Veli Pekka Toropainen
Kaikki turkulaiset eivät olleet niin onnekkaita, että he olisivat saaneet kuolla rauhassa kristillisesti ja tulla haudatuksi komeasti. Heitä koskivat usein eri säännöt, kuin muita. Varattomuus saattoi aiheuttaa poikkeustilanteita hautaamisessa, vaikka tämä ei ollutkaan vainajan vika. Myös kuolemaan tuomittujen rikollisten ja itsensä surmaajien ruumiiden käsittely poikkesi radikaalisti kunniallisen kuoleman kohdanneiden turkulaisten hautajaisista (ks. myös Rikollisten ja syntisten hautaustavoista ja hautapaikoista). Turun raastuvanoikeuden ja sen tutkivana alioikeutena toimineen kämnerinoikeuden pöytäkirjat sisältävät runsaasti tietoja luonnottoman kuoleman kokeneiden henkilöiden kuolemansyyntutkimuksia ja tietoja suhtautumisesta rikoksiin. Lain yksiselitteiset kuolemantuomiot määrittelivät myös rikollisen ruumiin käsittelyn suuntaviivat. Turussa noudatettiin vielä 1600-luvulla niiden toimeenpanossa keskiaikaista, noin vuonna 1350 annettua, kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunginlakia. Sen lisäksi Mooseksen laki oli otettu vuonna 1608 osaksi valtakunnanlakia. Vuoden 1653 rangaistusjärjestys ja muut asetukset määrittelivät yksittäisiä toimenpiteitä tarkemmin. Artikkelin lainkohdat ovat alla olevasta Abraham Kollaniuksen suomennoksesta vuodelta 1618.
Ruohdhin Waldacunnan
CAUPUNGIN LAKI
Suuri Woimallisen cor-
keasta sughusta syndyneen
Ruhtinan ja Herran
Herr
Gustaff Adolphin
Ruohdhin, Göthein, Wändin etc.
Kuningan Suuriruhtinan Suo-
menmaallen, Hertuan Wiroi-
hin ja Carjalaisihin etc. Kä-
skyn perästä, ulwos-
käynyt. Wuon-
na 1618.
Varattomien ruumiit
Oikeudessa jouduttiin ratkomaan usein tilanteita, joissa vainajan kunnialliseen hautaamiseen ei ollut löytyä varoja. Kun entinen pormestari Erik Spåra piti haudata vuonna 1655, oli hänen poikansa poissa kaupungista ja miniä ei halunnut maksaa appensa hautajaiskuluja. Poika oli tallettanut kultaa hovioikeuteen erään siellä olleen oikeusjuttunsa tiimoilta, ja raati päätti määrätä tämän kullan käytettäväksi entisen pormestarin kunniallisten hautajaisten järjestämiseksi. Muutoin asia olisi häpäissyt itse kaupunkiakin vainajan aseman vuoksi.
Valborg Eriksdotter kertoi joulukuussa 1652 sisarensa piika Dordi Eriksdotterin hukkuneen laivuri Kristian Kedingin kuutolla ja ruumiin saapuneen nyt kotiin. Hautajaisiin ei kuitenkaan ollut varaa, mikäli Dordin omaisuutta ei myyty. Valborg pyysi siksi saada sisarensa takin, jonka tämä oli jättänyt säilöön Henrik Tyskilän vaimolle ennen matkaansa. Vaimo kuitenkin ilmoitti, ettei hän antaisi takkia ennen kuin saisi maksun 30 kyynärästä palttinaa, jonka hän oli antanut Dordille mukaan Tukholmassa myytäväksi. Oikeus katsoi, että koska Dordi oli menettänyt henkensä sekä kaikki tavaransa ja rahansa mereen, oli hänen menetyksensä vaimon menetystä suurempi. Siksi oikeus määräsi takin annettavaksi Valborgille hautajaiskustannusten kattamiseksi.
Varattomuus johti myös varsin makaabereihin tilanteisiin. Kämneri Johan Graan valitti kesällä 1695, että Per Nilsson Nissilän vaimon Elisabet Jakobsdotterin ruumis oli löydetty Vanhalta Kirkkokadulta avoimesta kellarista, jossa se oli ollut jo kolmen vuoden ajan, oltuaan sitä ennen puolen vuoden ajan kotona. Nissilä ilmoitti, ettei hänellä ollut varaa antaa haudata vaimoaan. Hän oli odottanut, että tämän sukulaiset Oriveden Onnistaipaleelta tulisivat kaupunkiin ja antaisivat haudata hänet. Nissilä sanoi vielä, ettei siitä ollut kuin puoli vuotta, kun hän vei vaimonsa ruumiin eräänä yönä salaa kelkalla kellariin. Sitä ennen se oli ollut kolme vuotta hänellä kotona siitä lähtien, kun vaimo kuoli hieman ennen joulua 1692. Oikeus halusi kuulla niitä vaimoja, jotka olivat olleet laittamassa ruumista arkkuun Elisabetin kuoltua. Nämä kertoivat vaimon olleen sairaana ennen kuolemaansa ja pariskunnan eläneen muuten hyvässä sovussa.
Talollinen Mickel Jöransson ja hänen vaimonsa Brita Jakobsdotter sekä tämän sisar Karin Jakobsdotter Piikkiön Viukkalasta vaativat toukokuussa 1696 naisten langolta, entiseltä ratsumieheltä Simon Varsalta tämän edesmenneen vaimon Lisbeta Jakobsdotterin punaista verkahametta, jonka Simon oli myynyt porvari Simon Kuivalan vaimolle Brita Persdotterille yhdeksällä taalarilla. Varsa kertoi, että kun hänen vaimonsa oli kuollut, oli Karin ollut paikalla. Varsa oli valittanut, ettei hän tiennyt, millä saisi vaimonsa haudattua. Karin ei ollut ottanut asiaan kantaa, vaan oli jättänyt ruumiin Varsan huoleksi. Hänen oli ollut myytävä hame saadakseen rahat hautajaisiin.
Rikollisten ruumiiden käsittely
Riippui rikoksen vakavuudesta, miten tuomitun ruumista käsiteltiin kuoleman jälkeen. Ruumis voitiin hävittää täysin polttamalla ja kylvämällä se tuuleen. Joissain tapauksissa ruumis haudattiin siunaamattomaan maahan esimerkiksi kirkkomaan aidan ulkopuolelle. Astetta lievempi rangaistus oli haudata ruumis hiljaisesti kirkkomaahan ilman papin lukuja. Kun hovioikeus vahvisti varas Klaus Erikssonin kuolemantuomion 8. marraskuuta 1678, hänet hirtettiin samana päivänä. Viikkoa myöhemmin oikeuteen tuli hovioikeuden varaviskaali Nicolaus Alanus ja kertoi hovioikeuden tahdon olevan, että pyöveli ottaisi Klausin ruumiin heti alas ja hautaisi sen hirsipuun juureen. Kun Turun akatemia oli aloittanut vuonna 1640 toimintansa, saatettiin kuolemaantuomitun ruumis toimittaa sen lääketieteelliseen tiedekuntaan anatomisoitavaksi eli avattavaksi anatomiasalissa.
Kuolleen ruumiin häpäiseminen oli eräs kovennetun rangaistuksen muoto. Lain säätämää rangaistusta voitiin koventaa, mikäli rikos koettiin erityisen karmeaksi tai häpeälliseksi. Oikea käsi voitiin leikata elävältä, mutta pään katkaisemisen jälkeen ruumiinosien asettaminen kolmen teilipyörän päälle sekä ruumiin hautaaminen metsään tai suolle ja sen polttaminen kohdistuivat nimenomaan kuolleen ruumiiseen. Ruumiin tuli olla odottamassa viimeistä tuomiota ja taivaaseen astumista. Kun tuhka kylvettiin tuuleen, ei rikollinen saanut edes sitä armoa, että hänen ruumiinsa olisi voinut odottaa viimeistä tuomiota haudassaan. Laki määräsi eri rikoksista eri tuomioita:
Ruohdhin Waldacunnan Caupungin Laki
Corkeimbain syidhen caari
II. Lucu.
Tappa mies eli Waimo lapsensa taicka murha pacanan eli Christityn, Taicka lapsi Isänsä, eli Äitinsä: Joca sen teke, Mies eli waimo, Nijn pitä mies wirwun nenähän pandaman, ja waimo poldettaman.
–
Ruohdhin Waldacunnan Caupungin Laki
Tahto tapon asiat
I Lucu.
Tappa mies hädhätäniä toisen, ja tuorelda työldä käsitetään: Andacan hengen hengestä. Ja älkään yhdhelläkään maxolla pääskö.
Raamattu, kymmenen käskyä ja vuonna 1608 lain osaksi otettu Mooseksen laki määrittelivät rangaistuksia entistä tiukemmiksi.
Catechimus (Carelius 1607)
I Kymmennen Jumalan käskyt
Nelies/
Cunnioita sinun Isäs ja Eitiäs / ettäs mänestyiset / ja olisit pitkä ijälinen maan pällä.
–
Coco Pyhä Raamattu (1642)
Vanha Testamentti
Toinen Moxeksen Kirja
XXI. Lucu.
2:21:15 Joca lyö Isäns taicka äitiäns/ hänen pitä totisest cuoleman.
Myös rikollisen kuolemassa oli oma hierarkiansa. Siinä missä aatelinen poliittinen vastustaja mestattiin kirvestä kunniallisempana pidetyllä miekalla ja hänen ruumiinsa haudattiin Turun tuomiokirkkoon, mestattiin tavallinen murhaaja piilukirveellä Turun torilla ja hänen ruumiinsa haudattiin Kerttulinmäen alarinteessä nykyisten Uudenmaankadun ja Sirkkalankadun kulmassa olleeseen Pyhän Kerttulin hautausmaahan. Tätä hautausmaata kutsuttiin myös hirsipuun hautausmaaksi, sillä Turun hirsipuu seisoi hautausmaalla ja esimerkiksi varkauden uusijat hirtettiin siellä. Myös heidän sekä itsemurhan tehneiden ruumiit haudattiin sinne, mikäli niitä ei erikseen määrätty vietäväksi metsään tai poltettavaksi.
Itsemurhaajien ja kuolemantuomion kärsineiden hautaamisesta huolehti lähes poikkeuksetta pyöveli apureineen. Pyöveli Jöran Keikeli vastasi raadin kysymykseen 5. maaliskuuta 1704 ja sanoi haluavansa varas Anna Löfqvistin mestaamisesta kolme hopeataalaria, haudan kaivamisesta kaksi hopeataalaria ja ruumiin käsittelemisestä ja hautaamisesta kymmenen hopeataalaria. Raati kysyi, eikö hän tyytyisi 15 kuparitaalariin? Pyöveli sanoi, ettei voinut suostua tähän, sillä hänellä oli ollut tuomitusta enemmän vaivaa, kuin hänen virkavelvoitteisiinsa kuului. Lisäksi hän oli saanut muualla näistä toimenpiteistä pyytämänsä korvauksen. Hänelle vastattiin, että koska tällaiset kulut otettiin majesteetille menevistä sakkorahoista, hän voisi hakea palkkiotaan hovioikeudelta.
Raastuvanoikeus kysyi 31. elokuuta 1709 kaupunginpiiskuri Johan Mustaleniukselta, suostuisiko hän hautaamaan pyövelin ollessa poissa linnassa vankeudessa kuolleen lapsenmurhaajatar Brita Hansdotterin hovioikeuden määräyksen mukaan hirsipuun juurelle tai korpeen. Kun hän ilmoitti suostuvansa tähän, ilmoitettiin asiasta hovioikeudelle.
Papistolla oli kuolemantuomioiden täytäntöönpanossa keskeinen asema, jonka vuoden 1686 kirkkolaki määritteli seuraavasti vankien ja kuolemaantuomittujen luona käymistä koskevassa 17. luvun yhdeksännessä pykälässä:
Nijden tygö / jotca Pahain töidens tähden / istuwat Hengens päälle fangina / eli jo cuolemaan duomitut owat / ei pidä waldainda ja Jumalatoinda Wäke Fangihuoneseen päästettämän; Erinomaisest ei pidä Täärämist ja Juopumutta heidän seasans sallittaman. Sencaltaiset Papit pitä myös heidän tygöns lähetettämän / cuin löytän parhain taitawan heitä neuwo / ja Jumalan Sanasta lohdutta. Suruttomain ja Cowacorwaisten canβa / nijn myös nijden jotca langewat epällyxeen Jumalan Armost ja Syndein andexi saamisest / Cuoleman wapistuxeen / eli muuhun sencaltaiseen / pitä käytämän sillä muodol ja tawalla / cuin sijtä Käsikirjas edespandu on. Sentähden pitä myös käytämän sillä muodol ja tawalla / cuin sijtä Käsikirjas edespandu on. Sentähden pitä myös Pappein / ennencuin he Papix wihitän / hyvin harjoitetut oleman oman tunnon Asiois ja Kysymyxis / ja oppiman / cuinga Heickomielisiä / ja nijtä jotca Perkeleldä eli muulda keickoudelda waiwatut owat / Sairaita ja Murhellisia / eli Cuolemaan duomituita Ihmisiä parhain taitan lohdutta / eli pitä lohdutettaman. Cosca Papit seurawat Fangeja Cuolemaan / pitä heidän waarin ottaman / ettei heille annetais ylönpaljo Wijna / nijn että he tulewat Juowuxiin / ja sen cautta sopimattomaxi catuwaisijn Ajatuxin / ja rucoileman Jumalalda autualista Loppu / ja Sieluns ijancaickista Hywyttä.
He kävivät lohduttamassa tuomittua vankilassa ja kuulemassa heidän tunnustuksensa. He myös seurasivat tuomittua mestauspaikalle. Oli aivan asiallista huomauttaa, että papiston tuli valvoa kuolemaan käyvien alkoholinkäyttöä, sillä Turussa valitettiin sitä, että kun linnanihdit saattoivat vangin linnasta kaupunkiin kuolemantuomion täytäntöönpanoon, pysähtyivät he matkalla jokaisessa krouvissa. Tämän seurauksena vanki oli toisinaan niin päissään, ettei hän tajunnut mestauksesta mitään. Vangin olisi kuulunut olla selvin päin, niin että hän saattoi katua tekoaan ja kärsiä sen seuraukset sekä antaa itsensä Jumalan huomaan. Tajuttomalta humalaiselta se ei onnistunut.
Raastuvanoikeus määräsi hovioikeuden tuomion mukaan esimerkiksi 5. toukokuuta 1709, että lapsenmurhaajatar Maria Andersdotter mestattaisiin teilipaikalla Uudenmaan tullin ulkopuolella ja hänet poltettaisiin siinä tuvassa, jossa hän oli murhannut lapsensa. Toukokuun 11. päivä kysyttiin suomalaisen seurakunnan kappalaiselta Zacharias Lundanukselta, joka oli määrätty seuraamaan Mariaa kuolemantuomion täyttöpaikalle, oliko hän saanut tietää hovioikeuden tuomion sisällön, jossa prosessi selostettiin.
Hän ilmoitti saaneensa sen ja noudattavansa sitä tarkoin. Hänen tuli vielä saada Maria kertomaan, jos joku muu oli osallistunut lapsenmurhaan tämän lisäksi. Hovioikeuden tuomion julistaminen ja Marian kuolemantuomio pantiin täytäntöön 12. toukokuuta 1709. Pyöveli Jöran Jöranssonia kiellettiin 40 hopeamarkan sakon uhalla ottamasta mestauksen jälkeen Marian vaatteita. Pyöveleille kuului nimittäin oikeus saada osa kuolemaantuomitun vaatteista lukuun ottamatta vyötä, josta kukkaro riippui. Toisinaan vaatteet määrättiin kuitenkin vainajan velkojille tai sukulaisille.
Olen käsitellyt aiemmin Kalmistopiirissä julkaistussa artikkelissa lapsenmurhatutkimuksia ja rangaistuksia, joita siihen syyllistyneille äideille langetettiin. Mutta miten käsiteltiin murhattujen lasten ruumiita? Vuoden 1686 kirkkolaki sanoi kristillistä hautaamista koskevan 18. luvun kymmenennessä pykälässä, että Ne lapset jotca Äpäränä syndywät ja murhatan / pitä pandaman taemba Kirckoaitaan.
Lapsenmurhatapauksissa jouduttiin pohtimaan sekä lapsen että mestatun äidin ruumiin kohtaloa. Äiti poltettiin mestaamisen jälkeen, eikä hänelle suotu hautaa, mutta surmatun lapsen ruumista käsiteltiin eri tavalla. Akatemian kattoa kattaneet miehet löysivät 6. toukokuuta 1685 murhatun lapsen ruumiin tuomiokirkon ympärysmuurissa sijainneen akatemiatalon pohjoispuolelta. Saatuaan tiedon asiasta raati lähetti parturimestari Hans Roggenbochin tutkimaan ruumiin. Hän kertoi, että lapsi oli asetettu joka kulmastaan nyytiksi sidottuun kaulahuiviin. Ruumis oli hautautunut lumeen ja ennättänyt jo mädäntyä. Lapsi sai kuitenkin hautapaikkansa siunatusta maasta, vaikka hänelle ei järjestettykään tavanomaisia hautajaisia, vaan ruumis siunattiin hiljaisesti kirkkomaan multiin. Viattoman lapsen taivaspaikka haluttiin varmistaa näin.
Lapsensa surmanneet äidit halusivat usein itsekin saattaa lapsivainajan Jumalan armon piiriin hautaamalla sen salaa kirkkomaahan. Marraskuun 9. päivä 1657 raati sai tutkittavakseen lapsenmurhan. Mynämäen Korvensuussa syntynyt Gertrud Mattsdotter oli synnyttänyt 16 syyskuuta lapsen Henrik Smedin talossa. Gertrud kertoi kysyttäessä piilottaneensa lapsen saunan lavon alla olleelle penkille. Kun saunaa sitten lämmitettiin, siirsi hän ruumiin penkin alle, josta vesi valui ulos. Hänen aikomuksenaan oli haudata ruumis kirkkomaahan, kun hän olisi tullut vähän vahvemmaksi.
Itse aiheutettu kunniaton kuolema
Kunniattoman kuoleman kokeneet, esimerkiksi humalassa menehtyneet, henkilöitä tuli kohdella kaupunginlain ja kirkkolain mukaan eri tavoin kuin kunniallisesti kuolleita vainajia. Vuoden 1686 kirkkolaki sanoi kristillistä hautaamista koskevan 18. luvun 12. pykälässä asiasta seuraavasti:
Nijden Hautamisen canβa / cuin owat edesäns pitänet Jumalatoind Elämäkerta / ja cuolewat suuris Synneisä / ei pidä Papin kijruhtaman / waan se Mailmallisen Oikeuden eten andaman / että sitä tutkistellaisin / ja Duomitaisin / cuinga nijden hautaminen pidettämän pitä. Samalla tawalla tutkistellan ja duomitan Mailmallises Oikeudes nijden ylitze jotca Hengens huckawat.
Marraskuussa 1677 Turun kämnerinoikeudessa suoritettiin kuolemansyyntutkimus, sillä porvari Sigfrid Henriksson Hijdis oli löydetty 3. marraskuuta hukkuneena Aurajoesta tiilisalin kohdalla. Vainajan tytär Karin Sigfridsdotter kertoi, että isä oli ollut edellisenä perjantai-iltana vetämässä Jöran Kopparin alusta ylös Aurajoesta muiden porvareiden Erik Savelan, Sigfrid Ruotsalan, Simon Kallion, Simon Kuivalan sekä Erik ja Henrik Wallin kanssa. Tytär kertoi odottaneensa isää kotiin lauantaiaamuun saakka ja lähettäneensä äitinsä sisaren kysymään tämän perään. Täti oli palannut tyhjin toimin ja seuraavan kerran hän sai tietoa isästään, kun tämän ruumis löytyi Aurajoesta.
Jöran Kopparin vaimo Brita Eriksdotter kertoi pyytäneensä Sigfridin vetämään venettä muiden kanssa perjantaiaamuna. Kun he olivat tehneet sen, oli emäntä tarjonnut heille ruokaa ja olutta. Sigfrid oli tullut humalaan ja hakannut puukollaan pöytään, mutta mitään riitaa hänellä ei ollut kenenkään kanssa emännän tiedon mukaan. Osa mukana olleista porvareista oli ottanut hänet illalla kello kuuden jälkeen mukaansa lähtiessään tuvasta ja hän oli jatkanut yksin matkaansa katua pitkin kadoten näkyvistä. Vainajan poika Matts Sigfridsson kertoi, että kun hänen isältään oli otettu puukko pois ja hän oli maannut lattialla, olivat neljä porvaria Henrik Walli, Anders Skräddaren vävy Simon Kristersson, Erik Jöransson ja Simon Kuivala kantaneet hänet ulos. Savela kertoi, että tultuaan humalaan Sigfrid oli lyönyt puukollaan pöytään. Kun puukko oli otettu häneltä pois, oli hän rynnistänyt ylös pöydän äärestä, sylkenyt nyrkkiinsä ja lyönyt Skräddaren vävy. He olivat käyneet kiinni toistensa hiuksiin, ja siksi hänet oli ollut kannettava ulos. Muutkin todistivat yhtä pitävästi.
Kaupunginvouti Thomas Hervie ja haavojen hoitoon erikoistunut kylvettäjä Påval Badare olivat tarkastaneet ruumiin ja todenneet, ettei siinä ollut kuolemaa aiheuttaneita haavoja. Niskassa Sigfridillä oli ollut aivan kuin kynsien jäljet. Grels Ropakko kertoi kuulleensa, kuinka Sigfrid kulki yksin kadulla hänen porttinsa takana ja haukkui ihmisiä mennessään kelmeiksi ja varkaiksi. Sigfridin poika Matts ja tytär Karin eivät tienneet, oliko joku tönäissyt heidän isänsä jokeen, mutta halusivat vielä Jöran Kopparin oikeuden kuultavaksi. Koppar kertoi väen siirtyneen syömään veneen noston jälkeen. Kun he olivat ruokailleet valmiiksi, olivat he laulaneet kolme virttä. Iltapäivän mittaan Sigfrid tuli humalaan ja toimi kuten aiemmat todistajat olivat kertoneet. Siksi hänet poistettiin talosta ja portti suljettiin hänen jälkeensä. Sigfridin seuraavista askelista hän ei tiennyt kertoa.
Simon Kuivalan vaimo Brita Persdotter sanoi seisoneensa portillaan perjantai-iltana, kun aurinko laski. Sigfrid oli mennyt ohi hyvin humalassa. Myös Hans Schüttepelsin piika Hebla Karlsdotter oli seissyt palveluspaikkansa portilla ja sanonut Sigfridille, että ”isä” menisi kotiin. Sigfrid oli kiittänyt ”äitiä” luullen piikaa tämän emännäksi ja mennyt menojaan. Myös Anders Bertilssonin vaimo Brita Eriksdotter oli seissyt portillaan ja nähnyt tämän. Kopparin piika Elisabet Jöransdotter todisti kuten isäntänsä ja lisäsi, että Sigfrid Ruotsala oli lähtenyt tuvasta vasta kahden tiiman kuluttua siitä, kun Sigfrid oli viety ulos. Muut olivat lähteneet sitten hänen jälkeensä. Oikeus ei asettanut ketään vastuuseen Sigfridin kuolemasta, mutta määräsi hänen ruumiinsa haudattavaksi kirkkomaan aidan ulkopuolelle Korkeampien syiden kaaren neljännen pykälän perusteella. Sigfridin katsottiin aiheuttaneen itse kunniattoman kuolemansa, sillä hän oli ollut tolkuttomassa humalassa.
Itsemurhaajien ruumiit
Kun kuolemaa epäiltiin itsemurhaksi, oli se tutkittava lain mukaan aina, sillä itsensä surmaajalle ei voitu sallia kunniallisia hautajaisia, vaan heidän ruumiinsa tuli polttaa ja kylvää metsään. Itsemurha tehtiin yleensä mielenhäiriössä tai humalassa, mutta osa teoista jäi epäselviksi. Niissäkin tapauksissa sovellettiin yleensä lakia ankarimman mukaan.
Ruohdhin Waldacunnan Caupungin Laki
Corkeimbain syidhen kaari
IV. Lucu.
Nytt taita nijn nuriasti tapachtua, että ioku Ihminen murha eli surmapi itzens, millä muoto se tapachtua taitais, nijn pitä hänen kochta metzän wietämän, ia tulesa poldettaman, muutoin ios tiettäuä on, että hän nijn taidhottomaxi tuli, ettei hän mitäkän waara tainnut karta; nijn mahta hän mahan kaiuetta kircko aidhan wieren.
Oikeudelle ilmoitettiin huhtikuussa 1656, että hirsipuun alla Kerttulinmäen juurella makasi kuolleena Agneta Henriksdotter. Järjestetyn tutkimuksen jälkeen päätettiin, että pyöveli hautaisi kaulansa hirsipuun juurella auki viiltäneen vainajan sille paikalle, jolla hän kuoli. Näin myös tapahtui.
Kämnerissä tutkittiin 9. elokuuta 1664 Margareta Henriksdotterin kuolemaa. Tämä Margareta Henriksdotter oli kulkenut Aurajoelle viettävän kadun päähän ja mennyt jokeen paljain päin nostaen vaatteittaan. Kun vesi ulottui hänen rintaansa, hän heittäytyi virran vietäväksi. Vain hänen kätensä ja jalkansa nousivat enää pinnalle ennen kuin hän katosi kokonaan näkyvistä virran viedessä hänet joessa kelluvan kuuton alle. Margareta syntyi Turussa ja palveli edellisen vuoden Hirvensalossa. Hänen aikeenaan oli matkustaa Tallinnaan, mutta tämän suunnitelman teki tyhjäksi hänen sekava olonsa. Palttinanvalkaisija Elisabet Larsdotter kertoi Margaretan olleen hukuttautuessaan myös humalassa.
Itsemurhaan johtanut tapahtumavyyhti alkoi purkautua, kun hänen ryyppykaverinsa korttelimestarin leski Karin Mattsdotter käski Margaretan palauttaa Sangarin tyttärelle tämän paidan. Margareta soitti tästä suutaan, jolloin Karin ja toinen ryyppykaveri Mickel Uro raahasivat hänet Sangarin taloon, jossa Margareta asui, ja jossa tytär oli synnytyksestä heikkona. Margareta piti sielläkin meteliä, jolloin kätilö Cecilia Persdotter ja synnyttäjän äiti Agneta Henriksdotter käskivät hänen häipyä häiritsemästä synnyttäjää, joka ei voinut sietää Margaretan metelöintiä. Lempiläisen talon piika Anna todisti oikeudessa nähneensä ikkunasta Margaretan itkevän kadulla ja kulkevan joelle päin. Margareta sanoi Annalle itkeväni lapsivuoteessa olevan Sangarin tyttären Karin Henriksdotterin vuoksi. Margareta oli aivan humalassa, eikä osannut enää ajatella selkeästi.
Oikeus määräsi Maanlain Korkeampien syiden kaaren neljännen luvun mukaan, että pyövelin tuli viedä Margaretan ruumis metsään ja polttaa se siellä. Lopulta pyöveli tai hänen renkinsä määrättiin hautaamaan Margareta hirsipuun juurelle Kerttulin hautausmaalle. Tehtävä jäi rengeille, jotka hautasivat hänet 16. elokuuta.
Itsensä surmaajia oli vähän, sillä helvetin tuli pelotti useimmat tästä teosta. Itsemurhat koetettiin myös yleensä selittää sillä, että ne tehtiin pään heikkoudesta, mikä katsottiin lieventäväksi asianhaaraksi. Näin tapahtui esimerkiksi Margareta Sigfridsotter Karan kohdalla, joka kuoli huhtikuussa 1666. Hänen sisarensa Valborg Sigfridsdotter kertoi olleensa Tukholmassa edellisenä syksynä, kun hänen sisarensa tuli mielisairaaksi. Valborgin mukaan heidän isänsä sisar Pargas Johanin vaimo pyysi kuoripappi Josephus Laurentiin lohduttamaan Margaretaa. Valborg arveli, että Josephus osaisi kertoa häntä paremmin asiasta oikeudelle. Valborg ei myöskään tiennyt, miten hänen sisarensa kuoli. Ruumis löytyi edellisenä päivänä Hirvensalon rannasta jäiden joukosta ja hän pyysi, että saisi tuoda ruumiin kaupunkiin ja haudata sisarensa.
Kuoripappi Josephus kertoi menneensä lohduttamaan sairasta Jumalan sanalla, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä Margareta toisteli vain kaiken olevan hukassa. Siksi pappi kehotti lähtiessään talonväkeä pitämään tarkan huolen hänestä, sillä hänen molemmat sisarensa olivat muualla. Todistajan mukaan Margareta käyttäytyi aina hiljaisesti ja nöyrästi, mutta kaksi viikkoa ennen katoamistaan hän ei tiennyt mitä hän teki tai sanoi. Kun pappi kävi hänen luonaan, halusi Margareta mennä ulos, mutta hänen nuori tyttärensä halusi estää sen. Tytär suostui lopulta hänen hartaisiin pyyntöihinsä ja päästi hänet menemään. Tytär seurasi häntä Anders Linvävaren luo, jossa Margareta viipyi jonkin aikaa ja palasi tyttärensä kanssa kotiin. Sen jälkeen hän lähti jälleen ulos ja katosi.
Anders Linvävare kertoi Margaretan tulleen tyttärensä kanssa hänen vaimonsa luo. Vaimo antoi Margaretalle palan lihaa ja leipää, mutta tämä antoi ne tyttärelleen ja kehotti tätä menemään kotiin vartioimaan tulella ollutta paloviinapannua. Kun vaimo kysyi, mikä Margaretaa vaivasi, ei tämä vastannut mitään, vaan meni itkemään saunan eteiseen. Lopulta hän meni portista ulos ja vaimo lähetti kymmenvuotiaan tyttärensä tämän perään. Margareta lähetti kuitenkin tytön kotiin. Todistaja arveli Margaretan tulleen raskasmieliseksi, kun hän sai poissa olevien sisartensa kanssa tuomion raastuvanoikeudessa. Sen mukaan heidän talonsa sai Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja hänet heitettäisiin ulos. Kirkkoherran edustaja totesi, että Margaretalle jätettiin oikeus asua saunassa ja kivikeittiössä, eikä kirkkoherra huomannut hänessä raskasmielisyyden merkkejä tuomion jälkeen.
Kun ruumis sitten tarkastettiin, voitiin todeta, että jäidenlähtö ja vesi olivat runnelleet sitä. Silmät ja kädet olivat melkein kokonaan poissa. Ruumiin toinen kylki oli aivan repaleinen ja pää turvonnut. Oikeus päätteli, ettei häntä voitu haudata kunniallisesti, vaan hänen ruumiinsa tuomittiin vietäväksi metsään ja poltettavaksi roviolla, kuten itsemurhaajille tehtiin Maanlain Korkeampien syiden kaaren neljännen luvun perusteella.
Linnan vahtimestari Anders Korp kertoi lähettäneensä vartiosotilaan 12. kesäkuuta 1688 puolen päivän aikaan joidenkin vankien kanssa suorittamassa työtä, kun vanki Simon Persson oli hukkunut jokeen. Simon oli tuomittu Raision käräjillä vuokraaja Anders Orren hiehon varastamisesta vankeuteen. Hän oli ollut aiemmin Kulkkilan lampuoti ja Hirvensalon Nikkilän kalastaja. Korp kertoi, että vanginvartija Erik Jöransson tiesi kertoa asiasta tarkemmin. Erik kertoi, että hän oli mennyt käskyn mukaan puolen päivän aikaan tyhjentämään jokirannassa sijainnutta aittaa, johon piti tuoda kruunun hiiliä. Hän oli ajatellut ottaa tavalliseen tapaan mukaansa kaksi naista, jotka olivat vangittuna. Kun hän huusi vanki Julianaa tulemaan mukaansa, pyysi tämä Simon päästä mukaan, sillä Juliana ajatteli tällä tavoin Simonin tienaavan itselleen aterian. Simonin vangiksi toimittanut kun ei hankkinut hänelle ruokaa, eikä Simon saanut sitä muualtakaan.
Niinpä Erik otti mukaansa sekä Simonin että Julianan. Kun aitta oli tyhjennetty, meni Erik tarpeilleen aitan kulman taakse. Simon oli tällöin juossut rannassa olleiden tyhjien veneiden yli ja syöksynyt pää edellä jokeen. Juliana oli huutanut Erikiä ja sanonut Simonin menneen jokeen. Häntä ei ollut enää näkynyt tässä vaiheessa. Kauempana oli ollut kymmenen linnan kirvesmiestä töissään, mutta hekään eivät voineet auttaa. Kun Simon oli mennyt jokeen, oli vartija Erik mennyt kysymään neuvoa pormestarilta. Tämä lähetti pyövelin etsimään ruumista. Simon olikin noussut tällä välin pintaan ja pyöveli kiskoi hänet maihin. Lähetettiin sana Simonin veljelle Anders Perssonille, että hän hakisi veljensä ruumiin, jotta järjettömät luontokappaleet eivät tekisi sille vahinkoa. Kun Anders vastasi, ettei hän ottaisi raatoa huolehdittavakseen, pudotti pyöveli sen takaisin jokeen ja sitoi kiinni paaluun, ettei se katoaisi. Simonin leski Malin Johansdotter valitti seuraavana päivänä, että ensin hänen miehensä oli otettu linnasta töihin ja sitten häntä ei ollut vartioitu sen vertaa, ettei hän olisi pudonnut laiturilta veneeseen ja vahingoittanut itseään pahoin. Oikeus totesi tutkinnan tuomiossa 16. kesäkuuta 1688, että Simon oli ollut järjissään juostessaan kolmen veneen yli ja hukuttautuessaan jokeen. Siksi hänen ruumiinsa tuli viedä metsään ja haudata sinne Korkeampien syiden kaaren neljännen luvun mukaan.
Vankeudessa kuolleet
1600-luvun vankeus oli pääosin tutkintavankeutta tuomion julistamisen venyessä. Turun linnassa säilytettiin maakunnan ja pitkäaikaisvankeja, ja raatihuoneella lyhytaikaisessa vankeudessa olleita kaupungin vankeja. Vankeuden tarkoituksena ei ollut vangin kuolema, vaikka niitäkin tapauksia sattui. Kesäkuun 12. päivä 1686 raastuvanoikeus ilmoitti, että varkaudesta kuolemaan tuomittu Nils Mattsson oli menehtynyt vankeudessa ennen tuomion täytäntöönpanoa. Siksi kaupungin köyhät rengit määrättiin hautaamaan hänet ja heille maksettiin siitä kaksi kuparitaalaria. Kämnerin tehtäväksi annettiin teettää hänelle arkku kaupungin keräämillä sakkorahoilla.
Varas Henrik Nilsson kuoli sunnuntaina 4. toukokuuta 1696 Turun linnan vankilassa. Hän oli kutsunut papin luokseen, vaikka oli juuri käynyt terveenä kirkossa. Hänet oli tuomittu kuolemaan varkaudesta, mutta koska tuomio oli hovioikeudessa, oli epävarmaa, säilyisikö se vai lievennettäisiinkö sitä. Koska vartijat todistivat, että hän oli käynyt ehtoollisella edellisenä talvena ja oli aikonut sille myös 3. toukokuuta, mutta ei päässyt, sillä lukkari oli unohtanut ilmoittaa hänet papille. Vartijoiden mukaan hän oli elänyt rauhallisesti vankilassaan. Siksi oikeus päätti, että hänen ruumiinsa voitiin haudata tavallisin menoin linnan hautausmaahan.
Nälkäkevät 1697 koitui monen vangin kohtaloksi. Heistä ensimmäisenä ilmoitettiin 6. toukokuuta linnan vankilassa kuolleeksi varas Bertil Grelsson. Toukokuun 15. päivä ilmoitettiin, että linnan vankilassa olivat kuolleet vangit Anders Valkonen, Bertil Grelsson, Bertil Mattsson ja Matts Henriksson. Raati ilmoitti, että taposta vangittuna istunut, mutta ei vielä tuomittu, Anders Valkonen voitiin haudata normaalein seremonioin. Myös maalla varkaudesta tuomittu Bertil Grelsson voitiin haudata tavallisin seremonioin. Bertil Mattsson oli tuomittu varkauden aikomuksesta Raision kirkossa, joten hänet saatiin haudata hiljaisesti ilman seremonioita. Varkaudesta tutkittavana ollut Matts Henriksson voitiin myös haudata tavallisin seremonioin.
Toukokuun 20. päivä 1697 raati päätti, että linnassa vankeudessa kuollut ja teostaan tuomittu Eskil Johansson voitiin haudata tavallisin seremonioin kirkkomaahan. Kirkonvarkaudesta tuomittu Erik Persson tuli sen sijaan haudata ilman seremonioita kirkkomaahan. Lapin pitäjästä kotoisin ollut varas Matts Jöransson oli kuollut vankeudessa ja raati lupasi antaa päätöksen hänen hautaamisestaan 5. kesäkuuta 1697. Kesäkuun 14 päivä 1697 raati päätti, että koska varkaudesta tuomittu Bertil Bartolin oli kuollut vankeudessa vaikeaan sairauteen, voitiin hänet haudata seremonioin. Kirkonvaras Henrik Johansson oli jo ennätetty tuomita kuolemaan, ennen kuin tauti korjasi hänet. Siksi hänet haudattiin ilman seremonioita.
Kämneri Johan Graan ilmoitti 9. lokakuuta 1697, että raastuvan vankilassa yksinkertaisesta huoruudesta ja salavuoteudesta istunut Beata Klausdotter oli kuollut vankeudessa. Raatihuoneen vahtimestari Henrik Kleen kertoi Beatan olleen vankeutensa alusta lähtien enimmäkseen sairaana ja saaneen edellisenä kesänä ehtoollisen. Hän oli sairastunut vakavasti kolme päivää ennen perjantaina tapahtunutta kuolemaansa. Hän ei ollut saanut ehtoollista ennen kuolemaansa. Raati antoi luvan haudata hänet hiljaisesti.
— — —
FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston Arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on keskittynyt Turun 1600-luvun historiaan. Tämä teksti liittyy tekeillä olevaan Turun 1600-luvun naisten historiaan.
Lähteet:
Alkuperäislähteet:
Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat (−1809)
Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat 1639─1709 (z:171−217)
Turun raastuvanoikeuden tuomiokirjat 1623−1709 (z:1−77)
Lähdejulkaisut:
Kollanius, Abraham 1618 (Rapola, Martti 1926): Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki liitteineen. Suomeksi kääntänyt Abraham Kollanius. Suomen kielen muistomerkkejä III, 2. Helsinki.
Kirjallisuus:
Aalto, Seppo 1996: Seksuaalirikollisuus, kontrolli ja yhteiskunta 1500- ja 1600-luvuilla. Laittomuuden laitateillä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toimittanut Sari Forsström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Yliopistopaino. Helsinki.
Björne, Lars 1999: Kuolema esivallan toimesta – kuolemanrangaistuksen historia. Kun aika loppuu. Kuolema historiassa. Toim. Eero Kuparinen. Turun yliopisto. Yleinen historia. Painosalama. Turku.
Carelius, Simon Johannis 1607: Catechimus. Se on Christilisen opin Pää cappaleet / D. Martinus Lutherin ulostoimituxen cansa / Soomen kielen tulkitut. Lyhykäisen Esipuheen cansa /iosa yxikertaisesta tiettäväxi tehdän/quinga itse cukin Christitty/hänens suren hödytyxen cansa ioca päivä Catechismuxessa harioitta machta. Simonis Iohannis Carelii culutuxel ulos käynyt/ia Prentätty Rostokissa Staffan Mylly mieheldä/Våånna Christuxen syndymän jälken. clc lcC VII. Sächsische Landesbibliothek – Staats- und Universitätsbibliothek Dresden. Doria,
Geschwind, Lars 1998: Ärlig eller oärlig. Identitet och utanförskap i det tidigmoderna Uppsala. Främlingar – ett historiskt perspektiv. Opuscula Historica Upsaliensia. Anders Florén & Åsa Karlsson (red.). Uppsala.
Karonen, Petri 1994: Kämnerinoikeudet Suomen kaupungeissa suurvalta-ajan alkupuolella (noin 1620−1660). Studia Historica Jyväskyläensia 48. Akateeminen väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.
Karonen, Petri 1996: Pohjolan vaarallisimmat asuinpaikat. Rikollisuus, pelko ja turvattomuus Suomen uuden ajan alun kaupungeissa (noin 1540−1660). Laittomuuden laitateillä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toim. Sari Forsström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Yliopistopaino. Helsinki.
Karonen, Petri 2009: Kun miekka osuu harhaan. Teloittajan epäonnistuminen 1660-luvun Turussa. Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta. Toim. Jari Eilola. Historiallinen Arkisto 128. SKS. Helsinki.
Kostet, Juhani 2000: Från Åboråd till tingsrätt. Det aboensiska rättsväsendets skeden från medeltiden till slutet av det andra ärstusendet. Översättning Brita Löflund. Åbo stad och Åbo tingsrätt. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
Moilanen, Ulla, Aalto, Ilari & Toropainen, Veli Pekka. 2018. In Terra Prophana. Kuolemaantuomittujen ja syntisten hautaaminen ja rangaistuspaikkojen arkeologinen potentiaali. SKAS 2/2018: 2−19.
Sandén, Annika 2016: Bödlar. Liv, död och skam i svenskt 1600-tal. Atlantis Förlag. Stockholm.
Spierenburg, Pieter 1984: The Spectacle of Suffering. Executions and the evolution of repression: from a preindustrial metropolis to the European experience. Cambridge University Press, Cambridge.
Stuart, Kathy 2000: Defiled Trades and Social Outcasts. Honor and Ritual Pollution in Early Modern Germany.
Toropainen, Veli Pekka 2014: Pyöveli, mestarismies, skarprättäri. Turun lääninmestaajat vuosina 1643−1722. Sivuainetutkielma 4.5.2014. Historian, kulttuurin ja taiteiden laitos, Kulttuurihistoria. Turun yliopisto.
KALMISTOPIIRI 