Viimeistään työ Museoviraston rakennushistorian osaston arkeologisilla kaivauksilla johdatti Markus Hiekkasen kirkkotutkimuksen maailmaan. Tässä Kalmistopiirin haastattelussa Hiekkanen kertoo uransa eri vaiheista sekä tutkimuksistaan, jotka ovat esimerkiksi muuttaneet Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen ryhmittelyn ja rakentamisen organisaation. Sen seurauksena useimmat niistä osoittautuivat nuoremmiksi kuin aikaisemmin oli päätelty tai luultu.
Kuinka päädyit arkeologian pariin ja minkälainen urasi on ollut?
Arkeologian pariin päädyin muutaman mutkan jälkeen. Aika varma tunne minulla on, että alan vetovoiman tai kiinnostuksen syvätaustani asettuu jonnekin seitsemän ja yhdentoista ikävuoteni välille. Yksi, arkeologiaa laajempi tekijä oli kiinnostukseni historiaan, mitä tuskin tuolloin edes asiana tajusin. Historialliset romaanit ja historialliset tietokirjat vain vetosivat mieleeni. Jopa Blytonin Viisikko-sarjassa historiallinen ulottuvuus pienissä sivuasioissa kiinnosti. Finnemoren Robin Hoodin ja Kiven Seitsemän veljeksen loppusivut tekivät historian syvällisesti eläväksi – tai ainakin minulle tunnepohjaiseksi. Myös Heyerdalin Tyynenmerenpurjehdus balsalautalla, Waltarin Sinuhe, ja monta muuta samankaltaista oli.
Jonkinlainen merkki tai suuntaaja tai asennoitumisen viite, uskoni mukaan hyvin tärkeä mutta reunoiltaan ja sisällöltäänkin epäselvä, on eräs episodi. Elin lapsena Oulun Karjasillankankaalla. Jonakin kesänä vuoden 1960 tienoilla tein ”arkeologisen kaivauksen” niin sanotussa ”Pikku mettässä” muutama sata metriä kotipihalta. Uskoakseni olin kuullut isältä ja/tai muilta rintamaveteraaneilta, että alueella (se oli paljon laajempi kuin silloin tajusin) oli ollut jatkosodan aikainen saksalaisten huoltokeskus tai jotain sellaista. Ja siellä sitten kaivoin lapsuudenystäväni Markku Karttusen kanssa.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että miten tiesin arkeologien kaivavan maata kaapimalla sitä pienellä laastilapiomaisella esineellä (pelkaksi sitä nimitettiin ainakin Helsingin arkeologipiireissä 1970-luvulla). He eivät siis kaivaneet lapiolla tai ”kuokkineet” maata. Kysyin paljon myöhemmin isältäni, olimmeko ehkä hän ja minä olleet joskus Kemijokivarressa kalassa ja käyneet sattumoisin katsomassa sen rantojen jotakin kivikautista kaivauspaikkaa – niitähän siellä piisasi. Hän ei muistanut. En muista minäkään, mutta jostakin käytännön tilanteesta, havainnosta, minun on se täytynyt oppia ja tajuta. Kirjallisuudesta tuskin, puhumatta telkusta (ensimmäinen semmoinen hankittiin meille ehkä 1962). No, joka tapauksessa tällä tavoin maata raavimme ja löysimmekin jotain, ainakin kolikon (sen muistan varmasti, joskaan en sen lyöntivuotta tai -maata) ja jotain ehkä hihnaan tai vyöhön viittaavaa, muistaakseni.
Tuo tieto, muistikuva, joka on selvä, joskin vähäinen ja tiivistynyt, on luultavasti jälki isommasta kokemuksesta – ehkä juuri Kemijoen varrelta. Uskon sen osaltaan vieneen minua arkeologian suuntaan. Lisänä sanon, että muistini liittää ”kaivauksen” samaan mieleni aikalokeroon, jossa elää kokemus Pojat-elokuvan filmauksesta Karjasillankankaalla. Siinä kuvattiin kohtausta, jossa pojat ovat vohkineet tykinammuksen(?), juoksevat karkuun, ammusta kantava poika kompastuu ja… Saattaa olla, että tämä ainakin Karjasillankankaalla paljon puhuttu elokuvantekotapaus herätti naapuristossa keskustelua myös alueen historiasta (aikaväliä jatkosodan ja Lapin sodan loppuun oli vain viitisentoista vuotta) sodan saksalaismuistoineen. Ja sitä kautta mieleeni nousi ajatus etsiä, mitä ajasta löytyisi.
Vielä yhden myöhempää elämääni arkeologiassa melko varmasti ohjanneen asian haluan kertoa: vanhempani laittoivat minut kuusi- tai seitsenvuotiaana Oulun tuomiokirkon poikakuoroon. Kirkkorakennus kaikkineen tuli pakostakin tutuksi, sillä lauloimme siellä varsin paljon niin jumalanpalveluksissa kuin muissa tilaisuuksissa ja sitä paitsi se oli harjoitustilamme. Mutta kyllä rakennus vaikutti muutenkin. Olen varma siitä, että kirkkorakennuksessa noina lapsuusvuosina hyvin tiiviisti ja tiheästi oleminen – en tarkoita tällä osallistumista ainoastaan jumalanpalveluksiin – on tutkimuksissani ollut ja on minulle lempeä ja hyvä kokemus: kirkkorakennuksessa on lähes poikkeuksetta äänetöntä, olen sitten ullakolla tai itse kirkkosalissa tai sen aputiloissa (ellei sitten kanttori harjoittele seuraavan palveluksen musiikkia, mikä ei minua häiritse sillä se vie toisenlaiseen korvamoodiin). Siksi myös tutkimustyö, havaintojen tekeminen kirkossa on minulle vaivatonta: riittää, että kävelen sisään romppeineni ja istun johonkin penkkiin tasaantumaan alkaen sitten työn. Yksi syvätausta on, näin uskon, Oulun tuomiokirkossa.
Mutta olivatko nuo kokemukset ohjaavina tulevaan? Päädyinkö niiden takia aikanaan historian maailmaan, sen alaosastoihin arkeologia, taidehistoria ja historia. Vai kumpusivatko kokemukset jostakin syvemmästä mielen stratasta, toisin sanoen, että kokemukset olivat purkauksia jo olemassa olleesta mutta ei tiedostetusta mielenlaadusta? En pysty vastaamaan.
Entä sitten varsinainen arkeologin urani? Kymmenientuhansien muiden nuorten tavoin minäkin koin 1960-luvun jälkipuoliskolla aikansa kulttuuri- ja laajemmin yhteiskuntapoliittisen liikehdinnän vetovoiman. Osaksi siinä oli minun puolellani luonnonsuojeluaatteen (joka kyllä oli alkanut jo vuosia aikaisemmin ornitologian ja muuna luonnon harrastustutkimisena) voimistumista, yhteiskunnallisten epäkohtien tiedostamista, kolmannen maailman olemassaolon tajuamista, Vietnamin tai laajemmin Indokiinan sodan vastaisuutta, kaikenlaista. Tällä aatepohjalla hain ja pääsinkin Turun yliopiston Yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Turussa vietinkin ajan 1970–1973. Pääaineeni oli sosiaalipolitiikka ja ”pääsivuaine” kansantaloustiede – kuinka naiivi sitä saattoikaan olla? Tylsempiä oppiaineita on minun vaikea kuvitella, mutta kun se yhteiskunnallinen valveutuneisuus vei mukanaan. Ainoa oppiaine, josta nautin ja josta sain paljon, oli käytännön filosofia, jota luin cum laude approbaturiin asti, kun taas muissa aineissa pääsin hädin tuskin approbaturiin.
Kesällä 1973 olinkin kypsä millä hinnalla hyvänsä vaihtamaan opintoalaa ja palasin rakkauteeni historia-alaan (luonnontieteiden puolikin houkutteli, muttei sitten riittävästi). Luin koko kesän Tukholman tunnelbanassa ja sen pysäkeillä, erilaisissa baareissa ja puistoissa Helsingin yliopiston sisäänpääsykuulusteluun Suomen ja Skandinavian historiaa opiskelemaan. Ja pääsinkin. Syksyllä sitten aloin opiskella siinä Porthanian vieressä ja olo tuntui hyvältä. Samana syksynä aloitin myös sivuaineopinnot arkeologian laitoksella osallistumalla professori C. F. Meinanderin peruskurssille. Samana lukuvuonna siellä mukaan tulivat muun muassa Christian Carpelanin, Ari Siiriäisen ja Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin luennot. Myös taidehistoria tuli mukaan peruskurssina, jota veti muun muassa Riitta Nikula – myös Lars Petterssonin luentoja kuuntelin.
Arkeologia imi minut kuitenkin pariksi alkuvuodeksi kokonaan mukaansa, ja keväällä 1974 vaihdoin viralliseksi pääaineekseni Suomen ja Skandinavian arkeologian. Taidehistoria oli lähes tasavertaisesti mukana innostuksen alueella, kun taas historian opiskelu ei sittenkään ollut yhtä vetävää. Tämän aiheuttajaksi olen näin jälkikäteen tunnistavinani Turun aikana syntyneen kyllästyneisyyteni yhteiskunnalliseen meiskaamiseen. Ajan poliittiset rajalinjat tai oikeastaan kulttuuripoliittisen sotimisen rintamalinjat muuttuivat yhä kovemmiksi: tämän päivän näkökulmasta ja kulttuurikontekstissa kielen ja toiminnan kovenemista saattaisi hengeltään uskaltaa verrata Isisin ja oikeistopopulismin ilmaisumaailmaan. Käytännön esimerkkinä omasta elämänhistoriastani olivat Oiva Turpeisen johtama historian proseminaari, jossa valtaosa opiskelijoiden aiheista käsitteli 1900-luvun alkupuolen Suomen polttavia aiheita (tärkeitä, ilman muuta, mutta käsiteltyinä niin tuskaisesti kyynelöiden ja niin vahvan kostonhimon vallassa, että se aiheutti ahdistumista). Tunsin olevani kokonaan väärässä paikassa oman proseminaariesitelmäni käsitellessä luokkakysymyksen (tai oikeammin -sodan) kannalta merkityksetöntä aihetta ”taipaleentakaiset tšuudit”.
Keväällä ja kesällä 1974 alkoi myös arkeologinen kenttäelämäni (ks. jäljempänä) ja siten työperäinen urapolkuni. Se on ollut kiemurteleva, kuten monilla muillakin alan valinneilla. Suoranaista päämäärää minulla ei ollut 1970-luvulla eikä myöhemminkään, vaan otin opportunistisesti vastaan sitä mitä tuli. Niinpä kun 1975 Museoviraston esihistorian toimiston toimistopäällikkö Aarni Erä-Esko tarjosi minulle mahdollisuutta tehdä erinäisiä inventointitöitä parin ison firman laskuun – hän katsoi olevan hyvä yrittää käyttää muitakin kuin kuntia rahoittajina – Länsi-Uudenmaan rannikolla ja saaristossa, otin sen innostuneesti vastaan. Sen sijaan en urani aikana kertaakaan hakenut erilaisiin kokonaan tai lähes hallinnollisiin johtotehtäviin museoissa, Museovirastossa tai yliopistoissa; pysyvä johtaminen ei houkutellut, sillä tunnistin ainakin jossain määrin heikkouteni.
Sittemmin, graduni valmistuttua 1978 sain mahdollisuuden kaivaa Morbyn eponyymipaikalla Espoossa, ja se tuotti hyvin kiinnostavan löytökokonaisuuden: oli sillä hilkulla, etten alkanut perusteellisemmin tutkia varhaismetallikauden keramiikkaa. Tärkein kaivauksen tulos tai ainakin varovainen tulkinta oli pohja-alaltaan nelisivuisen rakennuksenpohjan identifioiminen. Se oli aikaa, jolloin ns. softa (tuolloinen muoti- tai suorastaan liturginen termi) teki tuloaan. Tapio Seger oli teknologiasta kovin kiinnostunut, ja koska hän toimi kumppaninani kaivauksella, saimme yhdessä aikaan jopa tieteelliseltä artikkelin pääotsikoltaan Beyond post-holes – hyvin aikansa otsikkoilmaisun filosofiaa heijastaen. Myös muutaman muun kaivauksen (kiinnostavin mielestäni Evijärven Isokankaan asuinpaikka 1978–1979; Evijärvellä olin aikaisemminkin Kaisu Anttilan johtamilla kaivauksilla; tuleva puolisonikin kuului siihen Keski-Pohjanmaan kenttäkulttuuriin) ja inventoinnin tein, samoin joitakin töitä ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla työväenopistojen kursseilla.
Olot esihistorian toimiston piirissä kävivät kuitenkin ongelmallisiksi – syistä, joita hipaisen Fibulan 50-vuotisjuhlakirjassa – ja aloin hakeutua umpikujamaisesta tilanteesta pois, keskiajan arkeologian alalle. Perhekin oli muodostunut. Luontevin suunta oli saman viraston Rakennushistorian osasto, jonka johtajan Antero Sinisalon puheilla kävin 1980. Kerroin sittemmin käynnistä Aarni Erä-Eskolle, joka sovinnolliseen tapaansa lausui, että jos sinne lähdet, takaisin ei ole tulemista. Niinhän siinä sitten kävikin, mutten toki esihistorian toimiston linnanporttia sittemmin koputellutkaan.
Rakennushistorian osastoon tarjouduin kertomalla – muistaakseni laveasti ja pitching-tyylisesti – mahdollisesta arvostani osastolle arkeologian maisterina ja keskiajasta kiinnostuneena eksperttinä, jota erityisesti kiinnosti kirkollinen kulttuuri. Luulen Sinisalon laittaneen nimeni muistiin. Vajaata vuotta myöhemmin hän nimittäin otti minuun yhteyden kertoen, että osasto tarvitsisi ”oikeaa” arkeologia tekemään tutkimukset Espoon keskiaikaisessa kirkossa (nykyinen tuomiokirkko) osana sen laajaksi suunniteltua restaurointi- ja uudistustyötä.
Johdinkin sitten Espoon vanhan pitäjänkirkon tutkimustöitä vuoden 1981 syyskuusta joulukuun loppuun. Se oli monin tavoin työmäärältään ja -olosuhteiltaan samoin kuin uuden arkeologian alalajin oppimisen alueella hyvin rankka ja raskas tehtävä. Silti samanaikaisesti se oli sanoilla kuvaamattoman voimakas ja antoisa kenttätutkimuskokemus. Muurien ”lukemisen” käytännön, päivästä ja viikosta toiseen jatkuva sarja oli ihastus. Samoin minulle täysin uusien löytöjen olemassaolon havaitseminen, kuten kirjansoljet. Niihin suhteeni oli alussa ristiriitainen: odottaessani kaipaamiani keskiaikaisia esineitä, löytyikin esimerkiksi näitä 1600–1800-luvun kirjojen osia. Vasta vähitellen niiden ominaisarvo mielessäni kasvoi, ja jossain vaiheessa joku vuosi myöhemmin aloin jopa tehdä niistä Suomen löydöt kattavaa kortistoa laatiakseni kattavan artikkelin niukasti tunnetusta aiheesta. Se jäi, niin kuin moni muukin asia elämässä.
Myös yritys kaivauksissa löytyneiden puolensadan lasimaalaussirpaleen toisiinsa sovittelemiseksi täytti aikani. Ei siitä tolkkua tullut (vaikkapa keramiikan tutkijat tietävät, mitä tarkoitan), mutta pystyin sentään osoittamaan ainakin kolmen tekijän lasimaalauksen koristaneen kirkon kuoriosan ikkunoita. Olin myös ilahtunut muutamasta sinettisormuksesta, joista Pekka Sarvas kymmenkunta vuotta aikaisemmin oli laatinut perusteellisen tutkielman. Samoin kolikoiden suuri määrä hämmästytti, joskin keskiajan rahojen vähäisyys taas ihmetytti. Ylipäätään oli keskiajalle kiistatta ajoitettavien esineiden määrä hyvin vähäinen.
Espoon kirkon tutkimus oli urani suunnan muuttanut kokemus ja elämys. Yhdessä samoihin aikoihin alkaneen Keskiajan kaupungit -projektin kanssa se teki minusta keskiajan tutkijan. Lisäksi se johdatti minut keskiajan kivikirkkojen maailmaan, siis tielle, jolla edelleen vaellan. Asiat kehittyivät ja minä kehitin asioita sellaiseen suuntaan, että vaikka tein lisensiaatintutkielman Porvoon, Rauman ja Naantalin keskiaikaisesta topografiasta ja asemakaavasta Keskiajan kaupungit -hankkeen aineiston perusteella, olivat kivikirkot koko ajan silmäteräni. Vuonna 1989 syntyikin päätökseni valmistella tohtorinväitöskirja niistä, ja seuraavana vuonna aloin systemaattisen aineistonkeräämisen kirkko kirkolta, kirkon rakennusosa rakennusosalta ja piirre piirteeltä. Jälkeenpäin ajatellen se oli käsittämättömän iso työ, sillä vaikka kohteita (hävinneistä kirkoista kivisakariston asteelle jääneiden kautta täysin valmistuneisiin rakennuksiin) oli tuolloisen laskelmani mukaan vain 101, oli keräämieni tietojen määrä laskematon. Matkakilometrejä ja kenttätyötunteja en edes yritä arvioida.
Työn raskaudesta ja sen aiheuttamasta uupumuksesta ja turhautumisestakin huolimatta olin sanomattoman onnellinen. Jokainen tutkimusretki – kävin kussakin kirkossa tai kirkonpaikassa vähintään kolme kertaa – toi uusia havaintoja ja antoi mahdollisuuksia uudella tavalla ymmärtää asioita. Koska matkareittini eivät olleet keskenään samanlaisia, eivätkä tietenkään samankertaisia, tuli toistuvasti, tavallaan kaleidoskooppimaisesti vastaan tajuamistilanteita, joissa edellisen kohdekirkon jotkin piirteet ikään kuin soivat harmonisesti tai epäharmonisesti seuraavan kohdekirkon piirteiden kanssa. Tuon valtavan ja yhä tiheäsilmäisemmäksi käyvän verkon luonne kun oli sellainen, etten pelkästään saanut uusia tietoja vaan löysin uusia, aikaisemmin tajuamatta jääneitä yhteyksiä kirkkojen eri piirteiden välillä. Uskallan sanoa, että tiedonhankkimistyön aikana dialektinen ajatus määrän muuttumisesta laaduksi toteutui työn kestäessä ja uusien tietojen kerääntyessä. Loppupuolella keräämistyötä ymmärsin olevani sellaisen tieto- ja tulkintakokonaisuuden äärellä, että se kertoisi hyvin paljon.
En kuitenkaan vielä ymmärtänyt – vaikka vaistota saatoinkin – että aineisto pakottaisi aivan toisenlaiseen kivikirkkokokonaisuuden ajoituksen hahmottamiseen kuin 1930-luvulla muodostunut käsitys oli. Vertauksenomaisesti sanottuna ptolemaiolainen maailmankuva kirkoista alkoi mielessäni murtua ja väistyä uudenlaisen tieltä.
Tässä vaiheessa ei suinkaan vielä ollut kysymys siitä, että kirkkorakennusten ajoitus olisi muuttunut ja että sitä kautta olisin suoraan muodostunut henkilöksi, josta sittemmin käytettiin ja käytetään tänäänkin joko negatiivisessa, neutraalissa tai positiivisessa mielessä nimitystä ”kirkonnuorentaja”. Asian ydin ja samalla perusta oli toinen. Päinvastoin kuin hallitseva tai vallitseva paradigma sanoi, valtaosa kirkoista keräämistäni piirteistä nimittäin osoitti niiden tulleen muuratuiksi jonakin tiettynä ajankohtana laaditun rakennussuunnitelman mukaisesti. Useimmiten ne eivät voineet olla pitkien ajanjaksojen aikana enemmän tai vähemmän satunnaisesti paloista rakennettuja luomuksia. Ajalliset katkokset rakentamisessa olivat poikkeuksia, eivät sääntö. Ja edelleen: keskiajan ihmiset, rakentajat, eivät olleet pimeänä aikanaan eläneitä vätyksiä, jotka raahailivat kivenlohkareita kirkonrakennuspaikalle ja jättivät työnsä kesken ja seuraavien sukupolvien hoidettavaksi ja loppuun saatettavaksi, jos nyt hekään sitä viitsivät tai osasivat tehdä ollessaan pimeän keskiajan lapsia. Ei, he toimivat yhtä rationaalisesti (ihmisrationaalisuuden määrän puitteissa, mikä tietysti on kaikkien aikojen tai periodien kohdalla tärkeä rajaus) kuin ihmiset ennen heitä ja ihmiset nykyisin. Klisee ”pimeä keskiaika” joutui väistymään keskiajan kirkkorakennusten ja niiden tekemisen suhteen.
Moni asia jäi toki epäselväksi ja moni pysyy sellaisena vielä tänäänkin, mutta yleinen malli tästä systemaattisen aineiston keräämisen ja käsittelyn tuloksena joka tapauksessa syntyi. Muokaten muutettavat muutettuina -periaatteella ihmiskulttuuriin sopivaksi on seuraava kommentti hemimastigoteista varsin sattuva ”Mallit vähän elävät, sillä luonto ei jaa ihmisen taipumusta tiukasti luokitella eliöitä sopiviin laatikoihin” (HS 22.7.20).
Vasta tämän tietoperustuksen synnyn jälkeen oli mahdollista alkaa yrittää hahmottaa sitä, mikä eri kirkkoryhmien ja kirkonosaryhmien absoluuttinen ajoitus voisi olla. Tilanne oli muuttunut perusteellisesti ja peruuttamattomasti. Aikaisemman tutkimuksen tulkinnan mukaan kivikirkko NN oli saanut asunsa siten, että sen sakaristo muurattiin 1200-luvun toisella puoliskolla, runkohuoneen eli kirkkosalin seinät vuoden 1300 tienoilla, tiiliholvit ja koristepäädyt 1400-luvulla ja asehuone 1500-luvun alussa. Keräämäni kaikkien kirkkojen kokonaisaineiston perusteella tilanne muuttuikin sellaiseksi, että koko kirkkorakennus NN sakaristoineen, runkohuoneineen, holveineen, päätykolmioineen ja asehuoneineen on tehty yhden rakennusprosessin aikana, jopa niinkin lyhyen ajan kuin muutaman vuoden kuluessa. Enää ei mielestäni siis voinut tulkita niin, että jokin kirkko NN on rakennettu vaiheittain yli 200 vuoden aikana 1200-luvun toiselta puoliskolta 1500-luvun alkuun mennessä.
Mutta mikä sitten oli ajankohta, se muutaman vuoden tai korkeintaan muutaman vuosikymmenen rakennusponnistuksen aika, jolloin kivikirkko NN ja muut sen kaltaiset sai hahmonsa? Siitä muodostui iso kysymys, johon esittämäni vastaus aiheutti kohun.
Ennen ajoitusyritystäni minun oli käytävä läpi ja analysoitava ne erilaiset keinot, joita aikaisempi tutkimus oli käyttänyt kivikirkkoja ajoittaessaan. Kävi ilmi, että valtaosa niistä oli pakko hylätä, koska ne eivät kestäneet lempeätäkään kriittistä tarkastelua. Esimerkiksi tiilien koon käyttö osoittautui kehäpäätelmien varaan rakentuvaksi ja niin sanottujen ane- eli annekirjeiden sanamuodot jättivät poikkeuksetta sanomatta sen, mistä rakennusmateriaalista kirjeillä hankituilla varoilla oli tarkoitus rakentaa. Myös kirkkojen sisustukseen liittyvät elementit, kuten krusifiksit ja muut veistokset sekä esineet, ovat epäluotettavia: niitä on voitu siirtää ja on todistettavasti siirrettykin vanhasta, hylätyksi päätetystä kirkkorakennuksesta uuteen kirkkorakennukseen. Vain muutama humanistinen keino (esim. selkeä kirjallinen tieto jonkin tunnistettavan rakennusosan rakentamisesta tiettynä ajankohtana tai kalkkimaalausten joukossa olevan maininta) jäi jäljelle ja niitäkin tuli tarkastella hyvin kriittisesti ennen hyväksymistä.
Parhaat kiintopisteet jonkin kirkkorakennuksen osan ajoittamiseksi tulivat luonnontieteellisten ajoituskeinojen mukana. Niitä oli Suomen tutkimuksen piiriin tullut jo 1960-luvulla, ja määrä lisääntyi. Niidenkin suhteen tein luotettavuusanalyysin, jonka tuloksena dendrokronologia osoittautui luotettavimmaksi ja tarkimmaksi, vaikkakin myös hyvin vaikeaksi lähdekriittisessä mielessä. Myös TL (termoluminesenssi) oli kohtuullisen toimiva, samoin orgaanisen aineen 14C-ajoitus. Näiden sijaan erityisesti Åbo Akademissa Ahvenanmaata varten aggressiivisesti lanseerattu kalkkilaastin 14C-ajoitus osoittautui kokonaan epäluotettavaksi ja epäluotettavasti käytetyksi – tilanne ei ole parantunut tähän päivään mennessä. Menetelmän uskottavuutta luodaan de facto vain vakuuttelun ja suostuttelun tasolla.
Jo Itä-Uudenmaan kirkkojen suhteen oli saatu selvät todisteet siitä, että ne oli rakennettu yhden rakennusprosessin aikana ja vieläpä saman (nimeltään tuntemattoman) arkkitehdin eli keskiajan rakennusmestarin suunnittelemina ja rakennustyöltään johtamina. Väitöskirjatutkimukseni ensimmäinen ja samalla tilanteen kvalitatiivisesti muuttanut rakennus oli Isonkyrön kirkko, jonka dendrokronologiseen ajoittamiseen Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahasto vuonna 1992 myönsi apurahan. Koska summalla oli mahdollisuus yrittää ajoittaa vain muutamia rakennushirsiä, valitsin kohteekseni sakariston, joka on rakennusarkeologisten havaintojen perusteella Isonkyrön kirkkorakennuksen ensimmäisenä muurattu osa. Sen ajoittamisen onnistuessa tiedettäisiin, minkä ajankohdan jälkeen rakennettiin runkohuone ja asehuone – siis vanha kunnon post quem -ajoitus.
Avainhirsiä olivat (ja ovat edelleen) sakariston tasakerran yläpinnan kulmiin rakentamisvaiheessa pitkittäin vaakasuoraan asetetut hirret, ns. jalashirret. Niiden päät nimittäin työntyvät lähes kokonaan läpi sakariston pohjoispäädyn alaosan, kun taas eteläpää jää myöhemmin muuratun runkohuoneen pohjoismuurin sisään. Siten ne ovat täysin lukitussa asemassa muurien suhteen. Niitä ei ole voitu vaihtaa uusiin, sillä sellainen olisi rakennusteknisesti mahdotonta ilman seinissä selvästi näkyviä uudistus- ja korjauspintoja. Sellaisia ei voinut havaita tuolloin eikä tänäkään päivänä, jos joku asiaa haluaa mennä tarkastamaan. Lisäksi: jos jalashirret vastoin yhtäpitäviä havaintoja olisi vaihdettu kirkon myöhempinä vuosisatoina, mitä mieltä olisi ollut yrittää tunkea uusien tasakertahirsien päät alkuperäisiin reikiin kahdessa vastakkaisessa, keskenään samansuuntaisessa seinässä? Ja miten toimenpiteen olisi ylipäätään teknisesti voinut tehdä?
Isonkyrön sakariston jalashirsiin käytetyt puut on siis täytynyt kaataa ennen sakariston muurien rakentamista räystäskorkeuteensa asti. Siten ne kohtuudellisella uskottavuudella antavat ajoituksen sakaristolle. Joensuun yliopiston (nykyinen Itä-Suomen yliopisto) dendrokronologian yksikön johtajan Pentti Zetterbergin niistä ottamat ja analysoimat näytteet osoittivat kyseisten rakennusmateriaaliksi käytettyjen mäntyjen elämän viimeisen kesän olleen vuonna 1513. Saman vuoden syksyllä tai seuraavana keväänä, siis 1514, ne kaadettiin. Luultavimmin ne on käytetty sakariston rakennustöissä seuraavana kesänä, mutta myös jokin lähinnä seuraavista kesistä on mahdollinen. Äsken ilmestyneessä kirjassani Finlands medeltida stenkyrkor, jonka arvostettu ruotsalainen Kungliga Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien valitsi julkaistavakseen, totean asian näin: ”den mest sannolika byggnadstiden är sommarsäsongen 1514, men också några senare byggsäsonger kan komma ifråga”.
Jo 1800-luvulta lähtien oli Isonkyrön kirkon ajoitukseksi osin muodostunut, osin päätetty vuosi 1304, sillä tämä arabialaisin numeroin tehty luku on kaiverrettu kuori-ikkunan ulkokaaren eteläosassa olevaan kiveen. Se oli päätelty tehdyn joko rakentamisen yhteydessä, siis vuonna 1304, tai sitten myöhemmin eräänlaisena muistiinmerkintänä tai muistona kirkon todellisesta iästä. Tämän ajoituksen oikeellisuuden jakoivat niin paikkakuntalaiset kuin tutkijat 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolella. Tulkinnan paikkansapitävyyden haastoi Riitta Pylkkänen vuonna 1954 kirkon virallisen 650-vuotisjuhlavuoden yhteydessä. Hänen mukaansa vuosiluku 1304 saattaa viitata aikaisemman puukirkon rakentamiseen, kun taas kivikirkko on nuorempi, 1400-luvun alkupuolelta. Tämä arvio sai tukea muilta tutkijoilta. Isokyröläiset pitäytyivät tiukasti 1304-ajoituksessa.
Dendrokronologisella tutkimuksella Isonkyrön kirkkorakennuksen vanhinkin osa osoittautui yli 200 vuotta nuoremmaksi kuin perinteinen 1304-ajoitus ja noin sata vuotta nuoremmaksi kuin 1950-luvun tutkimuksen tulos. Tulos mahtui niihin ”odotusarvoihin”, jotka minulle olivat muodostuneet kirkkorakennusten ja niiden rakennusosien (sakaristo, runkohuone, asehuone, torni) systemaattisesti keräämieni piirteiden analyysin ja luokittelun perusteella. Tämän mukaan Isonkyrön kirkko nimittäin kuului niiden kirkkorakennusten joukkoon, joista oli olemassa vahvat absoluuttisen ajoituksen osoitukset nimittäin erityisesti Hämeen alueen kivikirkot ja rakentamaan aloitetut kivikirkkohankkeet. Myös osa muiden, eteläisempien maakuntien (mm. Satakunta, Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaa) kirkot kuuluivat tähän sittemmin väitöskirjassani luokaksi B määrittämääni ryhmään.
Olen haastattelussani pitkään selostanut väitöskirjahankettani, sen perusteita ja tuloksia. Puolustan tätä sillä, että väitöskirjani on urani tärkein työ. Lisäksi se määritti elämäni pääpiirteisen kulun tuolloisesta 45 vuoden iästäni nykyiseen 71 vuoden ikään ja vaikuttaa uskoakseni kuolemaani asti. Tulevien aikojen kirkkotutkimukset muuttavat epäilemättä yhtä ja toista. En kuitenkaan usko, että jos joku ahkera tutkija kävisi uudelleen kaikki kirkot kattavin kenttätutkimuksin ja aineistonkeräyksin perusteellisesti ja systemaattisesti läpi, hän pystyisi luokittelemaan muulla mielekkäällä tavalla ne ryhmiin, jotka kertovat rakentaja- tai arkkitehtuuriperinteestä samoin kuin rakentamisen suurista linjoista keskiajan Turun hiippakunnassa. Tällaisen vahvan käsityksen rohkenen esittää ja siinä pysyä – ainakin niin kauan kuin jotakin perustellumpaa tutkijoiden toimesta tulee esille. Heillä tarkoitan tässä niitä, jotka ottavat tutkimuksen tosissaan eivätkä käytä oikoteitä tai vippaskonsteja turvautuen metodologisesti ja/tai tieteeneettisesti ala-arvoiseen toimintaan.
Urani työelämässä jatkui samanlaisena kuin se oli ollut ennen tohtoroitumistani. Tehtyäni Rakennushistorian osastolla erilaisia jo esihistorian toimistosta tuttuja pätkä- eli prekariaattitöitä (kesän 1982 olin kuitenkin isyysvapaalla) sain siellä vuonna 1983 tutkijan toimen. Päävastuunani oli historiallisen ajan muinaisjäännöksiin kohdistuva suojelu-, kunnostus ja muu toiminta muinaismuistolain puitteissa koko Suomen alueella. Tehtävä oli työläs niin kuin se olisi ollut työläs yhdelle henkilölle, jonka tehtävä olisi hoitaa vastaavat asiat esihistorian puolella. Tämän takia pyrinkin priorisoimaan työtä historiallisen ajan vanhempaan puoleen, keskiaikaan ja uuden ajan alkupuoleen. Tämä taas oli hyvin vaikeaa, sillä nimen oman uuden ajan alkupuolen jälkeen muodostuneiden ja muinaisjäännöksiksi muinaismuistolain nojalla tulkittavien kohteiden määrä oli ja on valtava. Tämä näkyi kiistattomasti lausuntoasioiden kohteiden ajallisen jakautumisen painottumisessa. Pohjimmiltaan syy kohteiden muodostumiseen ja niiden määrän painottumiseen nuorimpaan jaksoon oli tietysti Suomen väestömäärän erittäin nopea kasvu 1700-luvulta eteenpäin yhdessä teollistumisen ja organisoitumisen kasvun kanssa.
Niinpä koko 1980-luku oli vakituisen paikan työelämässä saatuani sinänsä hyvin monipuolista arkiaherrusta muinaismuistohallinnon piirissä. Vuosikymmenen jälkipuolisko olikin samaa kuin 1980-luku, vaikka voimakas kiinnostus kirkkoihin säilyi. Väitöskirjani herätti keskustelua, johon osallistuin yhtäältä kommentoimalla puheenvuoroja ja toisaalta joutuessani huomaamaan virheitä väitöksen tulkinnoissani ja puutteita argumentoinnissani. Valtaosa keskustelijoista esitti perusteltuja argumentteja, ja voisi sanoa työn yleislinjan ja -rakenteen tulleen hyväksytyksi.
Toiselta puolen jouduin käymään polemiikkia erilaisten paikallis-, maakunta- ja nationalistishenkisten suuntausten edustajien kanssa. Tämä oli (ja on) raskasta, sillä tuolla tavoin ajattelevat eivät välitä tieteellisestä argumentoinnista tai käyttävät sitä peittääkseen päätarkoituksensa eli tietyn oman alue- ja viiteyhteisönsä ennakkoluulojen, pinttyneiden käsitysten ja väärin ymmärretyn itsetunnon ylläpitämiseksi. Näistä ikävimpiä – myös tieteeneettisesti – ilmentymiä oli ja on edelleen olemassa esimerkiksi Ahvenanmaan maakunnassa, Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla. Näiden piirien useimmiten ääneen sanomaton iskulause oli (ja on) ”mitä vanhempi, sen parempi”. Kirkonnuorentajat pitäkööt suunsa kiinni sikäli kuin ymmärtävät, mikä on heille hyvästä.
Jo väitöskirjatyöskentelyni ja muun elämäni aikana olin alkanut yhä enenevässä määrin alkanut kiinnostua kirkkojen keskiaikaisista kalkkimaalauksista ja sisustuksesta samoin kuin muista piirteistä, jotka suoranaisesti eivät liittyneet rakennuksen rakenteisiin. Kiinnostus sai minut keräämään aineistoa myös tästä ”maailmasta”. Vuodesta 1995 lähtien aloinkin systemaattisesti uudelleen kiertää kirkkoja sekä läpikäydä kirjallisuutta ja arkistoja (enimmin Museoviraston) mutta nyt uudempien asioiden takia. Sainkin koottua pääosan aineistoa. Koska tiesin olevan olemassa paljon kiinnostusta lukea väitöskirjani tuloksista muutenkin kuin vaikeasti saatavilla olevasta ja englanninkielisestä väitöskirjastani, päätin laatia kaksiosaisen kokonaisesityksen Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen maailmasta. Niissä yhdistäisin kirkkorakennuksia koskevat tiedot ja niiden maalauksiin, sisustukseen ja esineisiin liittyvät tiedot synteesiksi. Kirjaparin ensimmäisen osan tehtävä oli esittää kirkkojen kokonaisuus, ne piirteet, jotka yhdistävä kirkkoja ja tekevät niistä erilaisia. Tässä yleisteoksessa ei tarkoituksena ollut kuvata kutakin keskiajan kirkkohanketta erikseen, vaan tämän, 104 kohdetta esittävän kokonaisuuden muodostaisi kirjaparin toinen osa.
Julkaisemisprosessi ei ollut helppo, ja loppujen lopuksi kirjat julkaisi kaksi kustantajaa. Ensimmäisen Otava 2003 ja toisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007. Niiden välillä on epätasapainoa esimerkiksi niin, ettei Otava sallinut viitteiden käyttöä, minkä takia sainkin myöhemmin asiallista mutta myös epäasiallista kritiikkiä (jälkimmäistä tuli eritoten henkilöiltä, jotka hyväksyivät viitteettömyyden omissa julkaisuissaan mutteivat muiden julkaisuissa).
Ennen kirjojen julkaisemista olin 1990-luvun mukana päätynyt Museovirastotyössäni tilanteeseen, jossa en enää halunnut jatkaa. Monin tavoin olivat asiat käyneet raskaiksi – varsinkin erään osaston työyhteisön mielialoja kontrolloineen työntekijän ansiosta. Niinpä erosin toimestani rakennushistorian osastossa vuoden 2000 alusta alkaen. Varsin usein työpaikka jätetään, koska on saatu toinen, urakehityksen tai muiden syiden kannalta aikaisempaa parempi haaste. Omasta puolestani hyppäsin tyhjään, ilman sopimusta tai tietoa uudesta työpaikasta.
Olin kuitenkin optimistinen esimerkiksi apurahojen saannin suhteen, ja minulle kävikin onni: samana vuonna Suomen Akatemia hyväksyi tutkimushankkeeni keskiaikaisia kirkkoja koskevasta jatkotutkimuksesta. Projektin kestoaika oli 2000–2005, ja tuona aikana pystyin keräämään loppuun ja hankkimaan muun aineiston voidakseni julkaista edellä mainitsemani kirjat. Samalla laajensin tutkimuskenttääni huomattavasti.
Suomen Akatemian tutkimushankkeeni päätyttyä ajattelin aluksi, että vietän loppuajan aktiivielämästäni – noin vuosikymmen – tekemällä erilaisia tilaus- ja apurahatöitä. Näin osaksi aloinkin toimia, mutta jo 2006 Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen professorit Riitta Nikula ja Riitta Konttinen ottivat minuun yllättäen yhteyden. He pyysivät minua aluksi tilapäisesti, myöhemmin vakinaiseksi yliopistonlehtoriksi. Syitä pyyntöön oli useampia. Yhtenä tärkeänä taustatekijänä oli heidän huolensa siitä, että yliopiston taidehistorian opiskelijoilla oli huomattavan vähän kiinnostusta vanhojen aikojen taidehistoriaa kohtaan; myös vanhempien aikojen asiantuntemus oli opettajien piirissä niukka, sillä he olivat erikoistuneet 1800- ja 1900-lukuun Ero oli suuri verrattuna historiaan ja arkeologiaan, missä keskiajasta oli tullut suorastaan muoti-ilmiö. Taidehistorian oppiainekin halusi nostaa ajanjakson ja muut vanhemmat ajanjaksot entistä voimakkaammin esiin profiilissaan. Tämä oli kiitettävä asenne ja mielelläni lähdin mukaan.
Asiat eivät kuitenkaan menneet toivotulla tavalla, ja jouduin myöntämään, etten onnistunut tehtävässäni. Yhtäältä syynä oli se tavattoman suuri (ja sinänsä kyllä arvostettava) kiinnostus, jota lähes poikkeuksetta jokaisen uuden taidehistorian opiskelijasukupolven edustajat tunsivat 1800-lukua seuranneen vuosisadan ja olletikin kaikkein uusimman ajan (1980-luvun jälkeisen) taiteen historian tutkimusta kohtaan. Toinen on se, että jouduin monesta syystä kriisiin ja sen lääkkeeseen, jotka tukahduttivat elämäni ja toimintani useaksi vuodeksi. Vasta vuodesta 2013 eteenpäin sain elämästäni uudelleen kiinni. Silloin olinkin jo iässä, jossa vakavasti oli syytä harkita eläkkeelle jäämistä, ja lukuvuoden 2015 päättymisen mukana alkoikin elämäni viimeinen vaihe, eläkeaika. Sen aikana olen jatkanut jo työelämäkautenani alkanutta uutta kiinnostukseni kohteen aineiston keräämistä: Suomen uuden ajan alkupuolen (1500-luvun jälkipuoliskolta 1700-luvun jälkipuoliskolle) kirkkorakennukset maalauksineen, sisustuksineen, esineineen ja muine piirteineen. Työ on hyvässä vaiheessa, ja ehkä ehdin saada sen valmiiksi.
Mitkä ovat olleet keskeisimpiä tutkimusintressejäsi?
Tässä on ehkä hyvä jakaa sana ”tutkimusintressi” kahteen eriaikaiseen osaan. Ensimmäinen niistä on opiskeluaikani (1973–1978) innostusjaksot, lähes poikkeuksetta hyvin intensiiviset, johonkin arkeologian tieteenalan kokonaisuuteen. Toinen on sitten opiskeluajan jälkeiset ”varsinaiset” tutkimusintressit, joiden piirissä olen tehnyt systemaattista tutkimustyötä ja jopa julkaisuja niiden pohjalta.
Opiskeluajan eli innostuskauden alussa minulla ensimmäiseksi oli kiihkeä rakkaussuhde Itämeren ympäristön ja Venäjän kivikauteen. Se tiivistyi Suomen kivikauteen suurelta osalta siksi, että esihistorian löytömakasiinin ollessa Nervanderinkadun toimitilojen kellarissa ja sinne ollessa pääsy lähes kellä vain; löytöjä oli helppo tarkastella. Vielä tänäänkin, nähdessäni Facebookissa kuvia vaikkapa Jan Fastin vetämien tutkimusryhmien esiin kaivamista kampakeramiikan paloista, sydämeni hypähtää. Tämä vaihe oli päällä noin 1973–1975. Luulen että tuon ajan isoin työni – joka samalla antoi edellytyksiä systemaattiselle aineiston keräämiselle ja käsittelylle – oli Oulun läänin Pyhäjärven löytöaineiston kartoittaminen proseminaarityönä. Olin kovin (ja naiivin) ylpeä, kun Mirja Miettinen ja Ville Luho järjestivät asiat niin, että sen kopio liitettiin esihistorian toimiston topografiseen arkistoon inventointikertomusten (mitä se ei tietenkään ollut, koska kenttätyö puuttui) kunnianarvoisaan sarjaan. Ties mihin se sittemmin joutui.
Toinen opiskeluajan innostuskohde oli pronssikausi, mutta muistan selvästi, että se oli ikään kuin hillitympää tai ei ihan niin tunteikasta kuin kivikausi-innostus. Molempien akateemisena mentorina joka tapauksessa oli C. F. Meinander, arkeologian laitoksen tuolloinen professori, joka ohjasi myös pronssikauden kätkölöytöjä käsitelleen toisen proseminaarityöni.
Pronssikausi-innostuksen aikana tulin ensimmäisen kerran kosketuksiin hautojen kanssa. Kivikauden puolellahan tunnettujen hautojen määrä tuolloin oli suhteellisen pieni ja valtaosa ajanjakson löydöistä asuinpaikoilta tai irtolöytöjä. Vielä syvemmälle hautojen maailmaan vei sitten pro gradu -työni, jonka tekemistä olin tietysti suunnitellut, mutta jonka todella potkaisi käyntiin esihistorian toimiston kenttätöiden määrän putoaminen tai jopa romahdus 1976–1977. Tämän välitön yhteiskunnallinen tausta puolestaan oli maailmanlaajuinen, erityisesti Suomessa tuntunut talouslama näinä ja muutamina seuraavina vuosina. Siinä siis maailmantalous kosketti yksityishenkilön elämää.
Graduaiheekseni valitsin Suomen rautakauden rautanuolenkärjet. Miksi? En muista, mutta voin arvella taustalla olleen tuolloisen innostukseni rautakauteen, johon syvennyin Hackmanin, Salmon, Kivikosken, Salon, Hirviluodon ja monen muun tutkijan julkaisujen avulla. Muutakin oli, kuten se, ettei kukaan aikaisemmin ollut nuolenkärkiä systemaattisesti käsitellyt. Ne ovat melko vaatimattomia ja huomaamattomia esineitä varsinkin mitä tulee viikinkiaikaa edeltävään rautakauteen. Lisäksi ne pienikokoisina kärsivät tietenkin hapettumisesta paljon enemmän kuin esimerkiksi keihäänkärjet ja muut suuremmat rautaesineet. Minulle ne antoivat mahdollisuuden siihen, joka oli jollain tavoin ollut osa tapaani tai taipumustani toimia nimittäin yrittää kerätä mahdollisimman laaja ja kattava aineisto ja päästä sitä kautta tuloksiin – jo proseminaarien töissäni olin saanut siitä hyviä kokemuksia.
Lisäksi oli olemassa minulle ajankohtainen tekijä: aihe tarjosi mahdollisuuden hivuttautua vielä yhden innostusvaiheeni (se alkoi jo 1974 Pekka Sarvaan pitämien keskiajan esineellinen kulttuuri -luentojen ollessa yksi inspiraation lähde) maailmaan nimittäin keskiaikaan, ehkä laajemminkin historialliseen aikaan. Jousi ja nuoli erilaisine teknisine muotoineen kun oli osa elämää molemmilla suurjaksoilla, siis rautakaudella ja historiallisella ajalla. Päätin nimittäin ottaa käsittelyyni sekä rautakauden että historiallisen ajan nuolenkärjet.
Olin jo hiukan työtä tehnytkin historiallisen ajan maalöytöjen kokoelmassa Ritarihuoneella (Museoviraston rakennushistorian osaston toimitiloissa) ennen kuin varsinaisesti kerroin aiheestani ja sen alasta ohjaajalleni professori Meinanderille. Hän suhtautui sinänsä positiivisesti asiaan, mutta kielsi minua ottamasta mukaan historiallisen ajan nuolenkärkiä. Asia oli hänelle arkeologian tieteenhistoriasta nouseva. Hän selosti asiaa sinänsä varsin ymmärrettävästi siten, että vanhojen aikojen esinetutkimuksessa on Helsingin yliopistossa perinteisesti olemassa oppituolijako, jonka mukaan esihistoriallisen ajan esineistö kuuluu arkeologian laitoksen, historiallisen ajan aineisto puolestaan kansatieteen laitoksen domeeniin. Ajallinen raja asettuu perinteiseen esihistoriallisen ja historiallisen ajan toisistaan erottavaan rajaan 1150 jKr. Hän hyväksyi kyllä vasta-argumenttini, joita esitin, mutta piti päätöksensä. En häntä siitä syytä, sillä hän oli vanhan liiton miehiä, jolle oppituolien väliset rajat oli vedetty eikä niitä ylitetty. Ei ollut kysymys aineistosta ja sen ”universaalisuudesta”, vaan yliopiston sisäisen jaon kehittymisen pysyvästä lopputuloksesta (sama jako toki oli Museovirastossa 1800-luvun loppuvuosilta alkaen muodostettuna).
Jatkoin, mielessäni jupisten, tietojen keräämistä historiallisen ajan nuolenkärjistä, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Ongelmaksi nousivat yhtäältä historiallisen suljettujen löytöjen puute ja toisaalta uuden keksinnön jalkajousen uudenlaiset nuolenkärjet. Oli hyvin vaikea saada niitä mukaan, sillä loppujen lopuksi kysymys oli gradun tekemisestä. Sen tekemisen ajallisen venyttämisen mahdollisuutta ei ollut. Sinänsä Meinander siis teki oikean päätöksen mutta vääristä syistä – tai näin ainakin katsoin silloin.
Joka tapauksessa minulle tarjoutui mahdollisuus käydä läpi Suomen rautakauden suurin löytökokonaisuus sellaisena kuin se ilmeni Museoviraston varastoissa. Opin siinä valtavan paljon (valtavan paljon olen myös unohtanut oppimastani) kaikesta löytöaineistosta. Yksi alueista oli hautakulttuuri. Löydöthän olivat ja ovat luulisin vieläkin pääosin kalmistolöytöjä, joten olin sisällä totisessa rautakauden korkeakoulussa. Mahdollisuutta työn syvällisyyteen ja kaikkikäsittävyyteen lisäsi se, että vaikka kävin ensi töikseni läpi esihistorian toimiston löytöluettelot, en pitänyt sitä riittävänä. Nuolenkärjethän, kuten edellä sanoin, verraten vaatimattomia, huonosti säilyneitä ja siksi vaikeasti tunnistettavia erityisesti viikinkiaikaa edeltävällä ajalla. Siksi kävin systemaattisesti läpi myös löytöaineiston laatikko laatikolta mahdollisesti löytääkseni sellaisia esineitä, joita luetteloija ei ollut merkinnyt nuolenkärjiksi mutta jotka sellaisiksi osoittautuivat makasiinityössäni. Siinä opin myös tuntemaan ilmaisun suljetun löydön merkityksen mutta myös sen ongelmat. Ja haudathan suljettuja löytöjä olivat ja ovat, jos mitkä – tai ainakin osaksi suljettuja. Tämän opetuksen tai oikeastaan yksityisopiskelun varassa sitten toimin myöhemminkin.
Gradun valmistumisesta on nyt 42 vuotta. Kehtaan nyt sanoa, että minulla oli liian kiire saada työ valmiiksi – yhtäältä piti näyttää närhen munat ties keille, toisaalta oli vakava tarve valmistua työmarkkinoille. Siksi siinä on runsaasti virheitä ja puutteita sekä varsinkin kömpelyyttä eikä professori Meinander ollut tyytyväinen, mikä koski, sillä hän oli arvostamani auktoriteetti. Mutta asia oli niin kuin oli. Johonkin rajaan asti olen kuitenkin tyytyväinen, että sain ainakin osin aikaan järjestystä nuolenkärkien suhteen. Erityistä tyydytystä tunsin siitä havainnosta, ettei nuolenkärkien ryhmittelyssä kannata kiinnittää suurta huomiota lehden muotoon päinvastoin kuin oli tapana keihäänkärkien suhteen. Muoto varioi lähes tulkoon sattumanvaraisella – tai siltä minusta tuntui – tavalla vanhemmasta roomalaisajasta ristiretkiaikaan ja edelleen historialliseen aikaan. Olennaisempaa oli tarkastella kiinnitysosan rakennetta ja muotoa. Havaitsinkin sellaisen nuolenkärkiryhmän, jonka esineet luonnehtivat rautakauden vanhempaa jaksoa kansainvaellusajan loppuun asti. Kyse on kärjistä, joiden ruoto on litteä ja poikittain lehden tasoon nähden. Tapa tehdä nuolenkärjet näin häviää merovingiajalla. Sitten alkaakin niiden nuolenkärkien aika, joissa on ruodon ja lehden välissä varsiosa – siis useimmille tuttu viikinki- ja ristiretkiajan muoto. Toisaalta suuri osa nuolenkärjistä jäi enemmän tai vähemmän piirteidensä muodollisen ryhmittelyn tasolle ilman, että ne sitten kertoivat mitään erikoista sen enempää kronologisesti kuin alueellisesti. Mutta hyvää harjoitusta ja kokemusta opinnäyte antoi.
Kun graduni sitten sain valmiiksi 1978, olin sen kautta siirtynyt edellä kuvaamani mukaisessa tutkimusintressi-jaottelussa innostus-ajasta tutkimusintressi-aikaan. Se merkitsi samalla siirtymistä opiskeluajasta arkeologian ammattilaisen palkkatyönteon aikaan.
Minkälaisilla kalmisto- tai hautakohteiden kaivauksilla olet ollut mukana? Mikä tutkimuksissa on ollut kaikista mieleen jäävintä?
Ensimmäisen kerran kohtasin hautojen maailman arkeologian laitoksen opetuskaivauksella Espoon Dåvitsin esiroomalaisen ajan kalmistolla toukokuussa 1974. Paikka valikoitui opetuskohteeksi professori Meinanderin aihetta ja paikkaa koskevan tutkimusintressin takia. Vajaat kymmenen vuotta aikaisemmin paikalla tehdyissä kaivauksissa oli löydetty muun muassa kaularenkaita, runsaasti keramiikkaa (erityisesti Morbyn) ja muuta. Meinanderhan oli 1954 väitellyt Suomen pronssikaudesta, ja häntä kiinnosti huomattavan paljon vuosisadat ennen Kristuksen syntymää. Hän olikin 1969 julkaissut artikkelin Dåvits, en essä om förromersk järnålder, jossa oli varsin vaikuttavia ja komeita tulkintoja; retoriikka oli vetoavaa. Siitä tuli jonkin sortin kulttijulkaisu laitoksen ja esihistorian toimiston ”nuorten leijonien” (ansaittu ja ansaitsematon pilkkanimi henkilöistä, joiden joukkoon kuuluivat mm. Seger, Kokkonen, Muurimäki, Vuorinen ja haastateltu) piirissä enkä omasta puolestani lakkaa vieläkään arvostamasta kirjoituksen ennakkoluulotonta asennetta. Näiden 1973–1975 kukkoilleiden nuorten leijonien tunnusomainen piirre oli kiinnostus New Archaeologyyn vastakohtana ties mihin vanhanaikaiseen. Visuaalinen ryhmään kuulumisen ilmentymä oli harkiten ja osoittelevasti tehty uuden arkeologian oppisuunnan kirjojen kantaminen kainalossa esihistorian toimiston käytävällä. Sanottiin puoli- tai täysvakavissaan, että sellainen näky sai toimiston eksekutiivisissa kerroksissa aikaan merkinnän: tuota ei päästetä toimiston kaivauksille.
Dåvitsin kaivaus oli sinänsä kiinnostava, ja siinä sai hyvää oppia erottaa palaneita luita, keramiikan pieniäkin siruja ja muuta, mutta muuten kokonaisuudesta jäi sekava kuva (sen kenttäjohtajana ei ollut Meinander). Saattaa hyvinkin olla, ettei sitä kaivajien eli opetuslasten seassa oikein edes kalmistokohteeksi osattu hahmottaakaan, jos nyt minkäänlaiseen hahmotukseen kellään alkeisopiskelijalla oli kykyjä. Ja tulihan siinä muun ohessa harjoiteltua sitä, miten fasaanikoiraan saa oikein kunnolla soidinriehuntaan, kun puhaltaa peukaloiden välissä olevaan heinänlehteen.
Samana kesänä 1974 pääsin Seija Sarkin johtamille kaivauksille Nastolan Ristimäen kalmistolle. Siellä oli tehty kaivauksia jo 1900-luvun alkupuoliskolla, ja syystä tai toisesta kenttätyöt aloitettiin uudelleen 1973 Anja Sarvaan johdolla. Seuraavana vuonna Seija vastasi tutkimuksesta yksin. Yhtenä muutamista kaivajista – Jarmo Kankaanpääkin oli siellä – sain otollisen paikan tutkia ruumishaudan ilmeisesti alinta kerrosta. Luultavasti opimme kaikki siinä sellaista välttämätöntä pikkutarkkuutta, jota opetuskaivauksella ei vielä saanut.
Myös kesällä 1975 olin kalmistokaivauksella, nimittäin Tyrvännön Retulansaaren hankkeessa, joka oli arkeologian laitoksen käynnistämä. Röykkiö tai kumpu oli sisällöltään vaikeasti hahmotettava enkä ole vielä tänä päivänäkään ihan varma siitä, että se oli ”vain” hauta. Tällä kaivauksella pääsimme myös kunnolla mukaan luonnontieteelliseen aineiston keräämiseen. Milton Núnez kokeili nimittäin siellä siemen- ja muun makroaineiston löytämistä kelluttamalla, perusaineena vahvasti suolattu vesi – jos muistan oikein. Vapaa-ajalla kokeilimme raudantekoa hölmästä. Menestyksemme oli heikko, mutta rattoisaa se oli. Myös Retulansaaren kuppikivien suhteen teimme kokeiluja muun muassa kaatamalla kossua tai kaljaa kuppeihin. Kyllä aines yön aikana poikkeuksetta hävisi, joten jotain mystistä tapahtui. Systemaattiseen tutkimukseen ei uhriaines kuitenkaan riittänyt.
Valmistumiseni jälkeen ainoa hautakokemukseni inventointien aikana muistiin merkitsemieni röykkiöiden ohessa oli Evijärven Isokankaan mahdollinen hauta. Paikka oli hiekanoton vuoksi tuhottavaksi tuomittu myöhäiskivikautinen asuinpaikka, jossa oli useita tuolloin Madenevan tyypin kodanpohjiksi nimettyjä painanteita reunavalleineen. Muistaakseni kesän 1979 kaivauksessa tuli lähellä toisiaan esiin meripihkariipus ja nuolenkärki. Tulkitsin kokonaisuuden haudaksi, mutta aika epävarma asia on; esimerkiksi punamullasta ei löytynyt jälkeäkään.
Kun pääsin keskiaikaisten kivikirkkojen kaivauksiin kiinni, olin sekä pessimistinen että optimistinen hautojen löytämisen ja tutkimisen suhteen. Optimistinen, koska tietäen hautoja kirkoissa olevan arvelin pystyväni paremmin ja ammattitaitoisemmin tutkimaan niitä verrattuna aikaisempiin kirkkokaivajiin, jotka olivat olleet ammatiltaan arkkitehteja, opettajia ja taidehistorioitsijoita. Pessimistinen, koska tiesin kirkkoihin hautaamisen määrän kasvaneen eksponentiaalisesti 1600-luvulta eteenpäin, joten uuden ajan hautojen kaivaminen oli varmastikin tuhonnut minua kiinnostaneita keskiajan hautauksia. Jo ensimmäinen kaivaukseni Espoon kirkossa (ks. edellä) osoitti, kuinka toivoton tilanne oli. Suurin osa kaivauksiin osoitettua rahasummaa, siis kaivausaikaa, kului siihen, että edes jollakin tarkkuudella yritti päästä läpi sen suunnattoman sekasotkun, jonka 1600–1700-lukujen hautaukset ja uudelleen hautoja kaivettaessa tuhoutuneet haudat ja hautojen jätteet muodostivat. Loppujen lopuksi jouduin tunnustamaan, että yhtään sellaista hautaa, jonka voisi arvella olevan ajalta ennen vuoden 1600 tienoota, en kyennyt osoittamaan.
Myös seuraava kirkkokaivaukseni Lempäälän kirkossa osoitti saman, mutta sillä erolla, että nuorempia hautoja ja niiden jäännöksiä oli luultavasti kirkon lattian alle hautaamisen lopettamispäätöksen jälkeen 1700-luvun lopulla kärrätty pois kirkosta johonkin tuntemattomaan paikkaan. Siten nuorin kulttuurikerros oli Espoon kirkon vastaavaa ohuempi, mutta Lempäälässä olivat muut ongelmat rajuja. Heikosti rahoitetun tutkimustyön ajankohdan määräsi kirkon restauroinnin aikataulu tapahtumaan helmikuusta huhtikuuhun 1983. Kirkko oli jätetty kylmilleen ja maa (kulttuurikerros) kokonaan kovassa roudassa. Sitä oli mahdotonta kaivaa suorin arkeologisin keinoin. Routa täytyi sulattaa, mutta siihen ei ollut muita mahdollisuuksia kuin seurakunnan omistamat lämmittimet, joiden avulla lumi, jää ja routa sulatettiin kirkkomaalle talvisaikaan kaivettavien hautojen kohdalla. Niiden kattama ala oli tietysti pieni – yhden normihaudan laajuinen. Niillä kirkon lattian alainen maakerros siis sulatettiin, pala palalta ja kerros kerrokselta. Virikkeenä jos ei muulle niin ikuisuusajatuksille oli se haju, jonka sulava, kostea hautajäännöspitoinen kulttuurimaa nostatti. Työ kävi siis varsin hitaasti, joten täälläkään ei mielekkäitä mahdollisuuksia tarkalle vanhojen hautojen tutkimukselle ollut.
Esinelöydöt toki olivat runsaat, joukossa jopa filigraanihopeaan upotettu vuorikristalli, josta jopa Kalevalakoru innostui Leena Tomanterän aloitteesta tekemään replikan. Missähän Museoviraston kätköissä alkuperäinen esine nykyisin lieneekään? Näyttelyissä sitä ei ole näkynyt.
Vasta Rengon kirkko ja sen haudat antoivat minulle mahdollisuuden tehdä edes mitenkuten tarkkaa työtä hautojen parissa. Se olikin erikoistapaus: 1500-luvun alkupuolella muurattu kivikirkkorakennus hylättiin käytöstä jo 1600-luvun puolimaissa. Sen tilalle rakennettiin pienet toisiaan ajallisesti seuranneet puukirkot, mutta ei kivikirkon kohdalle. Tämä sai aikaan sen, että sitä 1600–1700-lukujen hautaustungosta, joka leimaa pysyvästi käytössä olevia keskiajan kirkkoja, ei ollut. Toki niitä jonkin verran tehtiin, kuten todistelin ad hoc -menetelmällä kaivauksen aikana ja sen jälkeen 1993 ilmestyneessä Rengon pitäjänhistoriassa. Vasta näinä aikoina, yli 35 vuotta kaivauksesta, löydöistä julkaistaan syvemmälle luotaava tieteellinen artikkeli (jonka ilmestymisestä tiedotetaan ainakin somessa).
Mikä arkeologinen kohde Suomessa tai muualla tehnyt on sinuun erityisen vaikutuksen? Miksi?
Mustasaaren kirkontienoo. Siellä voi kohtuumittakaavaisella alueella sekä tarkastella näkyviä että aavistella näkymättömiä jälkiä suunnilleen 1200-luvun jälkipuoliskolla perustetun pitäjän keskuksesta eli kirkonkylästä, joka sittemmin 1600-luvun alussa muutettiin kaupungiksi ja joka 1800-luvun puolivälissä hävisi olemasta transformoituen Vaasan kaupungin osaksi (Vanha Vaasa) elämään hiljaista elämäänsä. On vaikea muualta Suomesta osoittaa muinaisjäännöstienoota, jossa ovat jäljellä kivikirkon ja kirkkomaan sekä kellotapulin rauniot, jäljet torista, triviaalikoulusta, raatihuoneesta, osia tie- ja katuverkostosta korttelijakoineen, linnakumpu, hovioikeus ja muuta. Se on kuin mallikuva muinaismuistoalueesta, joka voi muodostua historian sattumien ja johdonmukaisuuden kautta.
Minkälaisia neuvoja antaisit nuorille tutkijoille? Miten alalla parhaiten pärjää?
Ensimmäinen neuvo nuorelle tutkijalle: kun huomaat kiinnostavan aiheen, ryhdy opiskelemaan sen tutkimushistoriaa. Tee se systemaattisesti, perusteellisesti ja oikoteittä. Muodostele jo tässä vaiheessa niin paljon kuin pystyt kysymyksiä, joita tutkimushistoria tuo mukanaan ja herättää. Eksplikoi ne heti alkuun kunnolla, mutta ole valmis muuttamaan, muokkaamaan ja jopa heittämään roskiin niitä. Älä jätä ensi innostuksessa näitä asioita johonkin myöhempään aikaan, jolloin sinulla olisi paremmin aikaa niitä pohtia. Ei sitä aikaa kuitenkaan tule, vaan aikanaan joudut tekemään pintapuolisen tutkimushistorialuvun.
Opiskele uutterasti tieteen historiaa ja tieteen filosofiaa. Älä tyydy viimeisimpään muotikirjailijaan. Älä ala miettimättä tutkia sitä kenttää, jonka opiskelija-, tutor- ja opettajapiireissä hoetaan juuri nyt olevan huipputärkeintä ja ajanmukaisinta.
Älä säästä aikaa ja rahaa, vaikka ne olisivatkin omiasi. Mene kentälle (laajassa merkityksessä), opi ja viisastu siellä. Parhaiten pärjääminen taas? Tee tutkimustyötä perusteellisesti, itsekriittisesti ja oikoteitä etsimättä.
Markus Hiekkasen keskeisimpiä julkaisuja (täydellinen julkaisuluettelo löytyy pdf-muodossa Turun yliopiston sivuilta):
The Stone Churches of the Medieval Diocese of Turku. A Systematic Classification and Chronology. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja, Finska Fornminnesföreningens tidskrift 101 (Acad. diss.). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, Finska Fornminnesförening, 1994, 409 p.
The Bishop´s Landscape of Stone Churches in Finland 1260–1560. Religion and Belief in Medieval Europe. Papers of the ‘Medieval Europe Brugge 1997’ Conference. Volume 4. Edited by Guy De Boe & Frans Verhaeghe. Zellik 1997, p. 149–157.
The Christianisation of Finland – a Case of Want of Power in a Peripheral Area. Medieval Europe Basel 2002. Centre Region Periphery. 3rd International Conference of Medieval and Later Archaeology. Preprinted Papers Vol. 1. Edp. Guido Helmig, Barbara Scholkmann, Matthias Untermann. Hertingen 2002, p. 488–497.
Reformation and Unfinished Churches in Finland. Papers given at the The Archaeology of Reformation Conference, February 2001. Ed. by D. Gaimster & R. Gilchrist. The Society for Post-medieval Archaeology. Monograph I. Maney Publishing, London 2003, p. 67–77.
Suomen kivikirkot keskiajalla. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava (2. painos / edition 2005), 270 p.
Wooden Main Altars in the Medieval Stone Churches of Finland. Arheoloogiga Läänemeremaadep. Uurimusi Jüri Seliranna aukp. Travelling with an Archaeologist through the Baltic Countries. Studies in Honour of Jüri Selirand. Muinaisaja teadus, Research into Ancient Times 13. Tallinn 2003, p. 95–106.
Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1117. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2. painos / edition 2007; 3. painos / edition 2014 = Kirjokansi 87, 654 p.), 650 p.
The Long Reformation: From Catholic to Lutheran Altar Monuments in Finland 1520–1880. Archäologie der Reformation. Studien zu den Auswirkungen des Konfessionswechsels auf die materielle Kultur. Hrsg. von Carola Jäggi und Jörn Staecker. Arbeiten zu Kirchengeschichte Band 104. Walter de Gruyter. Berlin, New York 2007, p. 98–116.
”The Stripping of Altars” on the fringes of Europe. The 17th Century Relocation and Rearticulation of Finnish Medieval High Altars after the Reformation. Art and the Church. Kunst und Kirche. Religious Art and Architecture in the Baltic Region in the 13th–18th Centuriep. Kirchliche Kunst und Architektur in der baltischen Region im 13.–18. Jahrhundert. Conference dedicated to the centenary of Sten I. Karling in Tallinn, Sept. 6–9, 2006. Institute of Art History, Estonian Academy of Arts, Tallinn University of History. Konferenz, dem hundertjährigen Jubiläum von Sten I. Karling gewidmet, in Tallinn, 6.–9. September, 2006. Kunsthistorisches Institut der Estnischen Kunstakademie, Historisches Institut, Universität Tallinn. Edited by Krista Kodres & Merike Kurisoo. Estonian Academy of Arts, Prodeedings 18. Tallinn 2008, p. 119–130.
Burial practices in Finland from Bronze Age to the Early Middle Ages. Från hedniskt till kristet. Förändringar i begravningsbruk och gravskick i Skandinavien c:a 800–1200. Sällskapet Runica et Mediaevalia. Opuscula 14. Ed. Bertil Nilsson. Stockholm 2010, p. 271–378.
Keskiaikaisia kalkkimaalauksia Mynämäen kirkossa. TAHITI Taidehistoria tieteenä, Konsthistoria som vetenskap, 01/2011.
Finlands medeltida stenkyrkor. Stockholm: Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitetsakademien, 937 s.
KALMISTOPIIRI 