Arkeologit Haastattelut Itä-Eurooppa ja Venäjä Kalmistopiiri Rautakausi Suomi

Perinteisen arkeologian ja kenttätöiden ystävä – Haastateltavana Jukka Luoto

Arkeologi FT Jukka Luoto toimi pitkään Lappeenrannassa Etelä-Karjalan museon amanuenssina. Tässä Kalmistopiirin haastattelussa hän kertoo arkeologisesta urastaan sekä kenttätöiden ja ”mullanmakuisten” tutkimusten viehätyksestä.

Kuinka päädyit arkeologiksi ja minkälainen urasi on ollut?

Olen syntyisin Turun Kuralasta. Ilmeisesti äitini vaikutuksesta olen ollut aina kiinnostunut historiasta ja lähinnä juuri Aurajoen laakson varhaisista vaiheista. Äitini on kotoisin Kuralan Ristimäen koululta, jonka polttokenttäkalmistoa A.M. Tallgren tutki pari vuotta ennen hänen syntymäänsä. Nuo tutkimukset joista meillä aina puhuttiin saivat jatkoa 1950-luvulla. Kaivauksia johti Anna-Liisa Hirviluoto ja piirtäjäapulaisena oli Pirkko-Liisa Lehtosalo. Me pikkupojat olimme riesana kaivauksilla, mutta yksi tovereistani (Martti Lainio) löysi turpeiden irrottamisen yhteydessä kalmiston huomattavimman esinelöydön: ristiriipuksen. Hirviluoto karkotti meidät sittemmin kaivauksilta. Tuolloin 1950-luvulla kaivettiin myös Liedon Vanhallalinnalla, jossa vierailin isäni ja Mauno Wanhalinnan kanssa. Itselleni käännettä merkitsi Liedon Kotokallion kaivaukset (Pirjo Lahtiperä/Vare). Osallistuin noihin kaivauksiin ylioppilaaksitulovuotenani.

Liedon Kotokallion pronssikautinen hautaröykkiö, jonka kaivauksilla Luoto oli mukana 1950-luvulla. Kuva: Teija Tiitinen.

Arkeologin uraa en osannut ajatella, mutta uskoin museolaitoksesta löytyvän valmistumiseni jälkeen työtä. Oikein en osaa sanoa miten askeleeni kulkivat helpommin Hämeenkadulla sijaitsevaan arkeologian laitoshuoneeseen kuin yliopiston päärakennuksen yläkerrassa oleviin kansatieteen tiloihin. Luultavasti arkeologiassa pyöri ikäistäni joukkoa ja itse asiassa opiskelijan oli helpompaa värväytyä arkeologian kenttätöihin kuin haastattelijaksi kansatieteen työväenkulttuuriprojekteihin. Sitä paitsi kansatieteen epämuseaalisuus ja etääntyminen esineellisestä kansankulttuurista oli minulle vierasta.

Arkeologian oppiainetta hallitsi vapaaehtoinen assistentti Pirjo Lahtiperä. Hän ryhtyi Unto Salon neuvosta opiskelemaan osteologiaa Tukholmassa. Tämä avasi minulle mahdollisuuden astua tuohon vapaaehtoisen assistentin toimeen ja saatoin nauttia 100 mk:n kuukausipalkkaa. Sitoutuminen laitoksen töihin mahdollisti pääsyn myöhemmin assistentiksi, jossa toimessa olin varmaan yksi yliopiston pisimmän uran tehneistä. Professorin viransijaisuutta hoidin parissa vaiheessa ja yliopistourani lopulla olin Suomen Akatemian nuorempana tutkijana. Vuonna 1990 yliopisto sanoi 20 vuotta jatkuneen yhteistyömme irti, ja jouduin etsimään muuta työtä. Sitä löysin Etelä-Karjalan museosta, jossa toimin 20 vuotta amanuenssina. Nimitykseni tuohon toimeen oli kiistanalainen kun olin muutaman kuukauden museoapulaisen  toimen lisäksi ollut vain Liedon Vanhalinnan museon intendenttinä. Tuo toimi ei ollut päätoimi ja siksi minua yritettiin kammeta ulos tuostakin toimesta. Amanuenssin virka ei ollut arkeologin toimi ja saatoin siksi vain pyrkiä edistämään arkeologista tutkimustoimintaa. Mahdollisuus työskennellä kaivauksilla, joka mielestäni on arkeologin perimmäinen tehtävä, ei ollut tässä toimessa mahdollinen.

Etelä-Karjalan museo, joka tuli Luodolle tutuksi amanuenssina toimiessaan. Kuva: Sami Tikka.

Mitkä ovat olleet keskeisimpiä tutkimusintressejäsi?

Moni varmaan nykyäänkin pohtii illanistujaisissa ainakin vuoden ajan gradun aihettaan. Minulla oli kiire saada gradu ja muut opinnot tehtyä, sillä vuosikymmenien valmistelun jälkeen arkeologian oppiaine/laitos oli aloittamassa säännöllistä toimintaa professorin johdolla. Oli ilmeistä että vasta valmistuneella maisterilla olisi tarjolla työtehtäviä. Olin nähnyt  jossain määrin kaupunkikaivauksia, jotka harvoin vastasivat sitä mitä minä ymmärsin arkeologialla. Siksi tein graduni kummemmin harkitsematta kivikauden teemasta. Elämäni sai uuden käänteen kun arkeologian professoriksi valittiin hyvin tuntemani Unto Salo. Hän tunsi velvollisuudekseen päättää Liedon Vanhanlinnan tutkimukset ja edellytti minun ottavan sen tehtäväksi assistentin toimessa. Vuosien kuluessa olen tutkinut linnoja eri puolilla Suomea: Varsinais-Suomessa neljää, Turunmaalla yhtä, Satakunnassa kolmea ja Etelä-Karjalassa kahta.

Unto Salo käsitti arkeologian oppiaineen rautakauden (keskiaika, pronssikausi) tutkimuslaitokseksi. Vastakohtana hänellä oli kivikauden tutkimus. Siksi tutkimusteemakseni vakiintui Varsinais-Suomen rautakautinen asutus, johon pyrin syventymään kaivauksin.

Liedon Vanhalinna. Kuva: Kaisa Lehtonen.
Jukka Luodon väitöskirja käsitteli Liedon Vanhalinnan linnavuorta (Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 87, 1984).

Jotain intohimoa koin vasarakirveskulttuuria kohtaan. Syyksi siihen epäiltiin sitä opetusta, jota Torsten Edgren antoi 1970-luvun alussa. Hän moitti luennoillaan kuulua Mats P. Malmeria. Minun näkemykseni oli täysin päinvastainen. Malmer julkaisi Jungneolithische Studien -teoksensa jo 1960-luvun alussa. Sitä luettiin vielä 1970-luvulla ahkerasti, mutta aika alkoi olla jo toinen. Pohjoismaisen erittelevän arkeologian tilalle oli tulossa amerikkalainen antropologisesti suuntautunut tutkimus, joka ei ole minua puhutellut. Minulla ei ollut tilaisuutta tutkia vasarakirveskulttuuria kaivauksin. Siksi toimintani tällä saralla jäi ohueksi.

Olen venäläisen arkeologian ihailija. Useat sikäläiset tutkimukset ovat aidosti mullanmakuisia päinvastoin kuin nykyiset länsimaiset usein monisanaiset keskustelevat tutkimukset. Samoin Paimion kaivauksilla 1980-luvulla löydetty aineisto on pakottanut minut perehtymään Baltian ja Puolan rautakauteen. Tähän on jossain määrin vaikuttanut tuttavuuteni liettualaisen Vytautas Kazakevičiuksen kanssa, jonka opin tuntemaan jo ennen Neuvostoliiton hajoamista ja sikäläisen arkeologian kansainvälistymistä.

Jukka Luoto esitelmöimässä Turun yliopiston arkeologian oppiaineen 50-vuotisjuhlaseminaarissa. Kuva: Heli Etu-Sihvola.

Minkälaisilla kaivauksilla olet ollut mukana? Mikä tutkimuksissa on ollut kaikista mieleenjäävintä?

Tutustuin Unto Saloon Kokemäen Perävainionmäen rautakautisten röykkiökaivausten yhteydessä. Opin häneltä kaivaustekniikkaa ja näin hänessä pontevan ja asiansa osaavan kaivausten johtajan. Valitettavasti hänellä ei ollut halua johtaa kaivauksia enää professoriksi tultuaan.

Varmaan Vanhanlinnan kaivaukset ovat olleet minulle keskeisiä, vaikka paikalla sovellettava tutkimusstrategia oli jo ennen aikaani aiheuttanut paljon ristivetoa. Tutkin Kimmo Seppäsen kanssa mitättömällä apurahalla Sauvon Lautkankareen muinaislinnaa ja löysimme sieltä myös varhaismetallikautista kerrostumaa. Se sai vastaväittäjäni myöntämään, että myös Suomen muinaislinnoilla on näin varhaiseen aikaan ajoittuvaa käyttöä.

Jukka Luoto osoittaa kivien alla olevaa kulttuurikerrosta Perävainionmäen kaivauksella 1970. Kuva: Unto Salo.
Kokemäen Perävainionmäen röykkiökalmistoa nykypäivänä. Kuva: Teemu Väisänen / Satakunnan Museo.

Vasta Suomen Akatemiassa työskennellessäni saatoin toteuttaa taloudellisesti turvattuja laajahkoja kaivauksia, joista Paimion Spurila on kuuluisin roomalaisaikaisten löytöjensä vuoksi. Minulle oli tuolloin kuitenkin käynyt samoin kuin Unto Salolle. Johdin kaivauksia pääasiassa enää työpöydän takaa Turun kasarmialueen vanhasta kasarmirakennuksesta käsin.

Tavoitteeni oli selvittää nykyisen kyläasutuksen alkuperää. Pieni sivujuonne kaivauksissa oli koetutkimus Spurilan kartanon entisellä tontilla. Toiveeni oli löytää keramiikkaa rautakauden eri vaiheilta ja näin osoittaa asutuskontinuiteettia tällä paikalla. Johdin taas kaivauksia työpöydän takaa. Niin työpaikalleni kuin kotiini alettiin soitella kentältä. Kaivaus oli paljastanut kartanon peruskivien alta roomalaisaikaisen torvipäisen kaularenkaan! Kaivajat olivat innostuneita tästä hyvin harvinaisesta löydöstä ja joutuivat varmaan hämilleen kun en ollut löydöstä kovinkaan innoissani. Sehän osoitti ilmeisenä hautalöytönä, ettei ainakaan tuolla paikalla ole asuttu yhtäjaksoisesti roomalaisajalta 1700-luvulle.

Kuvassa oikealla Paimion Spurilasta löytynyt roomalaisaikainen kaularengas. Kuva: Heli Etu-Sihvola.

Mikä arkeologinen kohde on Suomessa tai muualla tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen? Miksi?

Turun yliopisto ryhtyi tutkimaan Suomen kaupunkilaitoksen varhaisvaiheita, mutta minulla ei ollut roolia näissä tutkimuksissa. Tutustuin kuitenkin kirjallisuuden perusteella ja osallistuessani matkoihin suomalais-venäläisen arkeologian työryhmän ulkojäsenenä Novgorodiin ja sen kaupunkikaivauksiin. Työtehtäväni eivät vieneet minua myöhemminkään kaupunkiarkeologian piiriin, mutta olen aina myöhäisrautakautta käsitellessäni ainakin katsonut mikä kunkin esinetyypin asema on Novgorodin dendroajoitetuissa asutuskerrostumissa.

Toinen kaupunkiarkeologinen kaivauskohde, johon nuorena tutustuin, oli Björn Ambrosianin kaivaus Birkan satamassa. Siihen tutustuin vain tutkimusraporttia lukien, mutta se on mielestäni erinomainen stratigrafiaa soveltava tutkimus.

Arkeologiset kaivaukset Novgorodissa vuonna 2009. Kuva: Vadim Zhivotovsky.

Minkälaisiin arkeologisiin teemoihin tai asioihin suosittelisit tulevien arkeologien tarttuvan?

Vaikutelmani on se, että nykyiset kaivausalat ovat pieniä ja tämä tietenkin johtaa juuri kiinteisiin jäännöksiin kohdistuvan tutkimuksen vähyyteen. Laaja-alaiset kaivaukset, joihin mielellään osallistuisi laajasti arkeologin uraa suunnittelevia tai aloittelevia, olisivat tärkeitä.

Ihailemani Mats P. Malmer totesi jo 1970-luvulla arkeologian kehittyvän muinaisjäännöksistä ja varsinkin esineistöstä riippumattomaksi ympäristötieteeksi. Arkeologia kehittyy osaksi luonnontiedettä. Tämän tulisi näkyä myös esineisiin kohdistuvassa tutkimuksessa. Esinetyypeille olisi luotava kiinteät tyypit tunnuksineen, niin että kunkin kaivauskohteen artefaktivalikoima voitaisiin ilmaista siitepölyanalyysin tapaan kertoilematta kunkin esineen olemusta ja tutkimushistoriaa erikseen.

Keskieurooppalaiselle julkaisutoiminnalle on ominaista yksityiskohtaisten piirrosten käyttäminen. Toivoisin tämän tavan leviävän myös Suomeen.

Jukka Luoto esitelmöi Suomen itärajan kehityksestä Parikkalan Koitsanlahdessa 2001. Kuva: Jaakko Halko.

Jukka Luodon julkaisuja ja toimitustöitä (poiminta)

Salo, Unto, Bäckström, Per-Gösta & Luoto, Jukka 1972. Satakunnan kiinteät muinaisjäännökset. Satakunnan seutukaavaliitto, Pori. 146 s.

Luoto, Jukka 1984. Liedon Vanhanlinnan mäkilinna. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 87. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. 235 s.

Luoto, Jukka 1985. Huittinen, Länsi-Suomen kansanopisto, Raiskionmäki, Merovinki- ja viikinkiajan kalmiston tutkimus 1972-1973. Karhunhammas 9: 85-113.

Luoto, Jukka & Asplund, Henrik 1986. Två halsringar med halvklotformiga ändknoppar från Spurila i Pemar (Paimio). Iskos 6: 67-76.

Luoto, Jukka 1987. Liinmaan Linna Eurajoella. U. Heino, U. Salo & J. Luoto (toim.) Eurajoen historia I. Eurajoen kunta ja seurakunta, Eurajoki.

Luoto, Jukka 1987. Muutamia lisiä Suomen vasarakirveskulttuurin alkuperän ongelmaan. Faravid 11, 1987: 7-16.

Luoto, Jukka 1988. Esihistoria. E. Hiltunen, J. Luoto & H. Mansikkaniemi (toim.) Liedon historia I. Liedon kunta, Turku: 59-192.

Luoto, Jukka 1990. Esihistoriallisista kivikiekoista. Faravid 14, 1990: 7-22.

Luoto, Jukka 1990. Esihistorian aika. K. Alifrosti & J. Luoto (toim.) Sauvon historia I. Sauvon kunta: Sauvo, 1-56.

Luoto, Jukka 1991. Joutsenolainen muinaissuksi. Kotiseutu 1991:1, 24-26.

Luoto, Jukka 1991. Paimion Nakolinna. Suomen Museo 1990: 45-74.

Luoto, Jukka 1992. Pähkinäpensaan (Corylus avellana) ja tammen (Quercus robur) ravintokäyttö Suomessa esihistoriallisena aikana. Sorbifolia 22(4)-1991: 200-205.

Luoto, Jukka 1993. Metallianalyysejä pronssi- ja tinaesineistä. Faravid 16, 1993: 377-384.

Luoto, Jukka 1993. Paimensauvaneulojen varhaishistoriaa. Suomen Museo 1993: 163-167.

Luoto, Jukka 1996. Maanviljelyselinkeinot Etelä-Karjalassa 3000 BC – AD 1500. Sihti 4: 37-57.

Luoto, Jukka 1997. Asutus ja väestö kivikaudelta 1800-luvulle, – A. Talka (toim.) Imatran kirja. Jyväskylän yliopiston kotiseutusarja n:o 35, Jyväskylä: 32-58.

Luoto, Jukka 1998. Baltian ja Suomen vasarakirveskulttuurien rooli Itämerensuomalaisten kansojen muodostumisessa. Muinaistutkija 4/1998: 83-91.

Luoto, Jukka 2000. Baltiskije kontakti v epohu kamennogo veka v Finlandija. – Slavjane, finno-ugri, skandinavi, voltskie bulgari, Papers of the International Scientific Symposium on archaeology and history, May 11-14, 1999 Pushkinskie Gory, ed. A. N. Kirpichnikov, E. N. Nosov, I. Saksa, s. 135-144, Sankt-Petersburg.

Luoto, Jukka 2003. Muinaislinnat, millon ja mihin tarkoitukseen? Teoksessa: Muinainen Kalanti ja sen naapurit, toim. Veijo Kaitanen, Esa Laukkanen ja Kari Uotila, s. 171-184, Hämeenlinna.

Luoto, Jukka 2005. Hiukkasaari, Linnoitetun asuinpaikan tutkimus. Tyrvään seudun Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja LXXXVI, Vammala. 103 s.

Luoto, Jukka 2008. Viisikymmentä vuotta uutta arkeologiaa. Muinaistutkija 2/2008: 43-44.

Luoto, Jukka 2012. Kivikautisesta maanviljelyksestä. Suomen Museo 2011: 106-116.

Luoto, Jukka & Pylkkö, Ilkka 2019. Itää vai länttä? – Varhaisia kristillisiä vaikutteita Etelä-Karjalan arkeologiassa. Etelä-Karjalan maakuntayhdistys, Helsinki. 170 s.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.