomalaisessa kontekstissa olla uskomuksellista merkitystä.

———

Kirjoittaja on Turun yliopistossa koulutuksensa saanut arkeologi. Hän on kiinnostunut erityisesti esihistoriasta, hautauksista ja tieteen popularisoinnista.

Lähteet:

Andersson, O. (2012). Spjuten från Uppåkra – ritualförstörda eller förbrukade? Fornvännen, 107: 80–88.

Bodin, U. (1987). Vapengravar i Mälarområdet. En studie av vapenfrekvenser och vapenkombinationer under folkvandringstid, vendeltid och vikingatid. [C-uppsats] Uppsala universitetet, Uppsala.

Gustin, I. (2017). Contacts, Identity and Hybridity: Objects from South-western Finland in the Birka Graves. Eds. Callmer, J., Gustin, I. and Roslund, M. Identity Formation and Diversity
in the Early Medieval Baltic and Beyond. Communicators and Communication. Leiden; Boston: Brill: 205–258.

Hellquist, E. (1922). Svensk etymologisk ordbok. Lund: C.W.K. Geerlups förlag.

Holmberg, A. E. (1848). Skandinaviens hällristningar, arkeologisk afhandling. Stockholm: P.J. Berg.

Karsten, T. E. (1934). Språkforskning och arkeologi. Fornvännen, 153: 154–175.

Kitzler, L. (2000). Odensymbolik i Birkas Garnison. Fornvännen, 95: 13–21.

Mägi, M. (2004). Bound for the Eastern Baltic: Trade and Centres AD 800–1200. MAM, 37:41–61.

O`Donoghue, H. (2007). From Asgard to Valhalla: The Remarkable History of the Norse Myths. London; New York: I.B. Tauris.

Ström, Å. V. (1980). Björnfällar och Oden-religion. Fornvännen, 75: 266–270.

Terävä, E. (2014). Aseistettu arki Raaseporissa. Aseet ja suojavarusteet linnalla ja sen ympäristössä. [Pro gradu-tutkielma] Helsingin yliopisto, Helsinki.

Wessman, A. (2010). Death, Destruction and Commemoration- Tracing ritual activities in Finnish late Iron Age cemeteries (AD 550–1150). ISKOS, 18. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys ry.

Wickholm, A. ja Raninen, S. (2006). The broken people: deconstruction of personhood in Iron Age Finland. Estonian Journal of Archaeology, 10, 2: 150–166.