Mikä ihmeen muinais-DNA? – Monitieteisen menetelmän perusteita

Sanni Peltola

Muinaisten eliöiden perimä avautui tutkijoille vasta pari vuosikymmentä sitten molekyylibiotieteen menetelmien otettua muutamia kriittisiä harppauksia eteenpäin. Lyhyessä ajassa vanhan perimäaineksen eli muinais-DNA:n hyödyntämisestä erilaisissa tutkimusasetelmissa on tullut sekä suosittua että aina vain helpompaa. DNA-menetelmistä onkin hyvää vauhtia tulossa kiinteä osa muinaistutkijan työkalupakkia.

Muinais-DNA on osittain hajonnutta perimäainesta

Muinais-DNA on usein nimensä mukaisesti jostakin kauan sitten kuolleesta eliöstä peräisin olevaa perimäainesta. Aina ”muinainen” DNA ei kuitenkaan ole ikivanhaa, sillä tutkimusmenetelmien kannalta määrittävin tekijä on DNA:n hajoaminen, oli näyte sitten peräisin pleistoseenikautisesta fossiilista tai viime vuosituhannella kerätystä museonäytteestä. Muinais-DNA-menetelmiä voidaan soveltaa myös esimerkiksi oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa, jossa ollaan usein tekemisissä biologisen hajoamisprosessin kanssa.

Elävässä solussa DNA-molekyylit ovat solujen jatkuvan huolenpidon kohteena – soluissa DNA:ta luetaan, pakataan ja korjataan jatkuvasti. Kun eliö kuolee, myös solujen ylläpitokoneisto lakkaa toimimasta, ja DNA-molekyylit alkavat asteittain hajota: kromosomeiksi pakkautuneet pitkät kaksoisjuosteet pirstaloituvat aina vain lyhyemmiksi pätkiksi ja pätkiin kertyy erilaisia vaurioita. Hajoamista nopeuttavat kuolevista soluista vapautuvat entsyymit sekä mikrobitoiminta, joka lisääntyy räjähdysmäisesti mätänemisen edetessä.

Hajoamisen kannalta otollisissa olosuhteissa DNA voi hajota olemattomiin jo hyvin pian kuoleman jälkeen. Ympäristöolot voivat toisaalta myös hidastaa biologista hajoamista, jolloin pieniä määriä DNA:ta voi säilyä jäännöksissä satoja tai jopa tuhansia vuosia eliön kuoleman jälkeen. Missään DNA ei kuitenkaan säily loputtomiin, vaan hajoaminen etenee hiljalleen kaikissa olosuhteissa, kunnes perinnöllistä informaatiota sisältäviä molekyylejä ei ole enää jäljellä.

DNA:n hajoamista hidastavat erityisesti tasaisen kylmät, kuivat ympäristöt. Maailman vanhimmat DNA-näytteet onkin eristetty ikiroudan säilömistä jäänteistä. Ikiroudan ulkopuolella, erityisesti lämpimillä ja trooppisilla alueilla, DNA säilyy huonommin. Suomessa DNA:n säilymistä puolestaan rajoittaa hapan maaperä, joka hajottaa sekä luut että niiden sisältämän DNA:n jo muutamassa sadassa tai tuhannessa vuodessa (Ahola et al., 2016).

Monenlaiset jäännökset ja materiaalit voivat pitää sisällään DNA:ta. Perinteisesti muinaista DNA:ta on eristetty arkeologisesta luuaineistosta ja fossiileista, mutta DNA:ta voi säilyä melkein missä tahansa eloperäisissä jäännöksissä tai materiaaleissa, jotka ovat olleet eloperäisen aineksen kanssa kosketuksissa. Tällaisia ovat esimerkiksi purupihka – kivikautinen liima-aine, jota on työstetty suussa pureksimalla – ja historialliset liitupiiput, joiden huokoiseen materiaaliin piipunpolttajan DNA on imeytynyt. Joskus DNA voi säilyä jopa maaperässä, vaikka varsinaiset fyysiset jäännökset olisivat jo kadonneet.

DNA:n hajoaminen vaikeuttaa sen tutkimista

Läheskään aina DNA ei kuitenkaan säily, ja se onkin muinais-DNA-tutkimuksen suurin haaste. Usein käy niin, ettei kiinnostavasta näytteestä saada eristettyä DNA:ta parhaillakaan menetelmillä, koska sitä ei yksinkertaisesti ole enää riittävästi jäljellä. Menetelmien kehittyminen vuosi vuodelta mahdollistaa yhä huonommin säilyneiden näytteiden tutkimisen, mutta ihmeisiin mikään menetelmä ei pysty – jos yksilön DNA on hajonnut olemattomiin, mitään ei ole enää tehtävissä.

Silloinkin kun DNA:ta on säilynyt tutkittavaksi asti, se on tutkijan tullessa paikalle jo pitkälle hajonnutta eikä sen eristäminen ja tutkiminen ole lainkaan niin suoraviivaista kuin tuoreesta kudosnäytteestä saadun DNA:n tutkiminen. Tutkittavan eliön alkuperäisen eli endogeenisen DNA:n määrä jäänteissä on tavallisesti häviävän pieni, usein alle prosentin luokkaa. Loput näytteen sisältämistä DNA-molekyyleistä voivat olla peräisin muun muassa ympäristön mikrobeista tai näytettä käsitelleistä ihmisistä. Jälkimmäiseen viitataan muinais-DNA-tutkimuksissa usein puhumalla modernista kontaminaatiosta, eli näytteeseen sekoittuneesta tuoreesta DNA:sta.

Hajoamisesta jää jälki – DNA:n autenttisuus ja sen varmistaminen

Kontaminaatio on suhteellisen helppo erottaa tutkittavan yksilön DNA:sta, jos se on peräisin eri lajista, mutta mitä läheisempää sukua lajit ovat, sitä vaikeampi tuoretta DNA:ta on erottaa muinaisesta. Esimerkiksi neandertalinihmisestä peräisin olevasta näytteestä voidaan havaita nykyihmisestä lähtöisin oleva kontaminaatio käyttämällä hyväksi ihmislajien välisiä pieniä geneettisiä eroja. Sen sijaan muinaisen ja nykyisin elävän nykyihmisen erottaminen toisistaan on haastavampaa. Esimerkiksi museokuraattorin jättämää DNA-jälkeä on lähes mahdotonta erottaa kivikautisen metsästäjä-keräilijän DNA:sta. Kontaminaatio onkin muinais-DNA-tutkijoiden jatkuva pelko ja riesa, ja sen torjumiseksi näytteitä käsitellään erityisessä puhdaslaboratoriossa, jossa kontaminaation mahdollisuus on minimoitu esimerkiksi alipaineistetulla ilmanvaihdolla, suojavaatteilla ja DNA:ta tuhoavalla UV-puhdistuksella.

Pirstaloitumisen lisäksi hajoaviin DNA-molekyyleihin kertyy ajan saatossa erilaisia kemiallisia vaurioita. Osa näistä vaurioista on eräänlaisia kuolemanjälkeisiä mutaatioita, sillä ne muuttavat DNA:n geneettistä koodia. Tällaisia vaurioita voi olla mahdotonta erottaa oikeasta geneettisestä muuntelusta, mikä lisää muinais-DNA-tutkimuksiin liittyvää epävarmuutta. Toisaalta kemiallisista vaurioista on tutkijalle myös hyötyä: kuolemanjälkeinen hajoaminen muuttaa DNA-molekyylejä osittain ennustettavilla tavoilla, jolloin vaurioiden perusteella voidaan pyrkiä erottamaan vanhat molekyylit modernista kontaminaatiosta.

Tärkeimpänä merkkinä kuolemanjälkeisestä hajoamisesta toimivat muutokset DNA-molekyylien alku- ja loppupäissä: näissä kohdissa muinais-DNA:lle leimallisia ovat muutokset, joissa sytosiini-emäs on muuttunut urasiiliksi. Urasiili ei ole DNA:ssa normaalisti esiintyvä emäs, vaan se luetaan sekvensoitaessa kemiallisesti samankaltaisena tymiininä. Nämä ”C-to-T”-muutokset lisääntyvät näytteessä ajan myötä, ja niiden korkea määrä näytteessä kertoo yleensä muinaisesta alkuperästä ja vähäisestä kontaminaatiosta.

Emäsmuutosten lisäksi autenttisuuskriteerinä käytetään DNA-molekyylien pituutta, sillä muinainen DNA on ehtinyt ajan saatossa pilkkoutua lyhyiksi pätkiksi. Myös geneettisen tiedon perusteella voidaan pyrkiä havaitsemaan kontaminoituneet näytteet. Apuna käytetään usein sellaisia genomin kohtia, jotka periytyvät jälkeläisille vain toiselta vanhemmalta. Tällaisia genomin osia ovat esimerkiksi X-kromosomi miehillä ja äidiltä lapsille periytyvä mitokondrio-DNA. Tarkastelemalla näissä kohdissa esiintyvän geneettisen muuntelun määrää voidaan arvioida, onko näytteessä useamman kuin yhden yksilön DNA:ta.

Muinais-DNA-tutkimus vaatii erikoistuneita menetelmiä

Muinais-DNA:ta voidaan tutkia monin eri menetelmin. Yleisimmin käytetään kuitenkin niin sanottuja uuden sukupolven sekvensointimenetelmiä, joilla voidaan lukea miljoonien DNA-molekyylien emäsjärjestys kerralla. Ennen sekvensointia näytteestä eristetty DNA valmistellaan siten, että molekyylit säilyvät kokonaisina. Tämä poikkeaa tuoreiden näytteiden käsittelystä, jossa DNA usein pilkotaan keinotekoisesti ennen sekvensointia. Koska muinais-DNA:n kohdalla sekä molekyylien pituus että vauriokohtien sijainti sisältävät tärkeää tietoa DNA:n iästä, ne pyritään säilyttämään sellaisenaan.

Sekvensointi on kallista, joten usein muinaisnäytteet sekvensoidaan alkuun vain kevyesti, jotta saadaan yleiskuva siitä, kuinka paljon endogeenista DNA:ta näyte sisältää. Riittävän hyvin säilyneet näytteet voidaan arvioinnin jälkeen sekvensoida syvemmin tai vaihtoehtoisesti rikastaa. Rikastuksessa käytetään eräänlaisia molekyylisyöttejä, jotka poimivat DNA-pätkien joukosta tutkimuksen kohteena olevan eliön tai tietyn genomisen kohdan DNA:ta, kun taas muu DNA voidaan huuhtoa pois. Näin saadaan keinotekoisesti nostettua endogeenisen DNA:n osuutta, eikä näytettä silloin tarvitse sekvensoida aivan niin paljon kuin rikastamatonta näytettä, mikä on usein taloudellisempaa.

Vasta sekvensoinnin ja laaduntarkistuksen jälkeen alkaa varsinainen geneettinen tutkimus. Kontaminaatiosta puhdas ja mukavan määrän DNA-molekyylejä sisältävä näyte ilahduttaa tutkijaa ja pääsee lopulta laskennallisiin analyyseihin. Laadukaskaan muinais-DNA-aineisto ei kuitenkaan yllä tuoreesta DNA:sta valmistetun vastaavanlaisen geneettisen aineiston tasolle. Suurin syy on yhä DNA:n pieni määrä: vaikka rikastusmenetelmällä voidaan nostaa endogeenisen DNA:n osuutta näytteessä, DNA:n kokonaismäärä muinaisnäytteessä on siitä huolimatta pieni.

Muinaisnäytteistä saadun geneettisen aineiston analyysiin on kehitetty erityisiä laskennallisia analyysimenetelmiä ja algoritmeja, jotta ohuestakin genomidatasta saadaan mahdollisimman paljon irti. Siitä huolimatta monet nykyaineistolle arkipäiväiset analyysit ovat vielä toistaiseksi muinais-DNA-tutkimuksen ulottumattomissa: esimerkiksi geneettisten sukulaisparien tunnistaminen aivan lähimpiä sukulaisia lukuun ottamatta on ainakin toistaiseksi mahdotonta.

DNA-menetelmät soveltuvat monenlaiseen tutkimukseen

Rajallisuudestaan huolimatta muinais-DNA-menetelmillä on paljon tarjottavaa monenlaisiin tutkimuskysymyksiin useilla eri tieteenaloilla. Kaikkein eniten muinaisnäytteitä lienee tähän mennessä hyödynnetty ihmisen evoluution ja väestöhistorian tutkimuksissa. Muinais-DNA:n avulla on päästy vastaamaan kysymyksiin neandertalinihmisen paikasta ihmislajien sukupuussa, löydetty kokonaan uusia sisarlajeja sekä saatu selvyys siihen, risteytyivätkö nämä muinaiset ihmislajit nykyihmisen esivanhempien kanssa ennen katoamistaan (kyllä risteytyivät). Lisäksi arkeologisista jäänteistä eristetyt genomit ovat valottaneet nykyihmisten väestön rakennetta ja muuttoliikkeitä jääkaudelta nykypäivään. Kaikista näistä tutkimuksista voi vetää ainakin sen johtopäätöksen, että ihminen on aina ollut liikkuvainen laji ja väestöt ovat vaihtuneet ja sekoittuneet useaan kertaan.

Muidenkin lajien kuin ihmisen väestögeneettinen tutkimus hyötyy muinais-DNA:sta. Toistaiseksi minkään muun lajin näytemäärät eivät yllä ihmisperäisten näytteiden tasolle, mutta varsinkin kotieläinten kesyyntymistä ja historiaa on selvitelty muinais-DNA:n avulla. Esimerkiksi koirien muinaisgenomien perusteella koirien arvellaan polveutuvan yhdestä, nykyään jo kadonneesta, susilinjasta (Bergström et al., 2020). Lisäksi muinaisten koirien väestöhistoria näyttää monin osin heijastelevan ihmiskumppanien muuttoliikkeitä, vaikka erojakin löytyy.

Ihmisten ja muiden nisäkkäiden lisäksi muinais-DNA:n avulla voidaan tutkia taudinaiheuttajien historiaa ja evoluutiota. Yksilön endogeenisen DNA:n rinnalla luussa tai muussa kudoksessa on voinut säilyä sairauksia aiheuttaneiden virusten ja bakteereiden DNA:ta. Joskus taudinaiheuttajan löytyminen voi paljastaa yksilön kuolinsyyn, ja vähintään ne kertovat muinaisten ihmisten terveydentilasta. Bakteerien ja virusten genomit kertovat tutkijoille myös taudinaiheuttajien levinneisyydestä ja evolutiivisesta sopeutumisesta: ruttoa aiheuttavan Yersinia pestis -bakteerin on esimerkiksi todettu olleen ihmisten riesana Euroopasta pitkälle Aasiaan jo neoliittisella kivikaudella, mutta saaneen kirppujen kautta leviämiseen vaadittavan geenin luultavasti vasta pronssikaudella (Kılınç et al., 2021; Spyrou et al., 2018).

Muinaisten eliöiden – ihmisten, eläinten tai bakteerien – koko perimän selvittäminen on kallista ja vaatii hyvin säilyneitä näytteitä. Aina näin syvällinen analyysi ei kuitenkaan ole tarpeen. Muinaista DNA voidaan käyttää apuna esimerkiksi lajintunnistuksessa, ja siihen riittää melko pienikin määrä DNA:ta. Esimerkiksi syvältä sedimenttikerrostumista kairattujen maaperänäytteiden sisältämästä DNA:sta voidaan saada yleiskuva muinoin paikalla eläneistä lajeista – kasvillisuudesta, eläimistöstä ja niiden muutoksista, jos näytteitä kerätään sarja saman kohteen eriaikaisista kerrostumista. Tällainen paleoekologinen tutkimus voi kertoa esimerkiksi ilmaston muuttumisesta, mutta myös ihmisen toiminnasta: esimerkiksi viljelykasvien DNA:n ilmestyminen kerrostumiin kertoo maanviljelyn alkamisesta.

Genomiaineistoa voi hyödyntää arkeologisessa tutkimuksessa

Laji- ja väestötason tutkimuksen lisäksi muinaiset genomit tuovat uusia työkaluja myös yksilöiden ja yhteisöjen tutkimukseen. Esimerkiksi tieto yksilöiden välisestä geneettisestä sukulaisuudesta lisää uuden ulottuvuuden muinaisten yhteisöjen sosiaalisen rakenteen tutkimukseen: onko sukulaiset haudattu lähekkäin vai näyttäytyykö geneettinen sukulaisuus merkityksettömänä tekijänä hautojen sijoittelun kannalta? Sukulaisuudet voivat myös auttaa tarkentamaan radiohiiliajoituksia, sillä lähisukulaisten on täytynyt elää melko samaan aikaan (Sedig et al., 2021). Muinais-DNA:n avulla voidaan myös erottaa toistaan isä- ja äitilinjat ja tutkia, onko niiden periytymisessä eroja. Esimerkiksi neoliittisen ajan ja pronssikauden Keski-Euroopassa on havaittu isälinjojen säilyvän samalla paikalla sukupolvesta toiseen äitilinjojen vaihtuessa (Knipper et al., 2017; Mittnik et al., 2019). Tätä on pidetty merkkinä yhteisöjen patrilokaalisuudesta: miehet ovat jääneet synnyinyhteisöönsä naisten etsiessä puolisonsa toisaalta.

Yksilöiden tasolla muinais-DNA voi puolestaan auttaa selventämään sukupuolenmääritystä ja rikastaa näkemyksiä sukupuolen moninaisuudesta esihistoriallisina aikoina. Birkan viikinkisoturin sukupuolesta käytiin kauan vääntöä arkeologien kesken, kunnes DNA-tulokset vahvistivat vainajan olleen geneettisesti nainen (Hedenstierna-Jonson et al., 2017). Muinais-DNA:n perusteella on löydetty myös joitakin sukupuolikromosomeiltaan poikkeavia yksilöitä. Esimerkiksi Hattulan Suontaan ”naissoturi” onkin saattanut kantaa XXY-sukupuolikromosomeja eli Klinefelterin oireyhtymää aiheuttavaa kromosomiyhdistelmää, mikä saattaa osaltaan selittää hautauksen epätavallista yhdistelmää maskuliinisiksi ja feminiinisiksi miellettyjä hauta-antimia (Moilanen et al., 2022). Klinefelterin oireyhtymää on havaittu myös joissakin muissa julkaistuissa aineistoissa, joskaan näiden poikkeamien vaikutusta yksilön ilmiasuun ja asemaan yhteisöissä ei juurikaan ole julkaisuissa pohdittu (Ebenesersdóttir et al., 2018; Margaryan et al., 2020; Rivollat et al., 2020). Potentiaalia tämänkaltaiseen yksilöarkeologiaan kuitenkin on.

Sukupuolen lisäksi geneettisestä aineistosta voidaan ainakin periaatteessa ennustaa muitakin biologisesti määräytyviä ominaisuuksia, kuten hiusten ja silmien väriä tai joitakin perinnöllisiä sairauksia. Toistaiseksi näihin analyyseihin liittyy paljon epävarmuutta, sillä useimpiin ulospäin näkyviin ominaisuuksiin vaikuttaa suuri määrä geenejä, eikä muinaisyksilöstä puristettu pieni määrä DNA:ta useimmiten riitä kattamaan niistä kuin osan. Lisäksi muinaisilla väestöillä on hyvin todennäköisesti ollut geenimuotoja, jotka ovat nykyväestöistä kadonneet eikä niiden vaikutusta yksilön biologiaan siten voida ennustaa.

Eettinen muinais-DNA-tutkimus vaatii alojen välistä yhteistyötä

Arkeologista aineistoa ja erityisesti ihmisvainajia tutkittaessa eettinen harkinta kuuluu vahvasti osaksi muinais-DNA-tutkimusta. Vaikka DNA saadaan jo hyvin pienestä määrästä luuta, näytteenotto vaatii aina jonkin verran kajoamista: yleensä luuhun porataan halkaisijaltaan muutaman millimetrin reikä, jonka kautta otetaan näyte luun sisäosasta. DNA:n säilymisestä ei ole koskaan täyttä varmuutta, joten on tarkkaan pohdittava, onko näytettä tuhoava analyysi sen arvoinen. Tutkittavat yksilöt kannattaa siis valita huolella. Jos kalmistosta on varaa tehdä genomitutkimus vain osalle yksilöistä, kannattaa valita sellaisia hautauksia, joiden tutkiminen vastaa sekä geneetikkoja että arkeologeja kiinnostaviin tutkimuskysymyksiin.

Toisaalta näytteiden valinnassa on syytä huomioida DNA:n säilyminen. DNA säilyy parhaiten ohimoluun sisäosissa tai hampaissa, joten näitä osia kannattaa näytteenotossa mahdollisuuksien mukaan suosia. Säilymiseen voi vaikuttaa myös luuaineiston säilytys. Usein DNA:ta saadaan paremmin talteen tuoreeltaan kaivetuista näytteistä kuin vuosikymmeniä museokokoelmissa lojuneista luista, joten DNA-tutkimuksen mahdollisuutta olisi hyvä selvittää jo kaivaussuunnitelmassa. Toisin kuin museokokoelmien kohdalla, tuoreita näytteitä voidaan suojata kontaminaatiolta alusta asti muun muassa käyttämällä kaivausten aikana suu-nenäsuojaa ja käsineitä sekä säilyttämällä DNA-analyysiin tarkoitetut näytteet kaivauksen jälkeen kuivassa ja viileässä.

Monipuolinen ja eettinen muinais-DNA-tutkimus vaatii siis genetiikan ja arkeologian välistä tiivistä vuorovaikutusta jo tutkimuksen suunnitteluvaiheesta saakka. Sitä tarvitaan yhtä lailla tulosten tulkinnassa, sillä genomiaineiston laskennallisesta analyysistä vastaavalla tutkijalla on vain harvoin arkeologian erityisosaamista. Ilman arkeologista kontekstia DNA-tulosten tulkinta jää helposti ohueksi tai johtaa yleistäviin johtopäätöksiin. Avoin keskustelu, toisen tieteenalan kunnioittaminen ja oman alan termien huolellinen avaaminen luovat puolestaan puitteet aidosti monitieteiselle tutkimukselle.

———

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija, joka työskentelee laskennallisen genetiikan parissa SUGRIGE-projektissa.

Lähteet:

Ahola, M., Salo, K., and Mannermaa, K. (2016). Almost gone: Human skeletal material from Finnish Stone Age earth graves. Fennoscandia Archaeol. XXXIII 95–122.

Bergström, A., Frantz, L., Schmidt, R., Ersmark, E., Lebrasseur, O., Girdland-Flink, L., Lin, A.T., Storå, J., Sjögren, K.-G., Anthony, D., et al. (2020). Origins and genetic legacy of prehistoric dogs. Science (80). 370, 557–564.

Ebenesersdóttir, S.S., Sandoval-Velasco, M., Gunnarsdóttir, E.D., Jagadeesan, A., Guðmundsdóttir, V.B., Thordardóttir, E.L., Einarsdóttir, M.S., Moore, K.H.S., Sigurðsson, Á., Magnúsdóttir, D.N., et al. (2018). Ancient genomes from Iceland reveal the making of a human population. Science 360, 1028–1032.

Hedenstierna-Jonson, C., Kjellström, A., Zachrisson, T., Krzewińska, M., Sobrado, V., Price, N., Günther, T., Jakobsson, M., Götherström, A., and Storå, J. (2017). A female Viking warrior confirmed by genomics. Am. J. Phys. Anthropol. 1–8.

Kılınç, G.M., Kashuba, N., Koptekin, D., Bergfeldt, N., Dönertaş, H.M., Rodríguez-Varela, R., Shergin, D., Ivanov, G., Kichigin, D., Pestereva, K., et al. (2021). Human population dynamics and Yersinia pestis in ancient northeast Asia. Sci. Adv. 7, 1–14.

Knipper, C., Mittnik, A., Massy, K., Kociumaka, C., Kucukkalipci, I., and Maus, M. (2017). Female exogamy and gene pool diversification at the transition from the Final Neolithic to the Early Bronze Age in central Europe. Proc. Natl. Acad. Sci. 114, 10083–10088.

Margaryan, A., Lawson, D.J., Sikora, M., Racimo, F., Rasmussen, S., Moltke, I., Cassidy, L.M., Jørsboe, E., Ingason, A., Pedersen, M.W., et al. (2020). Population genomics of the Viking world. Nature 585, 390–396.

Mittnik, A., Massy, K., Knipper, C., Wittenborn, F., Friedrich, R., Pfrengle, S., Burri, M., Carlichi-Witjes, N., Deeg, H., Furtwängler, A., et al. (2019). Kinship-based social inequality in Bronze Age Europe. Science (80). 366, 731–734.

Moilanen, U., Kirkinen, T., Saari, N.J., Rohrlach, A.B., Krause, J., Onkamo, P., and Salmela, E. (2022). A Woman with a Sword? – Weapon Grave at Suontaka Vesitorninmäki, Finland. Eur. J. Archaeol. 25, 42–60. doi:10.1017/eaa.2021.30

Rivollat, M., Jeong, C., Schiffels, S., Küçükkalıpçı, İ., Pemonge, M.H., Rohrlach, A.B., Alt, K.W., Binder, D., Friederich, S., Ghesquière, E., et al. (2020). Ancient genome-wide DNA from France highlights the complexity of interactions between Mesolithic hunter-gatherers and Neolithic farmers. Sci. Adv. 6, eaaz5344. doi:10.1126/sciadv.aaz5344.

Sedig, J.W., Olalde, I., Patterson, N., Harney, É., Reich, D., Olade, I., Patterson, N., and Reich, D. (2021). Combining ancient DNA and radiocarbon dating data to increase chronological accuracy. J. Archaeol. Sci. 133, 105452. doi:10.1016/j.jas.2021.105452

Spyrou, M.A., Tukhbatova, R.I., Wang, C.C., Valtueña, A.A., Lankapalli, A.K., Kondrashin, V. V., Tsybin, V.A., Khokhlov, A., Kühnert, D., Herbig, A., et al. (2018). Analysis of 3800-year-old Yersinia pestis genomes suggests Bronze Age origin for bubonic plague. Nat. Commun. 9, 1–10. doi:10.1038/s41467-018-04550-9